Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three

Bill Willingham:
Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three
264 s. & 232 s.
DC Comics 2010 & 2011

Kaksi yhden hinnalla! Tai no, bloggaamisella. Lukaisin nämä peräkkäin ja ajattelin, että on ihan sama kirjoittaa näistä yhtä aikaa. Tässä ja oikeastaan sarjojen bloggaamisessa yleensäkin on tosin se huono puoli, että juonipaljastuksilta ei oikein voi välttyä. Yritän olla ympäripyöreä, mutta spoileriallergiset, kääntäkää katseenne.

Book Two: Toisen osan ensimmäinen tarina kertoo pavunvarsi-tarinasta tutusta Jaakosta Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. En oikeastaan pitänyt tästä, koska en suuremmin pidä hahmosta eikä tarinakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostava. Seuraava oli paljon kiinnostavampi, koska monet myöhemmät juonet saivat siitä alkunsa. Utelias lehtimies uhkaa paljastaa satuväen salaisuudet - jotka tosin ovat hieman erilaisia kuin hän kuvittelee - maailmalle, ja satuhahmot hoitavat ongelman kekseliään armottomalla tavalla. Tästä saavat alkunsa sekä Prinssi Uljaan (Prince Charming) suunnitelma tehdä pieni vallankaappaus Fabletownissa että Siniparran ja Kultakutrin yritys murhata Lumikki ja Bigby Wolf (Iso Paha Susi). Jälkimmäisellä on varsin mielenkiintoisia seurauksia. Mukaan mahtuu myös oudon irtonainen tarina lilliputeista, jonka miinusta pidensi mielestäni muuta kirjaa selvästi huonompi piirrosjälki. Kirjan viimeinen tarina vaikutti myös irtonaiselta, mutta seuraavassa osassa kävi ilmi, että Punahilkan ja Little Boy Bluen kohtaamisesta kertova sotajuttu olikin merkittävä suuremman juonen kannalta.

Book Three: Ensin tutustutaan varsin tyhjäpäiseltä vaikuttavaan Tuhkimoon, jolla kuitenkin paljastuu olevan muutakin kuin ilmaa korvien välissä. Varsinainen tarina alkaa tämän jutun jälkeen kun Punahilkka ilmestyy takaisin kuvioihin veritekojen saattelemana. Fabletownia uhkaavat omituiset pukumiehet, joita vastaan käyvät sotimaan niin noidat kuin Kolme Karhuakin. Kaiken tämän keskellä on Lumikki, jonka henkilökohtainen elämä on käymässä varsin hankalaksi. Tässä kirjassa saadaan muuten selvä vinkki siitä, kuka ajoi satuväen pois heidän omasta maailmastaan. Motiivit säilyvät salaisuutena ja ainakin minua ne kiinnostavat niin paljon, että jatkan kyllä sarjan lukemista.

Tämä siitä huolimatta, että tarinoiden konservatiivisuus on hivenen ärsyttävää. Miehet sotivat ja pelastavat naisia, ja [juonipaljastus] ei ole edes vaihtoehto Lumikille. Haluaisin sanoa, että tämä on lähtökohdat huomioon ottaen aika ymmärrettävää, sadut ovat vanhoja ja juuri tuota neito-pulassa meininkiähän niissä on. Erehdyin kuitenkin googlaamaan tietoa Willinghamista, ja ilmeisesti hän todellakin on arvoiltaan aika konservatiivinen. Epäilen vahvasti, että Fabletownissa ei taatusti nähdä esimerkiksi avoimen homoseksuaaleja hahmoja niin kauan kuin hän on ohjaimissa. Mitä tämä opettaa? Älä ikinä googlaa kirjailijaa jos et ole ihan varma siitä, että haluat tietää hänestä enemmän. Olisin mielelläni elänyt siinä uskossa, että kyseessä ovat vain wanhojen satujen arvot eivätkä kirjoittajan.

Haasteet: Toinen kierros Seitsemän sarja-sarjishaasteeseen alkakoon tämän parin myötä.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book One

Bill Willingham: Fables:
The Deluxe Edition, Book One
248 s.
DC Comics 2009

When a savage creature known only as the Adversary conquered the fabled lands of legends and fairy tales, all of the infamous inhabitants of folklore were forced into exile.

Disguised among the normal citizens of modern-day New York, these magical characters created their own secret society-within an exclusive luxury apartment building on Manhattan's Upper West Side-called Fabletown. But when Snow White's party-girl sister, Rose Red, is apparently murdered, it is up to Bigby, Fabletown's sheriff, and a reformed and pardoned Big Bad Wolf, to determine if the culprit is Bluebeard, Rose's ex-lover and notorious wife killer, or Jack, her current live-in boyfriend and former beanstalk-climber.

Olen törmännyt tähän sarjaan niin nettiarvosteluissa kuin tuttujen kehumanakin, ja päätin nyt sitten viimein kokeilla tämän lukemista. Asiaa auttoi se, että opuksia löytyy nykyään yllättäen omasta kirjastostani. Satujen uudelleenkerronnat taitavat tosiaan olla edelleen suuressa suosiossa ja kiinnostavat ne minuakin. Willinghamin ote satuihin oli sen verran mielenkiintoinen, että sarjan toinen osa odottaa jo hyllyssä lukemista.

Fables-sarja on ilmestynyt alun perin lehdissä ja tähän kirjaan on kerätty osat 1-10. Tuosta GoodReadsista napatusta esittelystä ei voi sitä päätellä, mutta näissä kansissa on itseasiassa kaksi peräkkäistä tarinaa. Ensimmäinen on tuo mainittu noir-henkinen murhamysteeri, ja toinen puolestaan kärpästenherramainen kapinatarina. Kummassakin on runsain joukoin viitteitä sekä perinteisiin satuihin että hieman modernimpaan kirjallisuuteen. Niitä oli hauska bongata, vaikka osa menikin ohi.

Yksi syy tähän on se, että kaikki Fables-maailman hahmot eivät varmasti ole tuttuja suomalaiselle lukijalle. Esimerkiksi Little Boy Blue oli minulle ihan tuntematon nimi, joka piti googlata (hahmo on lastenlorusta). Toinen ehkä hieman hämmentävä hahmo oli Snow White. Suomessa kun on se tutumpi seitsemän kääpiön Lumikki sekä myös Lumivalko, joka esiintyy Lumivalko ja Ruusunpuna sadussa. Kummankin hahmon nimi on englanniksi Snow White, ja tässä satumaailmassa Snow White on siis sekä Lumikki että Lumivalko. Kovin syvällisesti ei hahmoihin ehditty vielä pureutua, mutta Snow White-hahmon mennyt elämä on yhdistelmä noita kahta satua, siksi myös sisar Rose Red, Ruusunpuna.

Haasteet: Seitsemän sarja- sarjishaaste on tämän myötä suoritettu, mutta kokeilenpa omaksi ilokseni saanko suoritettua toisenkin seitsikon ennen määräaikaa.

A. S. Byatt: Ragnarok: The End of the Gods

A. S. Byatt: Ragnarok:
The End of the Gods
177 s.
Canongate 2011

Recently evacuated to the British countryside and with World War Two raging around her, one young girl is struggling to make sense of her life. Then she is given a book of ancient Norse legends and her inner and outer worlds are transformed.

Lukaisin viime joulukuussa Villy Sørensenin Ragnarök - jumalten tuhon ja Jami mainitsi siinä yhteydessä tämän Byattin kirjan. Tarkoitus oli alun perin lukea tämä suomeksi: käännös on vasta ilmestynyt ja ajattelin ettei tätä kuitenkaan saa englanniksi. Suomennosta ei ole vielä kirjastossa vapaana näkynyt, se on ilmeisesti niin suosittu, että se kiertää koko ajan. Sen sijaan yllätyin mukavasti kun näin tämän loikoilemassa hyllyllä selvästi minua odottamassa. Jes, taas jumalten tuhoa!

Kyseessä on siis uudelleenkerronta pohjoisista jumaltaruista maailmanloppuineen ja Fenris-susineen. Keshyskertomuksena on laihan tyttölapsen evakkoaika toisen maailmansodan aikana. Minusta kehyskertomus oli tarpeeton. Se ei tuonut oikeastaan mitään tarinan kannalta uutta tai olennaista jos germaanisen & skandinaavisen mytologian ja kristillisten myyttien vastakkainasettelua ei lasketa. Laiha lapsi on tietenkin Byatt ja ilmeisesti hänelle itselleen tämä asettelu oli aikanaan niin tärkeää, että hän halusi toistaa sen kirjassaan. Mikäpä siinä sinänsä, mutta minuun se ei näin esitettynä kolahtanut.

Byattin proosa ja tarinankerronta sen sijaan osui ja upposi. Tämän läpyskän lukemiseen meni turhankin kauan, koska en vain pystynyt lukemaan sitä kovin pitkään yhteen menoon. Kirja oli ikään kuin siirappia sokerin rinnalla, makeaa mutta hyvin raskasta. Pientä määrää piti makustella kauan aikaa tai muuten uhkasi ähky. 

 Most of all, said Hermodur, the goddess Frigg had asked him to beg Hel for Baldur's return, for she could not live without him. To this, Hel replied that mothers throughout time had learned to live without their sons. Every day young men died and came quietly over her golden bridge. Only in Asgard could they die in battle every day, as a game, and live again to feast in the evening. In the hard world, and in the world of shadows, death was not a game.

But this death, said Hermodur, had diminished the light of the world.

So, said Hel. It is diminished, then.

Tyylistä tuli mieleen Patricia A. McKillip ja etenkin Serren metsissä. Siinäkin on niin kaunista tekstiä, että sitä aikoinaan lukiessani piti välillä vain istua ja ihailla. Suuri kiitos kuuluu myös sen kääntäjälle, luin nimittäin Serren suomeksi.

Suomennoksen ovat lukeneet ainakin Olipa kerran kirjablogi, Lumiomena, Kirjoihin kadonnut, Taikakirjaimet, Annelin lukuvinkit ja Luettua elämää.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons
212 s.
Magic Carpet Books 2002
(1. p. 1990)

Cimorene is everything a proper princess is not supposed to be: headstrong, tomboyish, smart. . . .

And bored.

So bored that she runs away to live with a dragon . Soon she's coping with a witch, a jinn, a death-dealing talking bird, a stone prince and some very oily wizards.

Näin sitä mennään nostalgiajunan kyydissä! Olin jo melkein unohtanut miten viihdyttäviä nämä Wreden kirjat ovat. Tämä teos siis aloittaa sarjan The Enchanted Forest Chronicles, joka on myös suomennettu nimellä Lumotun metsän kronikat. Tämän osan suomennoksen nimi on Lohikäärmeen prinsessa. Olen lukenut koko sarjan pariinkiin otteeseen rakkaalla kotimaisella ja nyt tarttui mukaan alkuperäinen englanninkielinen kirja. Ei siksi, että suomennos olisi mitenkään huono, vaan ihan huvin ja urheilun vuoksi. Suomennoksen kansi on muuten mielestäni parempi, Cimorene ja Kazul ovat siinä enemmän sen oloisia kuin lukiessani kuvittelin.

Jos mietitte joululahjaa nuorehkolle henkilölle, sanotaan nyt vaikka 10-13-vuotiaalle (minä siis olen melko surkea arvioimaan mikä kirja on sopiva minkäkin ikäiselle, älkää uskoko minua), tämä olisi vallan mainio vaihtoehto. Kirjassa hihitellään niille perinteisille satuhahmoille ja juonenkäänteille oikein sydämen kyllyydestä. Cimorene erottuu kultatukkaisten prinsessojen joukosta kuin strutsi hanhiparvesta ja paljon huumoria saadaankin irti siitä, minkälainen kaikki muut hahmot olettavat hänen olevan. Hän esimerkiksi aiheuttaa päänvaivaa jos jonkinlaisille urheille prinsseille ja ritareille, koska ei halua tulla pelastetuksi lohikäärmeen luolasta. Eihän tarinan niin pitäisi mennä.

Kirjassa on perinteisen värikäs henkilökaarti prinsessoista lohikäärmeisiin ja velhoihin. Tarina etenee vauhdikkaasti, mutta yllätys yllätys prinsessatarinalle, se mitä kirjassa ei juuri ole on romantiikka. Takakannessa mainittu kiviprinssikään ei valloita (ei edes yritä valloittaa) Cimorenen sydäntä, vaikka tavallista terävämpi prinssi onkin. Senpä takia uskaltaisin suositella tätä myös niille pojille, jotka harvemmin perustavat prinsessatarinoista niiden äh niin ällön rakkaushöpinan (ei omia sanojani) vuoksi. Urheita prinssejä on juu, ja niin on urheita prinsessojakin.

Lauren Beukes: Zoo City

Lauren Beukes: Zoo City
384 s.
Angry Robot 2010

Zinzi has a Sloth on her back, a dirty 419 scam habit and a talent for finding lost things. But when a little old lady turns up dead and the cops confiscate her last paycheck, she’s forced to take on her least favourite kind of job – missing persons.

Being hired by reclusive music producer Odi Huron to find a teenybop pop star should be her ticket out of Zoo City, the festering slum where the criminal underclass and their animal companions live in the shadow of hell’s undertow.

Instead, it catapults Zinzi deeper into the maw of a city twisted by crime and magic, where she’ll be forced to confront the dark secrets of former lives – including her own.

Pakko kai tunnustaa heti alkajaisiksi, että minulla meni todella kauan ennen kuin hoksasin, että Zinzin Sloth on laiskiainen. Siis kirjaimellisesti sloth = laiskiainen sanakirjassa. Minulle kun sana oli tuttu laiskuutena, yhtenä niistä kuolemansynneistä, ja oletin Slothin olevan joko kysessä olevan eläimen nimi tai jonkinlainen yhteisnimitys kaikille eläinkumppaneille. Kyllä nolotti.

Zoo City tarttui lukulistalleni jonkin englanninkielisen blogin kautta. Se kuulosti mielenkiintoiselta (urbaania fantasiaa Etelä-Afrikassa!), mutta en olettanut saavani sitä luettavaksi lähivuosina. Yllätys yllätys, sepäs löytyikin kirjastosta. Kuka ikinä sen sinne onkaan hankkinut, kiitoksia. Oli nimittäin sen verran laadukasta luettavaa, että kaipaisin lisää kirjoja samasta maailmasta.

Kirjan Zoo City on osa Johannesburgia. Se osa, jossa asuu kaupungin pohjasakka, eläimiään kantavat rikolliset. Eläimet ihmisten sielunkumppaneina eivät ole aivan uusi idea, joku on varmaankin lukenut esimerkiksi Philip Pullmanin Universumien tomu-sarjan. Zoo Cityn eläimet eivät kuitenkaan ole söpöisiä sieluja, jonka jokainen saa synnyinlahjanaan. Tässä kirjassa ne ovat taakka kannettavaksi, rikollisten tuntema syyllisyys lihaksi tulleena. Tai ainakin oletettavasti ovat, kirja ei nimittäin anna tyhjentävää selitystä eläinten olemassaololle. Kukaan kirjan maailmassakaan kun ei tiedä, vaikka sitä mielellään spekuloidaankin. Eläimen kylkiäisenä ihmiset saavat jonkin yliluonnollisen kyvyn.

Zinzin shavi on kadonneiden (ei siis varastettujen) asioiden löytäminen. Tavallisesti tavaroiden, mutta olosuhteiden pakosta hän joutuu etsimään kuuluisan teiniduon toista puoliskoa ja sekaantuu vahingossa murhiin ja magiaan. Zinzi on päähenkilönä mielenkiintoinen: hän ei ole oikeastaan hyvä ihminen, mutta häntä ei kuitenkaan voi olla ymmärtämättä. Pohjalta on vaikea päästä ylös jos muistutus synneistä on koko ajan silmien edessä. Zoo City itsessään voisi olla toinen päähenkilö. Se on synkkä, väkivaltainen ja raadollinen maailma. Välillä lukeminen teki melkein pahaa, koska kirjan pahuus on joskus miltei käsin kosketeltavaa eikä se suinkaan nouse eläimistä. Kirjassa taikuus on totta, mutta muut siinä kuvatut julmuudet ovat totta ihan tässä meidänkin maailmassamme.

Alexander McCall Smith: Morality for Beautiful Girls

Alexander McCall Smith:
Morality for Beautiful Girls
246 s.
Abacus 2003

Precious Ramotswe, founder and owner of the only detective agency for the concerns of both ladies and others, investigates the alleged poisoning of the brother of an important "Government Man," and the moral character of the four finalists of the Miss Beauty and Integrity Contest, the winner of which will almost certainly be a contestant for the title of Miss Botswana. Yet her business is having money problems, and when other difficulties arise at her fiance's Tlokweng Road Speedy Motors, she discovers the reliable Mr J.L.B. Matekoni is more complicated then he seems.

Sanoin edellisen osan luettuani, että Mma Ramotswe-kirjat ovat suorastaan hurmaavia. Ovat ne edelleen. Oikeastaanhan pääasiana eivät ole niinkään Mma Ramotswen asiakkaiden ongelmat vaan hänen (ja kirjailijan, olettaisin) rakkautensa Botswanaan ja sen ihmisiin. Maan ongelmia ei vähätellä ja tässä kirjassa arvostellaan muun muassa sitä, miten eri tavalla sukupuolten huikenteluun suhtaudutaan. Varsin yleismaailmallinen ongelma! Arvostelun kohteeksi joutuvat etenkin Botswanan lukuisat kauneuskilpailut, joita järjestetään miesten iloksi. Tätä tapausta ei muuten tutki Mma Ramotswa, vaikka takakansi niin väittääkin. Jutun hoitaa Mma Makutsi, joka saakin tässä kirjassa edellistä merkittävämmän osan.

Mutta, ongelmien lisäksi kerrotaan Botswanan hyvistä puolista. Kotimaan perinteet ja vanhanaikaiset arvot ovat tärkeitä Mma Ramotswalle, ja nekin ovat hyvin kansainvälisiä. Eipä taida löytyä kulttuuria, jonka tapoihin ei kuulu vanhempien ihmisten kunnioittaminen. Itselleni jäi erityisesti mieleen suhtautuminen palvelijoihin. Botswanassa jokaisella, jolla on on siihen varaa, on palvelija vaikka ilmankin pärjättäisiin. Se jolla ei ole on yhteisön silmissä itsekäs, koska hänen takiaan joku toinen on työttömänä.

If people who were in a position to have servants chose not to do so, then what were the servants to do?

Mielenkiintoinen näkökulma.

P. D. James: Death Comes to Pemberley

P. D. James: Death Comes to Pemberley
310 s.
Faber & Faber 2011

The year is 1803, and Darcy and Elizabeth have been married for six years. Their peace is threatened and old sins and misunderstandings are rekindled on the eve of the annual autumn ball. The Darcys and their guests are preparing to retire for the night when a chaise appears, rocking down the path from Pemberley's wild woodland, and as it pulls up, Lydia Wickham, an uninvited guest, tumbles out, screaming that her husband has been murdered.

Mitäpä tämä olisi jos ei julkaistua fanifiktiota. Toisin kuin tuoreessa ja kuuluisammassa 50 Shades tapauksessa, alkuperäisen kaanonin kirjoittaja Jane Austen on jo manan majoilla eikä Jamesin näin ollen tarvinnut edes vaihtaa hahmojen nimiä. Elizabeth, Darcy ja muut tutut tässäkin kirjassa ovat, samoin joukko Jamesin omia hahmoja.

Kannessa kehuttiin miten upeasti James on jälleenluonut Austenin maailman. No ei, ei oikein. Ihan mielellään tämän lukaisi iltojensa ratoksi, mutta kirjassa liikuttiin ihan muualla kuin Austenin maailmassa. Jospa sitä tekisi vaikka listan muutamasta asiasta, jotka tekivät kirjan lukemisen hieman ongelmalliseksi.

• Murhan sitä vielä kestäisi Austenissakin, mutta ei näitä muita niin sanottuja säädyttömyyksiä ja vielä niin ronskisti esitettyinä. Onko austenmaista kirjoittaa suoraan esimerkiksi aviottomista lapsista?
• Ylipäätään kirjassa puhuttiin tai ainakin ajateltiin asioita, joita en voi kuvitella Austenin kirjoihin. Voisin valittaa myös ajankuvasta, mutta ehkä parhaiten asiaa voisi kuvata sanomalla, että voisin kuvitella 1800-luvun alun henkilöt puhumassa näistä asioista (ihmisiähän hekin olivat), mutta en Austenin henkilöiden. Austenille on ominaista hienovaraisuus, ei karkeus.
• Ja kun ei sitä hienovaraisuutta kerran löytynyt, Elizabeth ja Darcy tuntuivat vierailta hahmoilta. Lisäksi olin pettynyt siihen, että Elizabethin näkökulmassa oltiin vain kirjan alkupuoli. Heti kun murha tapahtui, siirryttiin Darcyyn, jonka kyydissä myös pysyttiin.

Ja pari muuta ongelmaa:

• Murhajuoni oli suoraan sanottuna tylsä. Mikä johtui paitsi asioiden itsestäänselvyydestä myös...
• ...siitä, että asioita toistettiin liian paljon. Ensin asiat tapahtuivat, sitten kerrottiin poliiseille mitä tapahtui, sitten oikeudelle ja sitten korkeimmalle oikeudelle (vai mitä ne suomeksi ovatkaan). Asia tuli selväksi jo ensimmäisellä kerralla. Ilman toistoja kirja lyhenisi ainakin puolella.

Kirjan ensimmäistä sivua lukiessa tuli kuitenkin mieleen, että pitäisiköhän jotain antaa Jamesille anteeksikin. Hän kun on näköjään juuri saavuttanut 90-vuoden kunnioitettavan iän ja tehnyt kirjallista uraa rikosromaaneillaan, ei fanifiktiolla historiallisella fiktiolla. En osaa sanoa millaisia hänen dekkarinsa ovat, mutta voi olla että otan selvää. Scifihenkinen The Children of Men on kuulemani mukaan myös oikein hyvä ja lisäsin sen juuri lukulistalleni.

Ali Brandon: Double-Booked for Death

Ali Brandon: Double-Booked for Death
325 s.
Berkley Prime Crime 2011

As the new owners of Pettistone's Fine Books, Darla Pettistone is determined to prove herself a worthy successor to her late great-aunt Dee... and equally determined to outwit Hamlet, the smarter-than-thou cat she inherited along with the shop. Darla's first store event is a real coup: the hottest bestselling author of the moment is holding a signing there. But when the author meets an untimely end during the event, it's ruled an accident-until Hamlet digs up a clue that seems to indicate otherwise...

Tämä oli sikäli mielenkiintoinen löytö, että nappasin sen kirjaston ilmaiskirjakärrystä. Eli siitä, johon ihmiset saavat tuoda omia kirjojaan ja ottaa mukaan jonkun toisen tuomia. Mainio idea, kuka sen sitten on saanutkaan. Tämän kirjan ottamista ei tarvinnut kauaa miettiä: kissa + kirjakauppa = pakko olla hyvä!

Kansissa kirjaa mainostettiin "kodikkaana ja hurmaavana", ja kyllähän se sitä tavallaan olikin. Jos joku odottaa karmivaa ja jännittävää murhamysteeriä, kirja on varmasti pettymys. Kirjailijavieraan kuolemaan menee kymmeniä sivuja ja murhaaja selviää puolivahingossa eikä ollenkaan Darlan toimesta. Hän nyt vain on paikalla kun sormia aletaan osoitella oikeaan suuntaan.

Mutta, kodikas tämä kyllä oli ja totta puhuen pidin siitä ihan vain tapahtumapaikan ja henkilöiden vuoksi. Kuinka monessa muussa kirjassa kuvataan pienen kirjakaupan pyörittämistä? Herkullinen aihe! Darlan kautta syvennytään kirjailijavierailijan ja fanien hallintaan sekä murehditaan budjettia ja suurten kirjakauppaketjujen muodostamaa uhkaa. Suureksi yllätyksekseni kirjassa ei ollut romanssia: potentiaalinen miesystävä kyllä, jonka oletan saavan hieman suuremman roolin jatko-osissa (ainakin yksi on tulossa).

Erityisen miellyttävän luettavan tästä tekivät naisten väliset ystävyydet. Kirjassa on enemmän nimettyjä nais- kuin mieshahmoja, ja heitä on moneen lähtöön. Päähenkilö Darlan läheinen ystävä Jake - Jacqueline, ei niin että kukaan häntä sillä nimellä kutsuisi - on entinen poliisi, vanhempi mutta hyvinkin puoleensavetävä ja kovapintainen nainen. Heidän välillään ei ole ah niin tyypillistä ja vastenmielistä kateutta miehistä/ulkonäöstä/kaikesta muusta mitä nyt monesti näkee. Kirja läpäisee Bechdel testin liput liehuen: 325 sivusta ehkä vain pari on käytetty miehistä puhumiseen, muuten naiset löytävät jutun juurta muualtakin. Noihin pariin sivuun sisältyy virkistävän huomaavainen keskustelu, jossa Darla päättää olla edes flirttailematta Jaken poliisikaverin kanssa ennen kuin on varmistanut ettei Jakella ole mitään sitä vastaan. Jestas sentään, naishahmo joka ajattelee ystäväänsä eikä vain komeaa miestä!

Ei tämä mikään mieltä järisyttävä lukukokemus ollut, mutta miellyttävä ja juuri se kodikas kuitenkin. Ilokseni lueskelin ja voisinpa hyvinkin lukea jatko-osankin.

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie
307 s.
HarperTrophy

Spring on the prairie brings socials, dances, and "Literaries". There is also work to be done. Laura spends many hours each day sewing shirts to help send Mary to a college for the blind. But in the evenings, Laura makes time for a new caller, Almanzo Wilder.

Tämän nähdessäni suorastaan ryvin hetkellisessä nostalgiapuuskassa, joten pakkohan se oli lainata. Luin koko sarjan moneen kertaan lapsena ja teininä, aina tosin suomeksi. Itse asiassa omistin hetkellisesti muutaman kirjan, mutta valitettavasti ne hajosivat vanhuuttaan ja joutuivat autuaammille preerioille. Olen sittemmin ajatellut moneen kertaan, että pitäisi ostaa koko sarja, sen kun saa näköjään sievänä englanninkielisenä boksina. No, ehkä vielä jonain päivänä.

Little Town on the Prairie on sarjan seitsemäs kirja. Edellisestä lukukerrasta on tosiaan vuosia aikaa, mutta se ei haitannut ollenkaan, muistan nimittäin vieläkin pääpiirteissään jokaisen osan juonen. Tässä osassa edetään pitkän talven jälkeistä vuotta ja talven seuraukset tuntuvat vieläkin. Pikkukaupungin asukkaat olivat nälkäkuolema partaalla ja kun uusi talvi koittaa, kaikki pelkäävät lumimyrskyn ja kovien pakkasten toista tulemista.

Minua on aina viehättänyt näissä kirjoissa niiden todenmukainen tunnelma. Jos sinä olisit elänyt pienessä mökissä hirvittävän lumimyrskyn keskellä koko pitkän talven ruoan käydessä aina vain vähemmäksi, totta hitossa sinäkin pelkäisit tulevaa talvea. Lauran perhe ei ole rikas joten jokainen penni lasketaan ja sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista. Arkiaskareista on ihanaa lukea, samoin niistä pienistä iloista joita perhe silloin tällöin saa. Laura saa juoda itsenäisyyspäivänä kauhallisen limonadia. Ei kuulosta mitenkään erikoiselta kunnes todella ymmärtää, että se on vasta toinen kerta kun noin 15-vuotias Laura on limonadia maistanut.

Kirjat ovat selkeästi tapahtuma-aikansa tuoteita. Tässä osassa pikkukaupungin miehet, mukaan lukien Lauran isä, pistävät pystyyn minstrel show'n. Se oli aikalaisten mielestä sopivaa ja hauskaa koko perheen hupia. Sellaisena minäkin sen lapsena luin, mutta nyt kyllä rasismiliput heiluivat. Poliittisesti epäkorrektia nykylukijan silmin eikä aina niin miellyttävää luettavaakaan, mutta siitä huolimatta minä pidin sen mukaan otosta. Liian usein historiallisten romaanien kirjoittajat kaunistelevat historiaa ja antavat henkilöhahmoilleen moderneja arvoja. Ei näissä, mikä johtunee teosten omaelämäkerrallisuudesta.

Lukaisen ehdottomasti sarjan seuraavankin osan jos se joskus tulee eteeni. Viimeistä osaa aion kuitenkin vältellä kuin ruttoa. Luin sen yhden ainoan kerran silloin kun kahlasin sarjan läpi ensimmäistä kertaa ja toiste en aio sitä tehdä, sen verran masentava se oli. Muistan sarjan mieluummin sellaisena kuin se on muissa kahdeksassa osassa: kodikas kuvaus vanhasta ajasta, joka oli vuoroin hyvä ja vuoroin pelottava.

Derek Landy: Keplo Leutokalma 1-3

Derek Landy: Keplo Leutokalma
(Skulduggery Pleasant, 2007)
352 s.
Tammi 2007

Asianajaja Fedgewick oli lyhyt mies, jonka mittasuhteet ja ulkomuoto toivat mieleen hikisen keilapallon. Hän tapaili hymyä. "Yksi henkilö puuttuu vielä", hän sanoi, ja Fergusin silmät pullistuivat.

"Kuka?" Fergus halusi tietää. "Me olemme Gordonin ainoat sukulaiset, muita ei ole."

"Nimi on hyvin epätavallinen", Fedgewick sanoi. "Vaikuttaa siltä, että me odotamme herra Keplo Leutokalmaa."

Koska olen ilmeisen kykenemätön liittämään tekstiin useampaa kuin yhtä kuvaa mitenkään järkevästi (mikä niiden asettelun salaisuus on? en sitten millään saa niitä vierekkäin tai alekkain), saatte tyytyä ensimmäisen osan kansikuvaan. Toinen osa on nimeltään Leikkiä tulella (Playing With Fire) ja kolmannen osan, The Faceless Ones, luin suoraan englanniksi. Yritän välttää suurimpia juonipaljastuksia, mutta kun nyt puhun kolmesta kirjasta, kaikkea ei voi mitenkään välttää.

Tarina lähtee käyntiin kun kirjailija Gordon Edgley jättää maallisen tomumajansa ja testamenttaa talonsa 12-vuotiaalle Stephanielle. Gordon oli menestyksekäs kauhu/fantasiakirjailija ja pian Stephanie huomaa, että setävainaa ei sittenkään vetänyt outoja juttuja hatustaan. Stephanie vaatii päästä mukaan luurankoyksityisetsivä - siinäpä sana, jota ei tule joka päivä käytettyä - Keplo Leutokalman seikkailuihin. Hauskaa hommaa jos ei oteta lukuun kaikenlaisia väkivaltaisia sekopäitä, joita yliluonnollinen maailma on tulvillaan.

Kirjoja lukiessa olin todella yllättynyt siitä, miten paljon ruumiita tarinan edetessä kasautui. Ei se minua sinänsä haitannut, mutta en todellakaan suosittelisi tätä pienimille tai herkimmille lukijoille. Vaikka veren roiskunnalla ei mässäillä, väkivaltaa on kuitenkin runsaasti ja osa siitä myös hyvisten taholta, Keplolla kun on liipasinherkkä sormi ja tappeluun syyhyävät rystyset. Landyn kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän ei mene siitä missä aita on matalin. Stephanie ei selviä seikkailuistaan naarmuitta eikä voita selvästi parempia vastustajia, ja kun magia otetaan pois (kaikki varmasti arvasivat, että hänellä niitä on), hän on oikeasti pulassa. Kolmannessa kirjassa hän joutuu taikavoimat mitätöivään selliin yhdessä toisen vangin kanssa ja toteaa kauhuissaan, että ei mitenkään voi pärjätä hänelle tappelussa.

Keplon maailma on siis melkoisen synkkä paikka, seikka jota ei ohiteta olankohautuksella. Onko oikein, että nuori tyttö joutui mukaan vaarallisiin mittelöihin? Miksi Stephanie valitsee vaarat ja magian perheensä sijaan, ja mikä tämän valinnan hinta on? Etenkin kolmas osa käsittelee näitä aiheita. Keplot etenevät Potterien ja muiden vastaavien sarjojen tapaan eli Stephanie on joka kirjassa vuoden vanhempi, ja sen huomaa jossakin määrin kirjojen sisällöstä. Ensimmäisessä osassa yliluonnollinen on mielenkiintoista, hauskaa ja pelottavaa, kolmannessa myös oikeasti kauhistuttavaa ja vaarallista koska Stephanie (tässä vaiheessa jo Valkyria, nimillä kun on voimia) ymmärtää mitä on pelissä.

Kirjat ja Landy saavat noin miljoona lisäpistettä siitä, että 1) sarjan päähenkilö on tyttö ja 2) hänen maailmansa ei pyöri kivojen poikien ja huulipunan ympärillä. Stephanie on selkeästi tyttö, mutta olematta kuitenkaan neito pulassa. Hän ei ole mitenkään huonompi sukupuolensa vuoksi, eikä kukaan sanokaan ettei hän voi tehdä jotain koska on tyttö. Itse asiassa kirjoissa on useampikin vahva naishahmo. Oma suosikkini on taikakirjaston omistaja, salaperäinen ja kohtalokkaan kaunis Siru Turmio. Toivottavasti pojat eivät jätä tätä sarjaa lukematta vain sen vuoksi, että päähenkilö on Stephanie eikä Stephen.

Käännöksestä sen verran, että taidan lukea loputkin Keplot englanniksi kunhan löydän ne. Suomennos ei missään nimessä ole huono, siinä on Potterien lentoa ja mielikuvitusta. Silti, luettuani tuon englanninkielisen en voisi olla miettimättä mitä suomennoksen takana piilee. Suomenkielinen Keplo on vinkeä veikko, mutta hänellä ei ole englanninkielisen Skulduggeryn tietynlaista wanhanaikaista kohteliaisuutta. En vain voi kuvitella Skulduggerya sanomassa "höpsis".

Suosittelen. Ensimmäinen osa kärsii jonkin verran tyypillisestä ensimmäisten osien hapuilusta ja alkukankeudesta, mutta vauhtiin päästyään Landy on luonut kiinnostavan ja harmaansävyisen maailman täynnä jos jonkinlaisia kummajaisia. Keploja on luettu muun muassa Paperiparatiisissa, Humisevalla harjulla ja Enkelin sulkakynässä.

Janet Evanovich: Explosive Eighteen

Janet Evanovich: Explosive Eighteen
305 s.
Headline Publishing Group 2011

Before Stephanie can even step foot off Flight 127 from Hawaii to Newark, she’s knee deep in trouble. Her dream vacation turned into a nightmare, she’s flying back to New Jersey solo, and someone who sounds like Sasquatch is snoring in row 22. Worse still, her seatmate never returned to the plane after the L.A. layover. Now he’s dead, in a garbage can, waiting for curbside pickup. His killer could be anyone. The FBI, the fake FBI, and guns-for-hire are all looking for a photograph the dead man was supposed to be carrying.

Only one other person has seen the missing photograph—Stephanie Plum. Now she’s the target, and she doesn’t intend to end up in a garbage can. With the help of an FBI sketch artist Stephanie re-creates the person in the photo. Unfortunately the first sketch turns out to look like Tom Cruise, and the second sketch like Ashton Kutcher. Until Stephanie can improve her descriptive skills, she’ll need to watch her back.

Aivan täydellinen kirja harmaaseen sadesäähän! Evanovichin Stephanie Plumit ovat aina hilpeää luettavaa eikä tämä ole poikkeus. Sen sijaan tämä on poikkeuksellinen sen suhteen, että edellisen osan tapahtumat ovat tässä näkyvästi mukana. Yleensä nämä ovat jokseenkin itsenäisiä osia. Tai ainakin oletan että ovat mukana, seitsemästoista kirja kun on juuri se, joka minulla on lukematta ja johon tässä ilmeisesti viitataan. Eipä se silti menoa haittaa kun salaperäisestä Havaijin lomasta kerrottaan kuitenkin lopulta.

Eli tässä osassa Stephanie sotkeutuu vahingossa liittovaltiotason tutkintaan sen lisäksi, että hoitaa omia hommiaa eli palkkionmetsästäjän tointa. Siinä sitä lystiä riittääkin kun dynaaminen duo Stephanie ja Lula yrittävät napata jos jonkinlaisia karkulaisia kyseenalaisilla keinoilla. Puhumattakaan siitä, että Stephanien mummo on päättänyt alkaa puumaksi ja etsiä itselleen nuoren rattopojan. Kirjaa lukiessa ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa mummon ja Lulan touhuille. Lukijana on helppo nauraa, mutta jos olisin kumpikaan Stephanien vanhemmista, nyyhkisin luultavasti iltaisin tyynyyni.

On kirjassa vakaviakin hetkiä. Stephanien ja hullun palkkamurhaajan kohtaamiset nostavat niskakarvat pystyyn, etenkin se toiseksi viimeinen. Hirveä tilanne ja mielestäni Evanovich kuvaa mallikkaasti Stephanien tunteita sen jälkeen. Myös Lula ja mummo saavat vakavat mietintänsä. Lula ja Stephanie keskustelevat lyhyesti lapsista ja Lulan hahmo saa siitä lisää syvyyttä. Mummo taas, no, antaa tämän lainauksen puhua omasta puolestaan. Keskustelijat ovat mummo ja Stephanie.

"It was so much easier when I was young. You got a boyfriend, and you married him. You had some kids, you got older, one of you died, and that was it."

"Jeez. No true love?"

"There's always been true love, but in my day, you either talked yourself into thinking you had it, or you talked yourself into thinking you didn't need it."

Onpas masentavaa.

Kokonaisuutena suosittelen sarjaa melkeinpä kenelle vain. Hauskaa ja kevyttä rikoskirjallisuutta sekä sopivasti romantiikkaa. Pari ensimmäistä osaa ovat ehkä hivenen huonompia, mutta sitten Evanovich saa kaavansa ja hahmonsa otteeseensa. Näitä suomennetaankin nyt ihan kiitettävää vauhtia ja laatu on oikein hyvää, minä vain olen niin kärsimätön, että luen nämä englanniksi. Ihan pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu!

Malinda Lo: Ash

Malinda Lo: Ash
291 s.
Hodder Children's Books 2010

With her parent both gone, Ash finds herself a servant in the house of her ruthless stepmother and there seems no hope of finding happiness again.

But Ash is unaware of her mother's legacy, and that will lead her to a magical place. A place where love, identity and belonging are waiting...

Takakannen tekstistä sen jo huomaa: Tuhkimo-tarinahan tämä on, kirjaimellisesti. Lo on napannut vanhasta sadusta sen tunnetuimmat piirteet ja laittanut ne uusiin kehyksiin. On orpotyttö, paha äitipuoli ja kaksi sisarpuolta, prinssi ja tanssiaisnaamiaiset ja jopa haltia, joka hankkii tanssiasvaatteet ynnä muut krumeluurit. Uutta on kuitenkin se, että haltia ei toimi hyvää hyvyyttää ja Ash rakastuu prinssin sijaan kuninkaalliseen metsästäjättäreen Kaisaan.

Aivan niin, kyseessä on kahden nuoren naisen välinen romanttinen rakkaus. Tätäpä ei sitten uskalletakaan sanoa niin selvästi takakannessa. Harmihan se on, että kustantajan pitää tällä tavalla kikkailla ja hämätä lukijoita. Ja vielä suurempi harmi ja vääryys on jos kirjasta ei pidä juuri sen lesborakkauden vuoksi. Teos on nimittäin varsin hyvä ja rakkaustarina suloinen ja uskottava kaikessa tavallisuudessaan (eli siihen ei sisälly mitään rakkautta kummempaa taikaa). Parempi tarina kuin Amanda Hockingin Trylle-trilogia jonka äsken luin.

Toisaalta Ashin ja Kaisan suhteen tavallisuus jättää sen kakkossijalle kun pitää valita kirjan kiinnostavin suhde. Ashin ja komean haltian Sidheanin välinen mutkikas yhteys on kiinnostavampi. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että Sidhean oli mystisenä haltiana kiinnostavampi kuin Kaisa, tavallinen ihmisnainen. Ehkä olen vain heikkona yliluonnollisiin olentoihin, jotka käyttäytyvät kuin olisivat yliluonnollisia olentoja? Pidin paljon kirjan lopusta, jossa Ash tekee hyvistä syistä toisenlaisen valinnan kuin nämä paranormaalien komistusten piirittämät neitoset yleensä.

Saa kirja vähän miinustakin, sitä nimittäin olisi voinut tiivistää vähän. Alku on turhan pitkä, koska tapahtumat kuitenkin alkavat rullata kunnolla eteenpäin vasta kun Ash tapaa Kaisan. Joka tapauksessa mainio genrensä edustaja ja toivoisin, että suomennettavaksi päätyisi tätä tasoa olevia nuorten aikuisten kirjoja.

Amanda Hocking: Ascend

Amanda Hocking: Ascend
326 s.
Pan MacMillan 2012

Wendy Everly is facing an impossible choice. The only way to save the Trylle from their deadliest enemy is by sacrificing herself. If she doesn't surrender to the Vittra, her people will be thrust into a brutal war against an unbeatable foe. But how can Wendy leave all her friends behind...even if it's the only way to save them?

The stakes have never been higher, because her kingdom isn't the only thing she stands to lose. After falling for both Finn and Loki, she's about to make the ultimate choice...who to love forever. One guy has finally proven to be the love of her life--and now all their lives might be coming to an end.

Everything has been leading to this moment. The future of her entire world rests in her hands--if she's ready to fight for it.
 
Luinpas sitten sen aiemmin mainitun Trylle-trilogian viimeisenkin osan. Täytynee heti alkuun mainita, että tässä kirjassa sanottiin, että peikot eivät käytä kenkiä. Eli otan sanani takaisin sen suhteen, vaikka kaipaisinkin edelleen niitä kulttuurieroja.

Juonellisesti, noh, tämä nyt on genrensä edustaja. Tärkeintä ovat Wendyn suhteet miehenpuoliin, ei brutaali sota jota takakannessa hehkutetaan. Sotaa ei ole nimeksikään ja ne muutamat kuolemat tapahtuvat ei-niin-tärkeille hahmoille valokeilan ulkopuolella. Pliisu kuvaus sodankäynnistä, joka tässä tarkoittaa noin kahta hyökkäystä. Vaikka itse tapahtuman kuvaus olikin tylsä, pisteet Hockingille siitä miten Vittra-klaanin kuninkaasta selvittiin. Aina ei tarvitse mennä sen vaikeimman ja maagisimman kautta.

Wendyn rakkaushuolet ratkesivat naurettavalla tavalla etenkin kun kilpakosijat olivat toistensa kopioita. Wendy sanoo valittunsa olevan luonteeltaan ah niin erilainen kuin laidan yli heitetty, mutta aivan samalla tavalla tämä hänen elämänsä ylisuojelevainen rakkauskin yrittää tehdä päätöksiä Wendyn puolesta. Mikäs siinä jos tykkää tyypistä, mutta kun Wendy ei omien sanojensa mukaan tykkää. Tässä on siis kirjailijan puolesta selkeästi kyse niin sanotusta valehtelusta.

Eniten koko kirjassa ärsytti se, mitä Tovelle tehtiin jotta Wendy saisi syyn heittäytyä valittunsa syliin. Mikään aiemmissa osissa tai edes tässä ei viitannut siihen, että magia tekisi Tovesta väkivaltaisen. Hullun, kyllä, mutta ei tällä tavalla väkivaltaisen. Kirjailija suorastaan salamurhasi hahmon raivatakseen tietä Wendyn (kyseenalaiselle) onnelle.

Kaikenkaikkiaan en pitänyt sarjasta suuremmin. Pakkohan se on kuitenkin myöntää, että luin koko sarjan. Jotain koukuttavaa siinä siis on. Mikäli joku on genrestä kiinnostunut, voi varmasti valita huonomminkin. Ainakaan kukaan Wendyn kosijoista ei varasta hänen autonsa moottoria tai uhkaa raiskata häntä.

Amanda Hocking: Torn

Amanda Hocking: Torn
344 s.
Pan Macmillan 2012

When Wendy Everly first discovers the truth about herself—that she’s a changeling switched at birth—she knows her life will never be the same. Now she’s about to learn that there’s more to the story...

She shares a closer connection to her Vittra rivals than she ever imagined—and they’ll stop at nothing to lure her to their side. With the threat of war looming, her only hope of saving the Trylle is to master her magical powers—and marry an equally powerful royal. But that means walking away from Finn, her handsome bodyguard who’s strictly off limits...and Loki, a Vittra prince with whom she shares a growing attraction.

Torn between her heart and her people, between love and duty, Wendy must decide her fate. If she makes the wrong choice, she could lose everything, and everybody, she’s ever wanted...in both worlds.

Kyseessä on siis Hockingin Trylle-trilogian toinen osa. Lukaisin ensimmäinen osan aiemmin keväällä ja vaikka en siitä suuremmin vaikuttunutkaan, päätin kuitenkin tavata sarjan muutkin osat. Päätöstä voi pitää osana eräänlaista lukuoperaatiotani: yritän saada selvillä mikä nuoria ja vanhempiakin naisia niin kovasti viehättää näissä kimaltavissa vampyyreissa ja rakkauden ympärillä pyörivissä dystopioissa. Tämä sarja siis edustaa glittervampyyreja, tosin tässä tapauksessa ne ovat glitterpeikkoja.

Sanottakoon, että ensimmäinen pettymyksen aihe koko sarjan osalta olivat juuri nuo peikot. Tässähän olisi ollut loistava tilaisuus astua pois glitterglamourista ja luoda uudenlainen paranormaalimaailma, mutta kun ei niin ei. Sarja onkin kuin Prinsessapäiväkirjat kevyellä yliluonnollisella kuorrutuksella. On linnaa ja hienoja tanssiaisasuja ja komeita kilpakosijoita. Hocking olisi edes voinut yrittää tehdä peikkojen kulttuurista jollakin tavalla erilaisen, mutta eipä tainnut sekään kiinnostaa. Peikot kyllä kovasti puhuvat olevansa niin erilaisia ja parempia kuin ihmiset, mutta käyttäytyvät kuitenkin samalla tavalla. Jos lajin ominaispiirteisiin kuuluvat villi tukkapehko ja kenkien vihaaminen, miksi ihmeessä jokainen sliippaa hiuksensa ja kipittää koroissa? Luulisi sen peikkojen lajiylpeyden vaativan tukan föönäämistä entistä muhkeammaksi ja avojaloin hipsuttelun olevan tosipeikon merkki. Kummasti peikkojen moraalikin on yhteneväinen ihmisten kanssa.

Pitäähän se romantiikkakin mainita, siitähän näissä kirjoissa on yleensä kyse. Ensimmäisessä osassa Wendy rakastui Finn Holmesiin siitäkin huolimatta, että jannun mielestä on hyvä idea murtautua keskellä yötä puolituntemattoman tytön makuuhuoneeseen. Tässä osassa vihollisperheen  prinssi Loki pistää vieläkin paremmaksi: hän osallistuu Wendyn kidnappaukseen ja hiippailee yöllä tytön peikkoperheen puutarhassa vokottelemassa yliluonnollisilla voimillaan Wendyä Neitsytsaarille. Niin, eipä tuosta valitusta paikasta voi sanoa mitään mikä ei olisi kaksimielistä. Rakkauslaatikon neljäs kulma on Tove (mielestäni sarjan kiinnostavin hahmo) jonka kanssa Wendyn pitäisi mennä naimisiin. Ah niin ironisesti Tove on kolmikon ainoa, joka Wendyä ei kiinnosta ollenkaan huolimatta tämänkin komeasta ulkonäöstä. Kuka yllättyi kun kävi ilmi, että Tove tykkääkin pojista? En minä ainakaan. Tämän tyyppisissä tarinoissa sankarittarella tuntuu aina olevan alitajuisestikin loistava homotutka.

No, kaikesta huolimatta aion kyllä lukea sarjan päätösosankin. Nämä ovat kuitenkin varsin nopealukuisia "popcornia aivoille"-teoksia. Kyllähän minä nämä juuri tuollaisen hattaralukemisena ymmärränkin, mutta en sitten millään käsitä miksi nämä komeat ja angstaavat vaanijajannut ovat niin ihania. Jos joku tunkisi sisälle minun ikkunastani keskellä yötä, hapuilisin toiseen käteen lähintä aseeksi sopivaa kapinetta ja toiseen kännykkää ja hätänumeroa.

Alexander McCall Smith: Tears of the Giraffe

Alexander McCall Smith:  
Tears of the Giraffe
217 s.
Abacus 2003

Precious Ramotswe is the eminently sensible and cunning proprietor of the only ladies' detective agency in Botswana. In Tears of the Giraffe she tracks a wayward wife, uncovers an unscrupulous maid, and searches for an American man who disappeared into the plains many years ago. In the midst of resolving uncertainties, pondering her impending marriage to a good, kind man, Mr. J. L. B. Matekoni, and the promotion of her talented secretary (a graduate of the Botswana Secretarial College, with a mark of 97 per cent), she also finds her family suddenly and unexpectedly increased by two.

Naisten etsivätoimisto nro 1 tuli televisiosta jokin aika sitten ja katsoin joka osan. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä. Kerrankin poliisisarja, jossa rikokset ovat hieman maanläheisimpiä ja etsivänä toimii älykäs nainen, joka ei kipitä rikospaikalle korkokengissä. Lisäksi tapahtumapaikka on Afrikka, ei amerikkainen suurkaupunki.

TV-sarja olikin hyvä pohja tälle kirjalle, tämä kun on sarjan toinen osa. Niiden, jotka eivät tunne Mma Ramotswea, olisi mielestäni parasta aloittaa suosiolla ensimmäisestä osasta. Jotkut juonenkäänteet nimittäin jatkavat suoraan siitä mihin edellisesessä osassa jäätiin. Itselläni oli kuitenkin niin paljon tietoa sarjasta, että mukaan hyppääminen kesken matkaa ei haitannut lukukokemusta. Kirjassa on paljon samaa kuin TV-sarjassa, mutta erojakin löytyy. Suurimpana lienevät nuo kaksi uutta perheenjäsentä, jotka tulivat minulle mukavana yllätyksenä.

Harvoin sitä saa tilaisuuden kuvailla rikoskirjallisuutta sanalla hurmaava, mutta juuri sellainen tämä oli. Mma Ramotswe ja Mr J. L. B. Matekoni ovat niin lämminsydämisiä ja omalla tavallaan tavallisia, että heistä ei voi olla pitämättä. McCall Smith rakastaa selvästi sekä hahmojaan että Botswanaa, joskus ehkä vähän liikaakin. Ympäristön ja kulttuurin kuvauksia oli mukavaa lukea, mutta välillä kirjailija innostuu paasaamaan paikallisista hyveistä saarnaksi asti. Tarinan kannalta jopa useamman sivun pituiset luennot tökkivät. Näiltä osin teos olisi mielestäni kaivannut hieman tiivistämistä. Toinen vaihtoehto olisi ollut näyttää hyveet tarinan tapahtumien kautta sen sijaan, että joku hahmoista pohtii niitä yksin hiljaa mielessään.

Rikosromaanille yllättäen rikokset tuntuivat olevan tässä pelkkä sivujuoni. Suurin osa tarinasta keskittyi Mma Ramotsween ja Mr J. L. B. Matekoniin (kumpaankin viitataan muuten aina näillä nimillä, oli puhuja tai ajattelija kuka tahansa), joilla kummallakin oli monta rautaa tulessa. Eipä tuo lukukomusta haitannut, raudat kun olivat varsin viihdyttäviä, ja odotankin suurella mielenkiinnolla jatko-osien lukemista.

Tears of the Giraffe on ilmestynyt suomeksi Otavan toimesta vuonna 2004 nimellä Kirahvin kyyneleet.