Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Robert Louis Stevenson:
Tohtori Jekyll ja herra Hyde
(The Strange Case of Dr. Jekyll
and Mr. Hyde, 1886)
122 s.
Otava 2007

Eräänä yönä koetilanne riistäytyy tohtori Jekyllin hallinnasta.

Siinäpä lyhyt ja ytimekäs takakansiteksti. Halusin lukea tämän 1800-luvun haasteeseen ja lähdin liikkeelle ennakko-oletusten painolastin kera. Kiitos jos jonkinlaisten mukaelmien ja median noin yleensä, kuvittelin tämän olevan vauhdikas seikkailu, jossa kurkitaan Jekyllin pään sisään ja Hyden olan yli. Ei se aivan niin mennytkään.

Pitääkö nyt taas sanoa, että nyt seuraa JUONIPALJASTUKSIA reippaat 100 vuotta vanhasta teoksesta?

Suurimman osan ajasta kertojana toimii lakimies Utterson, jolle syntyy jonkinlainen pakkomielle salaperäiseen, vastenmieliseen herra Hydeen. Miten Hyde liittyy kunnialliseen tohtori Jekylliin, jolla ei taidakaan olla puhtaita jauhoja pussissiin? Jekyll & Hyde on hieman salapoliisimainen, mutta enemmän sitä neiti Marple-tyyliä kuin C.S.I.:a. Salaisuus selviää enimmäkseen keskustelujen ja lopulta Jekyllin kirjoittaman kirjeen kautta. Ei siis mikään erityisen sykettä nostattava vauhtiseikkailu.

Enemmmän minua kiinnostikin kirja psykologinen puoli. Muistan jossain lukeneeni, että ah niin siveellisenä viktoriaanisena aikana kunniallinen perheenisä saattoi töistä tullessaan käväistä tapaamassa kaikin tavoin alistetttua lapsiprostituoitua. Jotenkin tuo jäi mieleen koko tekstistä (josta en muuta muista) erityisen iljettävänä esimerkkinä. Asioista ei puhuttu, vaikka niitä taatusti tapahtui. Vähän samaan tapaan hyvä tohtori Jekyll ei pidä pahana sitä, että muodonmuutoksen koettuaan käy Hydena tekemässä ties mitä kauheuksia. Niitä ei suuremmin eritelty, mutta tuota omaa esimerkkiäni minä koko ajan mietin. Päinvastoin, on hyvä, että Jekyllin omatunto säilyy puhtaana ja pahuudet tekee Hyde, jonka teot Jekyll kuitenkin jotenkin muistaa.

Ottaen huomioon, että myös lakimies Utterson pitää tätä hyväksyttävänä selityksenä, on pakko todeta että koko yhteiskuntaa selvästi vaivasi sama, no, hulluus ainakin Stevensonin mukaan. Ei mene jakeluun miten voitiin ajatella, että sama ihminen voi olla sekä se mukava koti-isä että raaka lasten hyväksikäyttäjä ilman mitään ristiriitoja. Että jotenkin he olivat eri ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ajatuksia herättävä teos siis vaikkakaan ei sellainen kuin sen luulin olevan.

Luettu myös: Esimerkiksi Kirjaretket, Pussinäädän kirjablogi, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Orfeuksen kääntöpiiri.
Haasteet: Sekä 1800-luvun haaste että In the Name-haasteen "ammatti".

Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja

Kuun pimeä puoli:
suomalaisia ihmissusinovelleja
(toim. Juri Nummelin)
352 s.
Jalava 2013

Sudeksi muuttuva ihminen kohtaa pimeän puolensa. Kun saman ruumiin kahleisiin joutuvat ihminen ja verenhimoinen eläin, sivistuksen rinnalle nousevat alkukantaiset vietit, vaistot, pelot ja halut. Mutta kumpi on todellinen peto?

Vaikka minulla on ennakkoluuloja sekä novelleja että ihmissusijuttuja kohtaan, päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan. Kansi se houkutteli, etenkin kiiluvasilmäinen Punahilkka herätti kiinnostuksen. Ihmissudet sinänsä ovat kyllä mielestäni mielenkiintoisia, mutta viime aikoina niitä on käsitelty lähinnä nuorten fantasiassa sille tyypillisellä tavalla. Saman toisto ei jaksa enää innostaa, mutta tässä lupailtiin erilaista otetta monelta eri kirjailijalta.

Ja sitähän löytyi. Kaikki novellit eivät osuneet yhteen omien lukumieltymysteni kanssa, mutta kokonaisuutena pidin kirjasta todella paljon.

Aineksia novelleihin on etsitty enemmän vanhoista ihmissusimyyteistä kuin näteiksi sliipatuista paranormaalin romantiikan susista. Näillä susilla on isompia ongelmia kuin se, tykkääkö joku tyttö sittenkin enemmän vampyyreista. Miten selität poissaolot työnantajalle tai miten sovitat yhteen suden kaipuun villiin luontoon ja ihmisten yhteiskunnan vaatimukset? Novellit ovat myös varsin väkivaltaisia. Veri ja suolenpätkät lentävät kun sudet ottavat mittaa toisistaan ja ihmisistä. Luvassa ei siis ole kilttejä sylikoiria.

Kokoelmassa on 24 novellia ja toki minullakin on suosikkini. Näistä on aika hankala kertoa mitään suuremmitta juonipaljastuksitta, mutta yritetään. Sari Peltoniemen Kotiseutuni yllätti erikoisella kertojallaan: tarina on koulutytön kirjoittama essee kotiseudustaan. Tyttö ei itsekään ymmärrä mitä kotiseudulla on meneillään, kertoopahan vain elämästään. Kirsti Ellilän Herra Helanderin tehtävä on oikeastaan aika hellyttävä kertomus yksinäisestä vanhasta miehestä, joka löytää elämälleen uutta sisältöä naisten suojelijana. Sekä Anne Leinosen Tuonenkalma, surmansuitset että Juha-Pekka Koskisen Kaitakasvoinen maisteri sijoittuvat wanhaan aikaan, jolloin uskottiin niin ihmissusiin kuin muuhunkin yliluonnolliseen. Kirjailijat ovat kuitenkin lähestyneet aihetta päinvastaisista suunnista ja kumpikin tuntui yhtä hyvältä ratkaisulta. Harri Erkin Salakaatoja nakkaa ihmissudet keskelle dekkareista tuttua poliisien maailmaa ja lisää tarinaan ajankohtaista pohdintaa maahanmuutosta. Christine Thorelin Aitan lukossa esiintyy koko kokoelman suosikkihahmoni, varsinainen teräsmummo, joka on ollut nuoruudessaan suorastaan vaarallisen huikentelevainen.

Teoksen alussa on Juri Nummelinin kirjoittama katsaus ihmissusimyytteihin populaarikulttuurissa. Viimeisenä kappaleena on puolestaan Marja Leppälahden katsaus ihmissuteen suomalaisessa kansanperinteessä. Etenkin jälkimmäinen oli minusta hurjan mielenkiintoinen ja selitti muutamassa novellissa esiintyneitä erikoisempia elementtejä. Melkein sanoisinkin, että Leppälahden selonteko kannattaa lukea ennen varsinaisia novelleja.

Jos aihe yhtään kiinnostaa, uskoisin monipuolisesta kokoelmasta löytyvän jotain jokaiselle lukijalle!