R. A. Salvatore: Ikikesä

R. A. Salvatore: Ikikesä
(Neverwinter, 2011)
378 s.
Jalava 2012

Musta haltia Drizzt on yksin ensimmäisen kerran sataan vuoteen. Hän lyöttäytyy yhteen toisen mustan haltian, Dahlian, kanssa ja yhdessä he etsivät kostoa ja hyvitystä. He ajautuvat lain toiselle puolelle ja pian Drizzt huomaa, että hänellä on runsaasti uusia vihollisia.

Ensin niin suuri risu, että se on suorastaan puu: Dahlia ei ole musta haltia eli drow vaan "ihan tavallinen" Faerûnin pinnalla asuva haltia. Onneksi tuo yläpuolella oleva teksti näyttää löytyvän vain netistä, kirjan takana on huomattavasti parempi kuvaus.

Eli otetaanpa uusiksi:

Viimeisten kumppaniensa kaaduttua on Drizzt yksin - ja vapaa - ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.

Hän on altis uusimman kumppaninsa Dahlian houkutuksille. Dahlia on ainoa maanjäristyksestä selvinnyt kumppani. Mutta vaeltaminen hänen kanssaan on haastavaa monelakin tavalla. Kun he yrittävät kostaa Ikikesän tuhon aiheuttajalle Drizzt huomaa moraalinsa kadonneen ja olevansa lain väärällä puolella.

Drizzt ja Dahlia saavat uusia vihollisia ja vanhatkin viholliset saavat uusia liittolaisia ja pian he ovat taas taistelujen keskellä, mikä on vain mieluista Drizztille.

Ahmin aikoinani Salvatorea siinä missä muutakin fantasiaa, mutta sitten sain yliannostuksen. Drizztin ja muiden Jäätuulen laakson kumppanusten seikkailut alkoivat kyllästyttää ja toivoin tosissani jonkun heistä kuolevan ihan vain vaihtelun vuoksi. Tämän näin kirjaston pikalainoissa ja otin käteeni ihan uteliaisuuden vuoksi. Kas vain yllätystä kun toiveeni näytti viimein toteutuneen: Drizztiä lukuun ottamatta kumppanukset ovat ilmeisesti maanneet haudassa jo pitkään. Ikikesä on sarjan toinen osa, mutta sen pystyi kyllä lukemaan vaikka en ole ensimmäistä osaa lukenutkaan. ...Vielä, tämä kun herätti innon lukea tuo Kääpiöiden koti.

Ikikesä on taattua aivot narikkaan fantasiaa. Ei se mitään, juuri sellaista kaipasinkin. Pidän edelleen Drizztistä, joskin on myönnettävä että olisin tullut vallan mainiosti toimeen ilman hänen yksisarvisratsuaan (oikeasti, Salvatore? olin tikahtua nauruun). Kiinnostavin puoli kirjassa olivat Drizztin uudet liittolaiset, jotka edellisistä poiketen eivät ole niin perin juurin hyviä ihmisiä/kääpiöitä/mitä lie. Dahlia on kyyninen ja elämän runtelema nuori haltianainen, jonka rinnalla paljon vanhempi Drizzt näyttää ja tuntee olevansa kovin naiivi ja suorastaan typerä. Drizztin toinen liittolainen taas... No, se olisi turhan suuri juonipaljastus. Tykkäsin, hän kun on vanhoja suosikkejani. Drizztin sisäinen konflikti oli hyvin alleviivattua, mutta kiinnostavaa. Oli jo aikakin, että hänen maailmansa sai muitakin sävyjä kuin mustan ja valkoisen.

Miinusta kirja saa loputtomista taistelukohtauksista, jotka tottuneena tusinafantasian lukijana hyppäsin reippaasti yli. En usko menettäneeni mitään oleellista juonen kannalta.

Ikikesä on luettu ainakin Kirjojen rakastajan blogissa. Nämä "kirjan ovat lukeneet X, Y ja Z" tiedot olen muuten napannut googlesta haun ensimmäiseltä tai toiselta sivulta. Olen kokenut ne kiinnostaviksi muissa blogeissa ja päätin kokeilla samaa.