lauantai 25. elokuuta 2012

R. A. Salvatore: Ikikesä

R. A. Salvatore: Ikikesä
(Neverwinter, 2011)
378 s.
Jalava 2012
Musta haltia Drizzt on yksin ensimmäisen kerran sataan vuoteen. Hän lyöttäytyy yhteen toisen mustan haltian, Dahlian, kanssa ja yhdessä he etsivät kostoa ja hyvitystä. He ajautuvat lain toiselle puolelle ja pian Drizzt huomaa, että hänellä on runsaasti uusia vihollisia.

Ensin niin suuri risu, että se on suorastaan puu: Dahlia ei ole musta haltia eli drow vaan "ihan tavallinen" Faerûnin pinnalla asuva haltia. Onneksi tuo yläpuolella oleva teksti näyttää löytyvän vain netistä, kirjan takana on huomattavasti parempi kuvaus.

Eli otetaanpa uusiksi:

Viimeisten kumppaniensa kaaduttua on Drizzt yksin - ja vapaa - ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.

Hän on altis uusimman kumppaninsa Dahlian houkutuksille. Dahlia on ainoa maanjäristyksestä selvinnyt kumppani. Mutta vaeltaminen hänen kanssaan on haastavaa monelakin tavalla. Kun he yrittävät kostaa Ikikesän tuhon aiheuttajalle Drizzt huomaa moraalinsa kadonneen ja olevansa lain väärällä puolella.

Drizzt ja Dahlia saavat uusia vihollisia ja vanhatkin viholliset saavat uusia liittolaisia ja pian he ovat taas taistelujen keskellä, mikä on vain mieluista Drizztille.


Ahmin aikoinani Salvatorea siinä missä muutakin fantasiaa, mutta sitten sain yliannostuksen. Drizztin ja muiden Jäätuulen laakson kumppanusten seikkailut alkoivat kyllästyttää ja toivoin tosissani jonkun heistä kuolevan ihan vain vaihtelun vuoksi. Tämän näin kirjaston pikalainoissa ja otin käteeni ihan uteliaisuuden vuoksi. Kas vain yllätystä kun toiveeni näytti viimein toteutuneen: Drizztiä lukuun ottamatta kumppanukset ovat ilmeisesti maanneet haudassa jo pitkään. Ikikesä on sarjan toinen osa, mutta sen pystyi kyllä lukemaan vaikka en ole ensimmäistä osaa lukenutkaan. ...Vielä, tämä kun herätti innon lukea tuo Kääpiöiden koti.

Ikikesä on taattua aivot narikkaan fantasiaa. Ei se mitään, juuri sellaista kaipasinkin. Pidän edelleen Drizztistä, joskin on myönnettävä että olisin tullut vallan mainiosti toimeen ilman hänen yksisarvisratsuaan (oikeasti, Salvatore? olin tikahtua nauruun). Kiinnostavin puoli kirjassa olivat Drizztin uudet liittolaiset, jotka edellisistä poiketen eivät ole niin perin juurin hyviä ihmisiä/kääpiöitä/mitä lie. Dahlia on kyyninen ja elämän runtelema nuori haltianainen, jonka rinnalla paljon vanhempi Drizzt näyttää ja tuntee olevansa kovin naiivi ja suorastaan typerä. Drizztin toinen liittolainen taas... No, se olisi turhan suuri juonipaljastus. Tykkäsin, hän kun on vanhoja suosikkejani. Drizztin sisäinen konflikti oli hyvin alleviivattua, mutta kiinnostavaa. Oli jo aikakin, että hänen maailmansa sai muitakin sävyjä kuin mustan ja valkoisen.

Miinusta kirja saa loputtomista taistelukohtauksista, jotka tottuneena tusinafantasian lukijana hyppäsin reippaasti yli. En usko menettäneeni mitään oleellista juonen kannalta.

Ikikesä on luettu ainakin Kirjojen rakastajan blogissa. Nämä "kirjan ovat lukeneet X, Y ja Z" tiedot olen muuten napannut googlesta haun ensimmäiseltä tai toiselta sivulta. Olen kokenut ne kiinnostaviksi muissa blogeissa ja päätin kokeilla samaa.

perjantai 24. elokuuta 2012

Guy Delisle: Pjongjang

Guy Delisle: Pjongjang
(Pyongyang, 2003)
176 s.
WSOY 2009
Guy Delisle on matkustanut Pohjois-Korean pääkaupunkiin työskennelläkseen paikallisella animaatioelokuvastudiolla. Tässä albumissa hän kertoo ironisella otteella arjestaan yhdessä maailman salamyhkäisimmistä ja tyrannimaisimmin hallituista maista.

Propagandaa, automatisoituneesti käyttäytyviä ihmisiä, putipuhtaita, typötyhjiä katuja – kalseaan hotellihuoneeseen majoitettu Delisle löytää pian ympäriltään kaikki totalitaarisen hallinnon elementit. Piirtäjää seuraa jatkuvasti tulkki, joka ei saa päästää häntä hetkeksikään silmistään ja joka kertoo hänelle muun muassa, että vakoojia on joka puolella ja ettei maassa ole lainkaan vammaisia.


Luin joku aika sitten Barbara Demickin Suljettu maa-kirjan, joka kertoo muutaman pohjoiskorealaisen loikkarin elämästä. Pidin kirjasta, mutta koska olen luonnostani epäileväinen, päätin lukea aiheesta lisää. Suljetun maan tarinat kun ovat parhaimmillaankin toisen käden tietoa ja lisäksi ne välittyvät länsimaalaisen kynänjälkenä. Oletin Demickin ripotelleen kirjaan niin sanottua Lapin lisää saadakseen huomiota kirjalleen.

Kuka tietää, ehkä hän tekikin niin, mutta Delislen tarina vahvistaa Demickin kirjasta saatua kuvaa Pohjois-Koreasta. Kuva ei ole mitenkään kaunis. "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta" kaikuu lauluissa, mutta ainakaan minä en ikimaailmassa muuttaisi Pohjois-Koreaan (ei sillä, että minua sinne huolittaisiinkaan). Delislen elämä siellä työtä tekevänä länsimaalaisena ei ollut mitään herkkua, mutta silti paljon parempaa kuin tavallisten tallaajien. Sähköä ei ole, nälänhätä on tosi asia ja auta armias jos unohdat Rakastettua Johtajaa kuvaavan rintamerkin kotiin. Propagandaa tunkee sisään ovista ja ikkunoista, kehenkään ei voi luottaa ja itsenäistä ajattelua tukahdutetaan.

Delislen sarjakuva kuvaa tätä oivallisesti ja antaa lisäksi lukijan vetää omia johtopäätöksiään. Miksi ovi pitikään sulkea kun kuunteli työpaikalla jazzia? Millaisia ajatuksia herättävät vuoren kylkeen maalatut valtavat kirjaimet, jotka ylistävät Suurta Johtajaa? Delisle kertoo elämästään osittain huumorin kautta mikä osaltaan saa pyörät pyörimään lukijan mielessä. Mielikuva kiviä maalaavista "vapaaehtoisista" on hauska kunnes sitä pysähtyy ajattelemaan vähänkään tarkemmin.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sarjakuva, suosittelen. Sen ovat jo lukeneet muun muassa Salla, Tessa, Satu ja Anni M.

tiistai 14. elokuuta 2012

Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro: Himokone
143 s.
WSOY 2012
Tuuve Aron visuaaliset ja arkitodellisuuden kanssa satunnaistuttuja olevat tarinat kantavat kuuluisien elokuvien nimiä (Alien, Full Metal Jacket, Huviretki hirttopaikalle, Fight Club), mutta ovat uskollisia nimikkofilmeilleen vain hengessään. Olipa valokeilassa sitten ero, kulutushysteria, lastentekopakko, työelämän mielettömyys tai sosiaalinen media, näkökulmat ovat enemmän kuin odottamattomia.
Himokoneen välähdykset eivät sovi lapsille saati lapsenmielisille. Niihin on annosteltu sopiva määrä popcornia ja pimeyttä. Ne perustuvat totuuteen yhtä paljon kuin himokoneen toiseen käyttövoimaan: mielikuvitukseen.

Sanottakoon heti alkuun, että en oikeastaan ole novellien ystävä. Jotenkin aina tuntuu, että niissä tarina jää kesken vaikka se ei jäisikään. Heinäkuussa lukemani Tyttö peilissä olikin siksi mukava yllätys ja sen lukeminen kohtuullisen positiivinen kokemus. Siitä rohkaistuneena nappasin kirjaston hyllystä Tuuve Aron Himokoneen. Toisena syynä oli toki Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin "Novellikokoelmat"-osa, jonka on nyt sitten suoritettu.

En nyt oikein tiedä mitä sanoa tästä kokoelmana. Osasta en pitänyt, osasta olisin voinut pitää eri yhteydessä ja osasta pidin. Yhdistävinä tekijöinä ovat novellien elokuvanimet sekä kauhu- ja kummallisuuselementit, tosin jälkimmäisiä ei ole jokaisessa novellissa. Esimerkiksi Andalusialaisen koiran perimmäinen tarkoitus meni minulta kokonaan ohi, koska en ole kyseistä elokuvaa nähnyt eikä novellissa ollut tuota kauhuelementtiä sen vertaa, että sen olisin huomannut. Kadonneen aarteen metsästäjät oli samanlainen tapaus. Miksi novellit oli liitetty juuri tähän kokoelmaan? Kuvittelisin, että ne olisivat toimineet paremmin toisessa, kokonaan tosielämän ympärillä pyörivässä kokoelmassa. Tai mistä minä sen novellinoviisina tietäisin. Voihan olla, että kokoelmissa on aina muutama teemasta poikkeava tarina.

Oli joukossa kuitenkin pari novellia, joista pidin ihan oikeasti. Huviretki hirttopaikalle oli hyytävä tarina vaikka siinä ei mitään kovin hirvittävää tapahtunutkaan. Kaunis kiiltokuva tytöistä huviretkellä vääristyi hetkessä ja lempeä kesätuuli muuttui kylmäksi viimaksi. Invasion of the Body Snatchersin idea on loistava, samoin toteutus tiettyyn pisteeseen asti. Lapsettoman sinkkunaisen ahdistus mammakerhon ja vauvojen keskellä välittyi mainiosta, mutta äkillinen käännös kauhutaloon tuli sitten takavasemmalta eikä mielestäni tuonut tarinaan mitään uutta ja olennaista. Pidin myös lähimenneisyyteen (1800-luvulle tai 1900-luvun alkuun, luulisin) sijoittuvasta Kuolleiden runoilijoiden seurasta. Kiristelin hampaitani yhdessä Fannyn kanssa ja ymmärsin hyvin hänen tunteensa tökeröitä mieskollegoitaan kohtaan. En tekisi samaa valintaa kuin Fanny tarinan lopussa, mutta hänen hahmolleen se oli omituisen sopiva ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan... No, ei tämä kokoelma minusta novellien ystävää tehnyt. Ehkä kuitenkin uskallan nyt kokeilla toistakin kokoelmaa, löytyihän tästä myös miellyttäviä lukukokemuksia. Mikäs minua estäisi noukkimasta rusinoita pullasta ja lukemasta vain niitä novelleja, jotka vastaavat omaa makuani?

perjantai 10. elokuuta 2012

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla. Outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä.

Aino Havukainen & Sami Toivonen:
Tatu ja Patu pihalla
128 s.
Otava 2012
Tatun ja Patun käsikirjan hulvattomilla vinkeillä vaatimattominkin pihapläntti muuttuu mahtavien seikkailujen tantereeksi! Outolan pojat tarjoavat taatusti perusteellisimmat - ja oudoimmat - ohjeet esimerkiksi majan rakentamiseen, lumiukon tekemiseen, lätäkössä lotraamiseen ja puuhun kiipeämiseen. Pihalle siis!

Mitäs sitä nykyajan lapsista ja nuorista sanotaankaan? Että he ovat unohtaneet wanhan hywän leikkimisen taidon keskittyen pelaamaan tietokonepelejä. Tai näin minä olen ainakin kuullut, omaa kokemusta tenavista kun ei ole.

Tämä kirja taistelee urheasti tuollaista passiivisuutta vastaan. Alaotsikko on "Outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä" ja juuri sellainen tämä on. Tatu ja Patu antavat hilpeän hauskat ohjeet esimerkiksi siihen, miten hiekkakakkuja tehdään ja miten puuhun kiivetään. Majan rakennuksessa opastaa rempseä remonttireiska Partse Patulainen. Yhtä tärkeä osa kirjaa on se, miten jotain ei tehdä. Hiekkakakkua ei suositella tuhoamaan syömällä ja puuhun ei kannata kiivetä parhaassa silkkisessä iltapuvussa.

Minun suosikkiohjeistukseni koski kauppaleikkiä, jossa muuttunut maailma on otettu hauskasti huomioon. Myytävänä on niin perinteisiä lihapullia kuin sushia ja ranskalaisiakin, ja myyntitiskillä on tietenkin viivakoodinlukija ja pankkikorttipääte. Leikkiä voivat hankaloittaa esimerkiksi elintarviketurvallisuusviranomaiset. Rouva Huun arvostelussa on ihan kuviakin tästä riemusta.

Kirja tarttui mukaani kirjastosta ihan sattumalta ja vaikka en lasten kuvakirjallisuuteen ole sen suuremmin perehtynytkään (ja Tatuun ja Patuun en ollenkaan), on tämä mielestäni varsin laadukas opus. Piirrokset ovat hauskoja ja letkeän notkeita, vaivattomia seurata ilmeikkäine hahmoineen. Naureskelin itsekseni yhtä paljon tekstille kuin kuville, niin mainiosta on suomea käytetty. Leikkien ohjeet ovat perusteelliset ja yksinkertaiset. Tämän jos minkä luulisi patistavan TV:n jatkeita pihalle leikkimään ja on tämä mainiota luettavaa kaikille muillekin.

Osallistun tällä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin kategoriaan "Lastenkirjallisuus".

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Sari Sivén: Syötävän koristeellista: kasviksista veitsellä leikaten

Sari Sivén: Syötävän koristeellista:
kasviksista veitsellä leikaten
80 s.
Tammi 2008
Kuka tahansa pystyy tämän kirjan perusteellisten ohjeiden ja havainnollisten työkuvien avulla loihtimaan punajuuritulppaaneja, kurkkulintuja, limettikoreja ja monia muita näyttäviä ja syötäviä koristeita. Materiaalien hankkiminen on helppoa, niitä saa pienimmästäkin ruokakaupasta. Tekijä antaa kirjassa yksityiskohtaiset ohjeet 40 ruokakoristeeseen.

Osa yllä olevasta pitää paikkansa. Kuka tahansa pystyy kyllä loihtimaan jotain tämän kirjan upeista antimista, mutta esimerkiksi itseni kaltaisten poropeukaloiden on ehkä syytä pysyä yksinkertaisimmissa ohjeissa. Omenaspiraali on sopivan haastava (<- suhteellinen käsite)  minulle ja jätän suosiolla vesimelonikukat niille, joilla on taitoa ja kärsivällisyyttä sellaisten väkertämiseen.

Tämän pienen kirjan loistava puoli onkin siinä, että jokaiselle on jotakin. Ohjeet ovat selkeät ja eikä mikään koriste vaikuta ihan mahdottomalta tehdä. Pirteät chilikukkaset sopivat meille näpertelyn suhteen rajoittuneille, ja näppäräsormiset puolestaan pystyvät tekemään mitä vain. Värikkäät ja hyvistä kulmista otetut kuvat auttavat ymmärtämään millaista jälkeä pitäisi syntyä. Hedelmistä ja vihanneksista tehdyissä koristeissa on lisäksi se hyvä puoli, että epäonnistuneetkin tuotokset voi syödä eikä mitään mene hukkaan.

lauantai 4. elokuuta 2012

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Emmy Abrahamson: Kuinka
selviytyä  puolalaisesta äidistä

(Min pappa är snäll och
min mamma är utlänning
, 2011)
250 s.
Karisto 2012
16-vuotiaan ruotsalaistytön Alicjan toiveissa on rauhallinen kesäloma, mutta turha toivo, siitä pitävät huolen Alicjan puolalainen äiti ja koko muu suku, joka tunkee nokkansa perheen asioihin. Ensin päätetään hakea Puolasta remonttimiesrevohka, jonka tekemisiä Alicja (ainoana ruotsinkielentaitoisena) saa suu vaahdossa selitellä viranomaisille. Sitten päädytään putkaan paavinfanitusmatkalla, ja lopulta Alicja vielä leimaantuu kahjoksi stalkkaajaksi (kohteena TIETENKIN Alicjan oikea ihastus, suloinen Ola Olsson), vaikka syypää on vinksahtanut serkkutyttö!

Jokainen muistanee omat teinivuotensa. Miten kukaan ei ymmärtänyt ja etenkin sen, miten hirvittävän nolo oma perhe oli. Hyvä kun kehtasi liikkua ulkona mokoman sakin seurassa, aina sai hävetä silmät päästään jotain. Uskoisin, että tunne on tuttu myös tämän päivän teineille ja suosittelisinkin tätä Abrahamsonin kirjaa etenkin heille. Oma perheenne voi hyvinkin olla nolo, mutta ainakaan ette ole Alicja ja äitinne ei ole Beata. Voisi siis olla huonomminkin.

Kirjaa voi suositella myös huumorin ystäville sekä niille, jotka nostalgiapuuskassaan haluavat kokea uudelleen mainitun häpeän tunteen. Alicjalla on sitä vaikka muille jakaa, koska hänen äitinsä Beata ei ymmärrä, että 1980-luvun Ruotsi ei ole Puola. Homehtuneen juuston voi heittää pois ja remonttimiehiä ei tarvitse palkata pimeästi rajan takaa. Teinityttären finneistä ei todellakaan tarvitse kertoa koko suvulle tai Ystadin poliisivoimille. Etenkään Ystadin poliisivoimille, Alicja kun haluaa poliisiksi eikä kukaan toivo tulevien työkavereidensa muistavan iho-ongelmiaan.

Tämä oli aivan hervottoman hauska ja osuva kirja. Sympatiani olivat Alicjan puolella, myös silloin kun hän alkoi ymmärtää paremmin äitiään. On vaikeaa olla teini ja vielä vaikeampaa kun erottuu jotenkin joukosta. Ainakin näin aikuisen näkökulmasta kirjasta voi lukea myös sen miten subjektiivisia käsitteet "nolo" ja "joukosta erottuva" ovat. Alicja toivoo maan aukenevan allaan, mutta hänen ystävänsä eivät ole moksiskaan Beatan ja muun perheen edesottamuksista. Heidän näkökulmastaan heidän omat perheensä ovat varmasti ne, jotka pitäisi piilottaa ihmisten katseilta.

Alicja hahmona oli mieleiseni. Vaikka hän kirjan kuluessa ihastuukin Ola Olssoniin, hänen elämänsä ei pyöri pojan ympärillä. Alicjalla on tulevaisuuden suunnitelmia, jotka eivät ole riippuvaisia Ola Olssonista ja itse asiassa kirja kertookin enemmän äidin ja tyttären suhteesta. Olen muistaakseni nähnyt blogosfäärissä jonkinlaisen äidit & tyttäret haasteen ja tämä olisi oiva kirja siihen osallistuville.

Abrahamsonin seuraavaa kirjaa odotellessa!
Kuten kaikki muukin tänä kesänä, myös piirustus on mennyt hyvistä aikomuksistani huolimatta täysin pieleen. Erik Antonsson-Rosing täytyy saada ymmärtämään, että tämä on onnellinen piirustus täynnä onnellisia asioita, ei suinkaan kuva tilanteesta, jossa verenhimoinen kansanjoukko ajaa paria pikkulasta kohti hyönteisiä kuhisevaa kasvia hysteerisen auringon loistaessa infernon yllä.

torstai 2. elokuuta 2012

Simon Tofield: Simonin kissan pentu

Simon Tofield: Simonin kissan pentu
(Simon's Cat in Kitten Chaos, 2011)
240 s.
Gummerus 2012
Simonin ja kissan elämä menee uusiksi, kun Simon löytää pensaikosta laatikon, jonka sisällä on pieni kissanpentu. Pentu leikkii koirien kanssa, eikä ole vielä oppinut että hänen ystävänsä siilit ja lankakerä sopivat huonosti yhteen.

Pitihän tämä napata mukaan kun oli niin kutsuvasti kirjaston hyllyssä. Olin vieläpä kirjan ensimmäinen lainaaja, joten se on aivan uutuuttaan kiiltävä ja ihana. Sarjan edellinen osa ei oikein iskenyt, mutta tämä oli kertakaikkisen valloittava. Simonin kissan seikkailut toimivat selvästi paremmin kotioloissa kuin suuressa maailmassa.

Kirjan nimen suomennoksesta pitää antaa keskikokoinen risu: kysessä ei tosiaankaan ole Simonin kissan pentu, vaan Simonin kissanpentu. Kaksi aivan eri asiaa!

No, kuten sanonta kuuluu, ei nimi miestä pahenna. Tämä on aivan ihana ja kuin oikeasta elämästä otettu. Huomaa selvästi, että Tofieldillä on omiakin karvapalloja. Kissanpentu on pieni ja villi höppänä, jolle kaikki on uutta ja jolla ei tunnu olevan laisinkaan itsesuojeluvaistoa. Iso kissa on jo elämää kokenut veteraani, joka ei voi ymmärtää miksi toinen käyttäytyy niin omituisesti. Kuka muka haluaa koskea imuriin? Sehän on pelottava! Kissanpennulla ja ihmislapsella on paljon yhteistä.

Loistava lukuhetki kissojen ystäville ja etenkin niille, jotka ovat ottaneet pienen riiviön ison kissan kaveriksi.