Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä
122 s.
Kirjakauppaliitto 2012

Miniä saa viikonloppuvieraaksi appiukkonsa, Sysi-Suomi ja Helsinki joutuvat törmäyskurssille. Mitä tapahtuu, kun pikantteina pikkueroina osapuolten välillä ovat puoli vuosisataa ja elämänkatsomus?

Sainpahan viimeinkin luettua tämän "trilogian" viimeisen osan. Kirja on ollut hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta pidin ihan tarkoituksella mielensäpahoittajatauon. Ajattelin, että jos sitä onnistuisi suhtautumaan tähän enemmän tai vähemmän omana teoksenaan eikä vertailisi niihin edellisiin.

Ei ihan onnistunut. Tyyli ja tietenkin myös sisältö on siinä määrin samanlaista kuin edellisissä osissa, että vertailua oli pakko harrastaa. Kuten Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, myös Miniä häviää kisan sille aidolle ja alkuperäiselle Mielensäpahoittajalle. Vaikka vitsi ei enää jaksakaan niin naurattaa, oli tämäkin ihan hauska kirja. Vanha appiukko on yhdenlainen karikatyyri, keski-ikäinen miniä toinen. Kaiken pitää olla niin modernia ja mitään ei osata tehdä itse. En minä minnekään erämökkiin halua asumaan, mutta ei se miniän huolettoman tuhlaavainen elämäkään ole minua varten. Yhtä kaukana omasta arkirealismistani molemmat.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että olisi mielenkiintoista lukea kirja pojan/aviomiehen näkökulmasta. Miten Sysi-Suomessa kasvaneesta mielensäpahoittajan pojasta tuli kasvissyöjä koti-isä? Tarina toimisi varmaan sekä samalla huumorilla että (ja tästä olisin kiinnostuneempi) vakavampana kasvukertomuksena.

Lukemani nide on muuten tosiaan kirjastosta, jonne joku ystävällinen asiakas on sen mitä ilmeisimmin lahjoittanut. Tämähän oli rajoittettu painos, joka taisi olla saatavilla vain yhden päivän ajan. Mukavaa, että joku on halunnut laittaa hyvän kiertämään!

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Lukuholistin maistiaiset, Järjellä ja tunteella ja Lukutuulia.
Haasteet: In the Name-haaste, kategoriana "sukulainen".

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka
saavat sydämen lyömään nopeammin
380 s.
Otava 2013

Mia Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivätyönsä kustantamossa ja lähtee jäljittämään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista ja kirjailijaa Sei Shōnagonia. Hän ei tunne ketään Kiotossa eikä osaa kieltä, mutta hän on lukenut englanniksi Sein Tyynynaluskirjan ja tuntee löytäneensä sielunsisaren: modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Sei listaa myös hurmaavia, ärsyttäviä, elegantteja asioita, ja niitä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Irtiotto ei ole helppo, mutta uusi elämä imaisee matkaajan nopeasti mukaansa. Hän huumaantuu temppeleistä, kirsikankukista, Kamo-joen itkupajuista, kabuki-teatterista, zen-meditaatiosta, teehuoneista.

Kolmas kerta peräkkäin kuin luen kirjaa, jonka lukeminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Ei siksi, että kirja olisi sinänsä huono, mutta aina on jokin juttu joka hidastaa tahtia. Tällä kertaa se oli sekä sirpaleinen kerronta että Kankimäen tapa kohdistaa sanansa suoraan Sei Shōnagonille. Onneksi koko kirjaa ei kerrottu jälkimmäisellä tavalla, muuten tämä olisi jäänyt kesken. Se, mitä kirjailija kertoo Seille, on oikeasti kiinnostavaa. Vertailut Heian-kauden naisen ja nykynaisen välillä ovat osuvia ja ajatuksia herättäviä, ja olisin lukenut niistä mielelläni enemmänkin. Siksi onkin sääli, että ne ainakin omasta mielestäni hukkuvat tähän jokseenkin teennäiseltä tuntuvaan kikkailuun.

Ylipäätään kirjasta oli vaikea saada otetta. Siinä on sekä viihdyttävää matkakertomusta että (enemmän tai vähemmän) tieteellistä tutkimusta, sekalaisia havaintoja ja syvällisempää pohdintaa. Mukana on sekä Sein että Kankimäen tekemiä listoja erilaisista asioista. Sein listat ovat kiinnostavia ja kauniita, ja ilahduinkin kun kirjassa mainittiin, että Tyynynaluskirjasta on tekeillä suomennos. Se on sitten pakko lukea jossain välissä!

Ei kirja toki huono ollut, mutta luulen, että olisin pitänyt tästä enemmän kahtena erillisenä kirjana. Matkakuvaukset ovat mainioita ja Japani on sekä kiehtovan eksoottinen että jollakin tavalla kodikas. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmän Kankimäen kirjoittamana. Tutkimus Sei Shōnagonista on myös erittäin mielenkiintoista, ja olisin mielelläni lukenut hänestä ja Heian-kaudesta enemmänkin Kankimäen kirjoittamana. Yksissä kansissa homma ei vain toiminut.

Mutta, nyt kyllä heräsi kiinnostus kyseiseen aikakauteen. Kuten varmasti monille muillekin, myös minulle Japanin historiasta tulevat ensiksi mieleen esimerkiksi samurait ja kabuki-teatteri. Uskomatonta ajatella, että paljon ennen niitä oli olemassa kulttuuri, jossa eniten arvostettiin kauneutta ja runoutta, sielun herkkyyttä.

Asioita jotka ovat lähellä, vaikka kaukana:
Paratiisi.
Suhteet miehen ja naisen välillä.

Tämä samaan aikaan kun viikingit mellastivat Euroopassa ja runous ei ollut edes akkojen höpötystä. 

Luettu myös: Muun muassa Kirjainten virrassa, SoulFoods&Moods, Kirsin kirjanurkka ja Sonjan lukuhetket.
Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana XIX: eli elämäkerrat ja muistelmat. Nimekkeessä on sydän, joten nyt on luettu myös In the name-haasteen "ruumiinosa".

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Dieter Hermann Schmitz:
Täällä pohjoisnavan alla:
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
(Die spinnen, die Finnen. Meine Leben
im hohen Norden, 2011)
305 s.
Atena 2013

Kukaan ei osaa vaieta yhtä hyvin kuin suomalainen. Kukaan ei pysty juomaan enemmän viinaa kuin Suomi-poika. Kukaan ei rakasta metallimusiikkia niin kuin suomalainen, eikä kukaan kestä yhtä paljon pimeyttä ja kylmää. Vai kestääkö?

Hermann on asunut vuosia Tampereella. Hän puhuu sujuvaa suomea mutta tuntee silti olevansa kahden maailman välissä. Eräänä päivänä hän päättää muuttua kokonaan supisuomalaiseksi.

Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.

Bongasin tämän puolivahingossa Kirjasfääristä ja löysin melkein heti kirjastosta. Kyllä, tunnustan kuuluvani niihin suomalaisiin joita kiinnostaa mitä muut meistä ajattelevat. Taitaa olla perisuomalainen piirre sekin.

Vaikka kirja kaunokirjallisuutta onkin, se on osittain omaelämäkerrallinen. Schmitz on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja he asuvat kahden lapsen ja kissan kanssa Tampereella. Eräänä kauniina päivänä Schmitz havahtuu siihen, että vaikka hän tunteekin olonsa varsin suomalaiseksi, hän ei kuitenkaan ole tarpeeksi suomalainen. Uutena tavoitteena on supisuomalaisuus, jonka saavuttamisessa häntä auttaa ystävien avulla koottu seitsemän kohdan muutosohjelma. Mikä on olennaista suomalaisuudessa? Listan mukaan torstain hernekeitto, perjantaipullo, tango, karaokeristeily, hirvenmetsästys ja/tai koiravaljakolla ajo, kiroilu ja unien näkeminen suomeksi sekä tietenkin Suomen kansalaisuus. En kyllä itsekään voi sanoa suorittaneeni kaikkia listan kohtia, vaikka supisuomalainen olenkin. Tarinan edetessä käykin ilmi, että suomalaisuus on myös jotain vaikeammin määriteltävää.

Kirja on hauskaa luettavaa: huumori puree ja Schmitzin havainnot suomalaisuudesta ovat nokkelia. Juhannustaiat tosiaan pyörivät usein alastomien neitosten ympärillä. Herättää epäilykset siitä, että ennen vanhaan puskat kuhisivat juhannustirkistelijöitä. Schmitzin seikkailu perjantaipullon kanssa jäi erityisesti mieleen, koska tärkeintä ei ollut se kaatokänni vaan matka siihen. Tangon salaisuuden selviäminen oli sekä romanttista että huvittavaa, ja karaokeristeily herätti suoranaisen myötähäpeän.

Jos esimerkiksi etsin hunajaa [ruokakaupasta], odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisen käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamusämpylänsä päälle.

Hunajaa leivän päälle? Hulluja nuo saksalaiset...

Tarina kattaa suunnilleen vuoden mittaisen ajanjakson ja vaikka asiaan paneutuminen olikin plussaa, olisi kirjaa ehkä voinut typistää hieman jostain. En osaa sanoa mistä, välillä vain tuntui, että nyt ollaan turhassa suvantovaiheessa. Jos osaisin saksaa, voisin hyvinkin harkita lukevani myös alkuperäisen saksalaisen kirja. Suomenkielinen laitos ei nimittäin ole suora suomennos vaan mukaelma.

Luettu myös: Kirjasfääri, Kirjaston kummitus ja Kirjojen keskellä.

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Madeline Miller: Akhilleen laulu
(The Song of Achilles, 2012)
454 s.
Basam Books 2013

Akhilleus, jo nuorukaisena Kreikan taistelijoista mahtavin, on vahva, nopea ja kaunis – vastustamaton näky kaikkien kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon jälkeen ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa hyljeksityn Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys.

Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vaakalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. 

Jouduin uusimaan tämän kirjastosta lainatun pariinkin otteeseen ennen kuin sain sen luettua. Aihe kiinnosti kyllä: kreikkalainen mytologia sekä Akhilleen ja Patrokleen rakkaustarina. Ongelma oli kirjan alku. Patrokles on surkea ilmestys, hintelä poika josta hänen oma isänsä ei pidä. Kreikkalaiset arvostavat komeaa vartta ja taistelutaitoja jo pikkupojilla, ja Patrokleella näitä ei ole. Hän on tietoinen tästä ja kirjan alussa ryvetäänkin kohtaloonsa alistuneessa itsesäälissä. En jaksanut Patrokleen minäkertojan voivottelua ja siksi kirjan lukeminen pysähtyi pitkäksi aikaa. Viimein kuitenkin päätin yrittää uudelleen ja kas vain, kirja paranee huomattavasti sen jälkeen kun Patrokles ja Akhilleus tapaavat. Ei siksi, että Patrokles olisi yhtäkkiä voimakas taistelija vaan siksi, että Akhilleen rinnalla melkein kuka tahansa on mitätön. Ei ole mitään järkeä verrata itseään puolijumalaan ja Patrokleen itsetunto kohenee huomattavasti. Kirja on viihdyttävää ja joutuisaa luettavaa tämän jälkeen.

Tarinan runko lienee kaikille tuttu ja siksi luvassa on SUURIA JUONIPALJASTUKSIA. Vai voiko niitä edes sanoa juonipaljastuksiksi kun alkuperäinen tarina on tuhansia vuosia vanha? No, onpahan varoitettu.

Kaikkihan toki tietävät, että Hektor surmaa Akhilleen haarniskaan pukeutuneen Patrokleen, jonka jälkeen Akhilleus teurastaa Hektorin, häpäisee tämän ruumiin ja kaatuu lopulta toisen troijalaisen prinssin nuoleen. Tällä kertaa nuolta ei tarvitse tähdätä kantapäähän: vaikka Miller onkin ottanut jumalat eläväksi osaksi tarinaa, haavoittuvainen kantapää kuuluu myöhempään mytologiaan eikä siis hänen pääasialliseen lähdemateriaaliinsa. Akhilleen ja Patrokleen traagisen lopun tietäminen ei vähentänyt tarinan kiinnostavuutta. Tärkeää on matka, ei päämäärä, vaikka Akhilleus onkin ajoittain eri mieltä. Kirjassa Akhilleus ja Patrokles kasvavat pojista miehiksi ja ystävistä romanttiseen, ikuiseen rakkauteen. He ovat avoimesti rakastavaisia ja sekä kirjailija että kääntäjä saavat plussaa tyylikkäistä makuukamarikohtauksista. Niillä ei hekumoida, ne vain ovat. Akhilleen ulkonäköä palvotaan sitten senkin edestä, hän kun on harvinaisen komea mieheksi ja Patrokles ei suinkaan ole tälle sokea.

Miesten välinen suhde on tietenkin kirjan tärkein ihmissuhde, mutta muutkin ovat kiinnostavia. Akhilleen jumalallinen äiti Thetis vihaa Patroklesta ja näkee tämän kilpailijana Akhilleen rakkaudelle. Kesken loputtoman pitkän Troijan sodan Patrokles ja Akhilles pelastavat Briseis-nimisen nuoren naisen himokkaalta kuninkaalta, ja Patrokles ja Briseis ystävystyvät. Lopulta Patrokles löytää itselleen sopivan paikan kreikkalaisten armeijassa ja tutustuu muihin sotilaisiin. Akhilleen myötä hänen on pakko tutustua myös kreikkalaisiin kuninkaisiin, jotka ovat varsin värikästä sakkia. Ei niin yllättäen oma suosikkini oli Odysseus, joka on juuri niin ovela ja tarkkanäköinen kuin hänen pitääkin olla.

Luettu myös: Sanalaivueet ja Nenä kirjassa. Pettikö google viimeinkin vai eivätkö useammat kirjabloggaajat ole tosiaan vielä löytäneet kirjaa?

Haasteet: In the name-haasteen "etunimi".

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Magdalena Hai: Kellopelikuningas
330 s.
Karisto 2013

Pakolaisprinsessa Gigin perhe on jättänyt rähjäisen Alhaiston taakseen ja solahtanut osaksi Keloburgin yläluokkaa. Gigin isästä on tullut arvostettu keksijä, joka rakentaa jättiläismäistä ilmalaivaa Keloburgin mahtimiehelle. Mutta kun suosiotaan kasvattava fanaattinen uskonlahko Sokean Jumalan veljeskunta alkaa saarnata, että muukalaiset ja ilmalaivat pitäisi hävittää, on Gigin ja hänen parhaan ystävänsä katupoika Henryn sukellettava jälleen seikkailuun…

En ollut kovin hirveän vaikuttunut Kerjäläisprinsessasta, mutta tykkäsin kuitenkin sen verran, että lainasin sarjan toisen osan. Hyvä niin, tämä nimittäin oli mielestäni selvästi parempi. Liekö ensimmäinen osa kärsinyt jonkinlaisesta kirjallisesta alkukankeudesta, tässä kirjailija tuntuu pääsevän vauhtiin ja maailmaa rakentamaan oikein urakalla.

Mietiskelin lukiessa edelleen sitä minkä ikäisille tätä sarjaa voisi suositella. Jos Kerjäläisprinsessassa oli julmuuksia niin on niitä tässäkin, ja sekaan heitetään vielä väkivaltaiset uskonnolliset fanaatikot ja poliittinen häikäilemättömyys. Viimeinen sekä niin sanottujen pahisten että hyvisten puolelta. Pidin edelleen paljon Gigin äidistä, mutta enpä haluaisia häntä omaan sukuuni (enkä kyllä vihamieheksenikään). Vähän samaa mieltä on Gigikin kirjan lopussa, joka muuten onnistui yllättämään minut melko lailla täydellisesti. Kiinnostaa todellakin nähdä millainen kolmannen osan kansikuva tulee olemaan. Tämänkin kansi on jo aika juonipaljastuksellinen.

Kellopelikuninkaassa ei edelleenkään päästä seikkailemaan toisiin maihin, mutta Grönlantia ja etenkin Keloburgin kaupunkia kierrellään runsaasti. Kaupunki tuntuu paljon elävämmältä kuin sarjan ensimmäisessa osassa, ja Gigin kautta nähdään niin aatelisia kuin kerjäläisiäkin. Olisin oikeastaan kaivannut sympaattista aatelishahmoa, kaikki heistä olivat enemmän tai vähemmän nirppanokkaisia ja itseriittoisia. Kerjäläiset sen sijaan olivat kolmiulotteisempia hahmoja eivätkä pelkkiä käveleviä stereotypioita. Gigi kasvoi erinomaiseksi sankarittareksi, jonka maailmankuva oli virkistävän harmaa tiukan mustavalkoisen sijaan. Edellisen osan tapahtumat ovat jättäneet jälkensä ja kaikeksi onneksi niitä ei vain pyyhkäistä sivuun, vaan Gigi joutuu käsittelemään niitä kirjan sivuilla eikä vain niiden välissä.

Luettu myös: Taikakirjaimet, Kujerruksia, Yöpöydän kirjat, Todella vaiheessa ja