Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella
155 s.
Myllylahti 2013
[e-kirja]

Stella Kaarniston arkeen kuuluvat uusi työpaikka, velka-asunto, ystävät, jumppatunnit ja eläkeikää lähestyvät vanhemmat. Sekä jylhän komea, mutta asiallistakin asiallisempi esimies Petri Puumala.

Marraskuisen räntäkelin seasta Stellan elämään astuu myös naapurin Markus, joka saa Stellan kutomaan ympärilleen valkoisten valheiden seitinohuen verkon. Pinnistellessään kohti totuutta hän huomaa päätyvänsä sekä mainosmaailman nousevaksi tähdeksi että koko firman pelastajaksi. Mutta mikä on menestymisen hinta? Entä kuka on Figaro, nettitreffipalstan hurmuri numero yksi?

Tätä edeltänyt kotimaisen chick litin lukeminen ei mennyt ihan putkeen, mutta uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan toistakin kirjaa ja kirjailijaa. Hyvä kun uskalsin, tämä nimittäin oli juuri sitä ihanaa hömppää jota kuvittelin Paloheimon OMG:sta lukevani.

Kevyttä ja iloista luettavaa, nauroin pari kertaa ääneenkin. Tykkäsin Stellasta, joka oli kekseliäs ja toimelias. Hän ei jäänyt angstaamaan vastoinkäymisten edessä vaan tarttui rivakasti toimeen asioiden korjaamiseksi. Vaikka hän onnistuikin nolaamaan itsensä (kommellukset olivat oikeasti huvittavia), hän ei jäänyt rypemään itsesäälissä vaan pääsi tilanteista yli. Stellan bestis oli oikeasti hänen ystävänsä ja vaikka hän olikin juonen kannalta taka-alalla, minulle jäi sellainen tunne että he tosiaan välittivät toisistaan. Stellan sulhasehdokkaat olivat kahdesta eri puusta veistettyjä ja siitä Ainoasta Oikeasta pidin minäkin. Itsekeskeinen ja itsekäs vaihtoehto ei ollut se, jonka Stella halusi ja hyvä niin.

Lyhyestä virsi kaunis, tämä on se kirja, jonka halusin lukea OMG:n lainatessani.

Tämä muuten oli ensimmäinen e-kirja kokeiluni. Ostin tuossa taannoin itselleni lahjaksi iPadin, ja ristin sen lukukäyttöön heti kun muilta toimiltani ehdin. Minulla on kortti useampaankin kirjastoon ja Taisit narrata, Stella löytyi yhdestä niistä. Onneksi kirja ei ollut 155 sivua pitempi, laina-aikaa kun oli vain yksi päivä. Paksumpia kirjoja varten täytyy ehdottomasti miettiä sopiva lukupäivä, hetken mielijohteesta napattu lukupinonjatke jäisi luultavasti lukematta.

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Kuuttaren lukupäiväkirja, Mari A:n kirjablogi ja Lumiomena.

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG
318 s.
Otava 2013

Anna ja hänen bestiksensä Karla pyörittävät OMG-nimistä hääsuunnittelufirmaa. He väkertävät koristeet, vuokraavat kyyhkyset ja herättelevät sammuneet sulhaset, sillä jokainen asiakas ansaitsee täydelliset häät. Lisää kierroksia hullunmyllyyn tuovat sekopäiset yhteistyökumppanit ja Annan toilailevat perheenjäsenet.

Toisten häähumua päivittäin todistaessaan Anna yrittää saada oman sinkkuelämänsä järjestykseen. Joka kerta uuden aakkoskarkkipussin avatessaan hän toivoo kirjainten ennustavan parempaa onnea.

Lopulta Anna uskaltautuu etsimään sukulaissielua nettideittipalvelusta. Sieltä löytyykin jos jonkinlaista sankaria. Mutta vain yksi heistä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta.

Tämä tarttui kirjastosta mukaan ihan vain siksi, että olen jostain syystä kaivannut kevyttä romanttista hömppää. Kirjailija oli minulle täysin tuntematon, mutta kansi sattui sopivasti silmään kirjaston uutuushyllystä ja takateksti näytti lupaavalta tähän lukunälkään.

Korkeat odotukset:

Kevyttä romanttista hömppää, iloisuutta ja huumoria. Kepeää sanailua ja hauskoja kommelluksia, ystävyyttä ja rakkautta. Toimelias, fiksu ja viihdyttävä sankaritar, ihana sankari ja Tosi Rakkautta.

Karu totuus:

Puuduttavaa surkuttelua, mikään ei ole hyvin kenelläkään. Repliikkejä, joissa kahdessa peräkkäisessä lauseessa ei ole päätä eikä häntää edes yhden ihmisen sanomana, saati sitten dialogina. Ajasta, paikasta ja asiasta toiseen hyppivää kerrontaa. Ne vähät kommellukset ovat tyhmyydestä ja viinasta johtuvia, eivätkä hauskoja vaan noloja idioottimaisuutensa vuoksi. Toisiaan raastinrautojen lailla raapivat "ystävykset", jotka noin 95% ajasta vaikuttavat inhoavan toisiaan oikeasti. Saamaton, itsesäälissä rypevä päähenkilö, josta kukaan ei oikeastaan pidä ja joka ei oikeastaan pidä kenestäkään. Kukaan ei oikeastaan pidä kenestäkään, kaikki ovat koko ajan ilkeitä toisilleen. Sankari, joka on itsekeskeinen ja itsekäs. Romanssi, jota ei ole. Pari tapaa toisensa muutaman kerran, viettää suurimman osan ajasta riitelemällä ja haukkumalla toisiaan. En tosiaan käsitä mihin he muka toisissaan rakastuivat, molemmat olivat niin epämiellyttäviä ihmisiä eivätkä näyttäneet suuremmin välittävän toisistaan.

Eli en tykännyt, en. Enkä syytä genreä, vaikka se ei niin sanotusti olekaan omani. Olen lukenut romantiikkaa ja chick litiä, josta ole oikeasti pitänyt. Tässä vain ei ollut mitään miellyttävää. Puursin sinnillä loppuun silkkaa itsepäisyyttäni, epätoivoisen "jos tämä tästä vielä paranisi" asenteen riivaamana. Ei parantunut.

Hyllyssä odottaa toinen chick litin edustaja, Sophie Kinsellan Varsinainen talousihme, josta olen ollut näkevinäni hyviä arvosteluja. Kokeilen sitä sitten kun olen haudannut tämän jonnekin muistini perukoille.

Enni Mustonen: Kultarikko

Enni Mustonen: Kultarikko
252 s.
Otava 2012

Saksassa 60-luvun lopussa syntynyt Heidi Felder pakenee kipeää suhdetta naimisissa olevaan esimieheensä Martin Steineriin. Hän päätyy isoäitinsä Annikin hoiteisiin Hettaan ja joutuu ratkomaan oman naiseutensa ristiriitoja. Samalla hän tutustuu läheisesti suomalaisiin sukujuuriinsa.

Heidin elämä mullistuu lopullisesti, kun hän tapaa nuoren lomakyläyrittäjän Arttu Savelan.

Perfektionisti minussa vaati, että luen tämän trilogian päätösosan vaikka kaksi ensimmäistä eivät tehneetkään lähtemätöntä vaikutusta. Se, mistä pidin oikein erityisesti tässä kirjassa oli niiden ärsyttävien dialogin käännösten puute. Kaikki puhuivat suomea suurimman osa ajasta, jippii! Nyt Paimentytönkin lukeneena minulla on vähän sellainen tunne, että tällainen kömpelö kaksikielisyys on Mustosen tavaramerkki. Totta vai tarua? Erittäin hermoja raastavaa joka tapauksessa.

Takakansiteksti ei taaskaan anna oikeaa kuvaa kirjan sisällöstä. Heittävätkö niiden kirjoittajat tikkaa satunnaisiin kirjan sivuihin ja kirjoittavat sitten niiden sanojen perusteella, joihin sattuvat osumaan? Heidi ei pakene suhdetta Martiniin, hän lähtee Lappiin auttamaan loukkaantunutta isoäitiään. Se, että hän pääsee samalla kätevästi eroon niljakkeeksi paljastuneesta miehestä on onnekas sattuma. Heidin ja Annikin välinen suhde oli muuten kirjan parasta antia. Sitä kautta Mustonen kuvasi sekä sukupolvien ja kultturien eroja että lappilaista elämää. Heidi ei myöskään päädy Annikin hoiteisiin vaan tosiaan menee pitämään tästä huolta.

Minkäänlaisia naiseuden ristiriitoja en lukiessani havainnut. Ristiriidat kumpuavat siitä, että Heidi ei ymmärrä lappilaisen kulttuurin (tai ehkä pikemminkin oman sukunsa) saloja vaan oppii niitä tarinan edetessä. Naiseus on kirjassa vahvuus, ei ristiriitojen synnyttäjä. Oikeastaan tämä oli sikäli ärsyttävää, että parikymppinen Heidi vaikuttaa koko ajan ainakin 10 vuotta vanhemmalta, koska vahvana naisena hänellä on ratkaisu melkein kaikkeen muka omaan kokemukseensa nojaten. Annikilta ja hänen reippaalta mummojengiltään tämä oli uskottavaa, Heidiltä ei.

Heidi muuten tapaa Artun aivan kirjan alussa eikä se ole mikään mullistava rakkautta ensisilmäyksellä-kohtaaminen. Kuten kirjan hahmot itsekin sanovat, rakkaus kasvoi vähitellen ja tuntui luonnolliselta osalta heidän elämäänsä. Ei siis mitään suuria ja dramaattisia mullistuksia. Minusta suhde tuli tämän vuoksi vähän puun takaa. Yhtenä hetkenä oltiin selkeästi vain ystäviä, seuraavassa kieriskeltiin samojen lakanoiden välissä. Se ihastumisen ja rakastumisen tunne puuttui oikeastaan kokonaan.

Noin ylipäätään taisin kuitenkin pitää kirjasta! Se oli parempi kuin Jääleinikin jälkeen oletin sen olevan ja sen kaksikielisyyden puutteen vuoksi parempi kuin Lapinvuokko.

Osallistun tällä peräti kahteen haasteeseen. Anninpirtti on niin keskeisessä osassa, että kirja sopii hyvin Kiinteistöhaasteeseen. Kultarikko on tietenkin kasvi, joten In the name-haastekin on nyt aloitettu.

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Kaari Utrio: Porvarin morsian
125 s.
Tammi 2008
(1. p. 1981)

Porvarin morsian vie lukijansa Turun seudulle 1500-luvun vaihteeseen. Anna Jonintytär Knaap on 16-vuotias aatelisneito, jolla on takanaan pelonsekainen lapsuus äitipuolen hallitsemassa Porvoon Kamppilan kartanossa. Annan isä on kihlannut tyttärensä ennen kuolemaansa turkulaiselle porvarille. Kohtalo puuttuu kuitenkin merkillisesti Annan elämänkulkuun, kun nuori kartanonherra Arn Erikinpoika Tavast rakastuu Annaan saattaessaan tätä Kamppilan kartanosta sulhasen luo.

Minulla ja Kaari Utrion kirjoilla on pitkä jos kohta katkonainen yhteinen taival. Ahmin teinivuosinani pinoittain historiallisia (rakkaus)romaaneja ja Utriot olivat sitä kirkkainta kärkeä. Viimeinen lukemani ennen genreen kyllästymistä olikin Utrion Yksisarvinen, jonka juonesta en totta puhuen muista enää yhtään mitään. Sitä seurasi piiiitkä aika jolloin genre ei kiinnostanut ollenkaan. Nytpä näyttäisi rakkaussuhde kytevän uudelleen ja kun tilaisuus sattui kohdalle, ostin Porvarin morsiamen vaivaisella eurolla. Olen luultavasti lukenut sen joskus aiemmin, mutta minkäänlaista muistikuvaa siitä ei ole. 

Porvarin morsian aloitti aikoinaan sarjan, jonka tarkoitus oli nostaa kioskikirjojen profiilia. Kummallinen valinta sellaista sarjaa vetämään, tässä kun on varsin vähän romantiikkaa. Anna ja Arn tapaavat sivulla 38, ovat yhdessä sivulle 63 asti ja tapaavat uudelleen sivulla 118. Tässä välissä Anna menee naimisiin toisen miehen kanssa ja synnyttää hänelle lapsen. Annan ja Arnin yhteinen aika menee kirjan sivuilla lähinnä siihen, että Arn piehtaroi syyllisuudessä ja halussa suojella hentoa Annaa. Ei oikein sitä, mitä odottaisin kioskikirjallisuudelta. Toisaalta kirja ilmestyi vuonna 1981 ja epäilemättä harlekiinitkin olivat silloin toisenlaisia kuin nykyään.

Anna edustaa Utrion avuttomia nyhverösankarittaria. Niitä, jotka eivät saa tehtyä itse yhtään mitään vaan antavat kohtalon ja miesten riepotella miten sattuu. Heidän elämänsä on oikea angstfestivaali kunnes uljas ja suojelevainen sankari ottaa heidät siipensä suojaan. Ei siis minun suosikkityyppiäni. 

Kirja kuitenkin oli viihdyttävä ja inspiroi tarttumaan uudelleen historiallisiin (rakkaus)romaaneihin. Kirjastoreissulta tarttui jo mukaan toinen Utrio, saa nyt nähdä missä välissä sen luen. Utrion vahvuutena on aikakausien esiintuominen. En nyt mene vannomaan, että Porvarin morsiamen maailma on juuri 1500-luvun taite, mutta se ei taatusti ole 2000-luku.

Kirjan ovat lukaisseet myös Mette, Salla ja Morre, ja epäilemättä tuhannet muutkin suomalaiset. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista on nyt selätetty kategoria "Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua".

Enni Mustonen: Jääleinikki

Enni Mustonen: Jääleinikki
255 s.
Otava 2011

Vastavalmistunut sairaanhoitaja Eliisa Hetta löytää ämminsä jäämistöä selvitellessään nipun saksankielisiä kirjeitä ja valokuvan univormupukuisesta miehestä. Kuka on majuri Heinrich Salzmayer?

Vastoin äitinsä Annikin tahtoa Eliisa hankkiutuu töihin Etelä-Saksaan ja ryhtyy selvittämään syntyperänsä salaisuuttaa. Uudessa kotimaassaan hän rakastuu palavasti, mutta suhde joutuu koetukselle, kun vastassa ovat kielimuuri ja ennakkoluulot. Eliisa ei anna kuitenkaan periksi. Matka Alppien maahan muuttaa lopulta hänen koko elämänsä.

Voihan pettymys. Ei tämä sarja ainakaan paremmaksi muuttunut toisen osan myötä. Ne pahuksen saksankieliset repliikitkin olivat selvinneet tähän kirjaan. Kehitin itsekin selviytymisstrategian ihan niitä varten: aina kun silmäni havaitsi saksaa, aivoni käskivät minun hypätä sen rivin yli. Suomennos oli kuitenkin heti perässä kun Eliisa toisteli mitä oli sanottu tai vastasi tavalla, joka kertoi mitä oli sanottu.

Eniten minua kuitenkin nyppii se, että Eliisa viettää hädin tuskin ollenkaan aikaa Lapissa. Viitisenkymmentä sivua Suomessa ja sitten ollaankin jo Saksassa. Toivoin, että Mustonen olisi kertonut 1960-luvun Suomesta, ei se ihan tylsää aikaa ollut täälläkään. Sen sijaan keskitytään Eliisan romanssiin sveitsiläisen lääkärin kanssa. En minä chick littiä halunnut vaan historiallisen romaanin. Ja ketään tuskin yllättää jos sanon, että Eliisa synnyttää Alpeilla tyttären. Haluaako joku arvata mikä pienokaisen nimeksi tuli?

En kuitenkaan luovu vielä kokonaan toivosta Mustosen suhteen. Proosa oli kuitenkin aivan luettavaa ja kirjan lukaisikin yhdessä illassa. Ilmeisesti hänen Järjen ja tunteen tarinoita-sarjansa on vakavampi ja monien mielestä parempi kuin tämä. Taidan yrittää lukea sitä kun ehdin.

Eliisa majailee Saksassa, joten Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista on nyt luettuna "Suomalaiset maailmalla".

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Enni Mustonen: Lapinvuokko
255 s.
Otava 2010

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on arvostetun metsänhoitajaperheen ainoa tytär. Hän painaa valkolakin päähänsä keväällä 1939, mutta huoleton ylioppilaskesä päättyy pian sodan kurimukseen.

Annikin valkolakki vaihtuu morsiushuntuun ja vähän myöhemmin jo suruharsoon. Jatkosodan alkaessa saksalaiset saapuvat Rovaniemelle, ja kielitaitoinen nuori nainen ajautuu 20. vuoristoarmeijan esikuntaan sihteerin ja tulkin tehtäviin – kohtalokkain seurauksin.

Risuja takakansitekstin kirjoittajalle! Tuossa yllä on kaksi kappaletta kolmesta ja siinä kolmannessa paljastetaan melkoisen tärkeä juonenkäänne. En oikein ymmärrä miksi se kolmas kappale on edes vaivauduttu kirjoittamaan.

Olen kahta mieltä kirjasta. Toisaalta kirja oli nopealukuinen ja aihe kiinnostava. En ole syventynyt sotakirjallisuuteen sen kummemmin, mutta niissä joita olen silmäillyt on harvemmin mainittu Lappia. Ilmeisesti Etelä-Suomi kiinnostaa enemmän vaikka pohjoisempaakin saisi varmasti jutun juurta moneen kirjaan. Hyvä kun ainakin yksi kirjailija on tarttunut aiheeseen. Lisäksi kirja on trilogian ensimmäinen osa ja muuttuvasta Suomesta lukeminen osittain samojen henkilöiden kautta kiinnostaa.

Kirja ei ollut huono, mutta olisi se voinut olla parempikin. Suurin ongelma oli tarinan kiire: vuodet vilahtivat ohi kuin siivillä eikä mitään pohdittu tarkemmin. Lisäksi kirjassa oli yksi henkilökohtainen inhokkipiirteeni, kaksikielisyys. Annikki puhui saksaa saksalaisten kanssa ja kaikki käännettiin heti perään

- Ein gemütliches Haus, majuri totesi, kun tulimme meidän pihammaalle. Kieltämättä talo näytti kodikkaalta kun...

Lukijaystävällisempää olisi ollut vain mainita jossakin välissä, että niin Annikki ja saksalaiset sitten puhuvat saksaa. Nyt kirjaan tulee turhaa pituuttaa ja kielellä kikkailua, sanotaanhan sama asia kuitenkin suomeksi.

Pidin kirjasta kuitenkin sen verran että lukaisen jatko-osan jossakin välissä ja tutustun luultavasti muuhunkin Mustosen tuotantoon. Osallistun tällä Mustosella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan kategorian "Suomi ja sodat".