Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book Four & Book Five & Book Six

Bill Willingham:
Fables: The Deluxe Edition, Book Four & Book Five & Book Six
296 s. & 304 s. & 224 s.
DC Comics 2012 & 2012 & 2013

Viimeksi löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tällä kertaa parannan saavutusta: kolme sarjakuva-albumia yhdellä bloggaamisella. Luin nämä taas peräkkäin, koska oli sekä aikaa että albumit nenän edessä. Tarinahan on periaatteessa jatkuva kirjasta toiseen, joten pysyin ainakin juonessa mukana. JUONIPALJASTUKSILTA ei nyt voi välttyä, joten jos joku haluaa lukea nämä tietämättä mistään mitään, lopeta lukeminen tähän.

Book Four: Ensimmäinen tarina kertoo Bigbyn seikkailuista toisessa maailmansodassa. Ei oikein jaksanut kiinnostaa, koska en ylipäätään ole kiinnostunut tuon ajan sotajutuista. Mietinkin, että miksi tarina on haluttu kertoa? Varmaan vain siksi, että ihmissusi vs. Frankensteinin hirviö on jonkinlainen kulttijuttu. Puolet loppukirjasta vietetään politiikan ja perhekiemuroiden parissa. Prinssi Uljas voittaa vaalit ja astuu satuväen keulakuvaksi, ja samalla pari muutakin poliittisesti kriittistä virkaa saa uudet toimijat. Samoihin aikoihin Lumikki synnyttää ei niin ihmismäisen pentueen ja joutuu muuttamaan maatilalle, jonne Bigbyllä ei ole asiaa. Kummatkin juonet olivat mielestäni kiinnostavia, mutta jostain syystä silmääni pistää erityisesti se, miten mieshahmot pitävät tärkeitä salaisuuksia naisilta. Loppuaika vietetään menneisyydessä 1000 ja yhden yön tarinoissa, joita Lumikki kertoi aikoinaan henkensä pitimiksi. Tarinat avaavat useiden satuhahmojen historiaa ja pursuavat verta ja suolenpätkiä. Erityisesti pitää mainita John Boltonin piirtämä The Fencing Lessons sekä Esao Andrews'n Diaspora ja The Witch's Tale. Näissä on todella kaunis kuvitus, sarjakuvaa parhaimmillaan.

Book Five: Mainitsinkin jo sarjan toisen osan kohdalla, että Jack eli satujen Jaakko ei jaksa kiinnostaa minua. Harmi siis, että tämän osan ensimmäiset tarinat kertoivat hänestä Hollywoodin ihmeellisessä maailmassa. Tylsää minusta. Seuraavakaan juttu ei jaksanut innostaa: mystinen siniviittainen hahmo tappaa satumaailmassa pahiksia. No entäs sitten, en minä niitä kohtaan mitään sympatiaa tunne. Kiinnostavaksi homma muuttuu kun siniviittaa jää kiinni ja paljastuu Little Boy Blueksi, joka haluaa pelastaa niin Pinokkion kuin Punahilkankin, ja selvittää siinä samalla pääpahiksen salaisuuden. Samoihin aikoihin Mowgli saa tehtäväkseen jäljittää Bigbyn ja salaperäinen näkymätön olento tappaa satuväkeä. Albumin viimeisestä tarinasta ei jäänyt kovin positiivista kuvaa. Se tulvii poliittisia näkemyksiä, jotka on nostettu oikeasta elämästä ja tarina sinänsä on suorastaan rasistinen (arabit = vähintään epäilyttäviä). Arabisaduista tuttu Sinbad saapuu neuvottelemaan yhteistyöstä itämaisten ja länsimaisten satuhahmojen välillä, ja mukana on paitsi tummanpuhuva suurvisiiri myös paljon orjia, monet kauniita "haaremiasuisia" naisia. Arvatkaa kuka on se pahis ja mikä on yhteistyön ehtona läntisten satujen taholta?

Book Six: Tässä albumissa on oikeastaan vain kaksi tarinaa. Ensimmäinen on irtonainen tarina kahdesta puunukesta, jotka rakastuvat ja haluavat muuttua ihmisiksi. Mikä tässä olikaan pointtina? Ehkä hahmot tavataan myöhemmissä tarinoissa. Toinen tarina seuraa Bigbyä, jonka Mowgli onnistu löytämään ja tuomaan takaisin perheensä luo. Pitäähän se onnellinen loppu olla, vaikka ei tarina tähän päätykään.

Haasteet: Seitsemän sarja-sarjishaasteesta on menossa toinen kierros.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Robert Louis Stevenson:
Tohtori Jekyll ja herra Hyde
(The Strange Case of Dr. Jekyll
and Mr. Hyde, 1886)
122 s.
Otava 2007

Eräänä yönä koetilanne riistäytyy tohtori Jekyllin hallinnasta.

Siinäpä lyhyt ja ytimekäs takakansiteksti. Halusin lukea tämän 1800-luvun haasteeseen ja lähdin liikkeelle ennakko-oletusten painolastin kera. Kiitos jos jonkinlaisten mukaelmien ja median noin yleensä, kuvittelin tämän olevan vauhdikas seikkailu, jossa kurkitaan Jekyllin pään sisään ja Hyden olan yli. Ei se aivan niin mennytkään.

Pitääkö nyt taas sanoa, että nyt seuraa JUONIPALJASTUKSIA reippaat 100 vuotta vanhasta teoksesta?

Suurimman osan ajasta kertojana toimii lakimies Utterson, jolle syntyy jonkinlainen pakkomielle salaperäiseen, vastenmieliseen herra Hydeen. Miten Hyde liittyy kunnialliseen tohtori Jekylliin, jolla ei taidakaan olla puhtaita jauhoja pussissiin? Jekyll & Hyde on hieman salapoliisimainen, mutta enemmän sitä neiti Marple-tyyliä kuin C.S.I.:a. Salaisuus selviää enimmäkseen keskustelujen ja lopulta Jekyllin kirjoittaman kirjeen kautta. Ei siis mikään erityisen sykettä nostattava vauhtiseikkailu.

Enemmmän minua kiinnostikin kirja psykologinen puoli. Muistan jossain lukeneeni, että ah niin siveellisenä viktoriaanisena aikana kunniallinen perheenisä saattoi töistä tullessaan käväistä tapaamassa kaikin tavoin alistetttua lapsiprostituoitua. Jotenkin tuo jäi mieleen koko tekstistä (josta en muuta muista) erityisen iljettävänä esimerkkinä. Asioista ei puhuttu, vaikka niitä taatusti tapahtui. Vähän samaan tapaan hyvä tohtori Jekyll ei pidä pahana sitä, että muodonmuutoksen koettuaan käy Hydena tekemässä ties mitä kauheuksia. Niitä ei suuremmin eritelty, mutta tuota omaa esimerkkiäni minä koko ajan mietin. Päinvastoin, on hyvä, että Jekyllin omatunto säilyy puhtaana ja pahuudet tekee Hyde, jonka teot Jekyll kuitenkin jotenkin muistaa.

Ottaen huomioon, että myös lakimies Utterson pitää tätä hyväksyttävänä selityksenä, on pakko todeta että koko yhteiskuntaa selvästi vaivasi sama, no, hulluus ainakin Stevensonin mukaan. Ei mene jakeluun miten voitiin ajatella, että sama ihminen voi olla sekä se mukava koti-isä että raaka lasten hyväksikäyttäjä ilman mitään ristiriitoja. Että jotenkin he olivat eri ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ajatuksia herättävä teos siis vaikkakaan ei sellainen kuin sen luulin olevan.

Luettu myös: Esimerkiksi Kirjaretket, Pussinäädän kirjablogi, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Orfeuksen kääntöpiiri.
Haasteet: Sekä 1800-luvun haaste että In the Name-haasteen "ammatti".

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Dieter Hermann Schmitz:
Täällä pohjoisnavan alla:
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
(Die spinnen, die Finnen. Meine Leben
im hohen Norden, 2011)
305 s.
Atena 2013

Kukaan ei osaa vaieta yhtä hyvin kuin suomalainen. Kukaan ei pysty juomaan enemmän viinaa kuin Suomi-poika. Kukaan ei rakasta metallimusiikkia niin kuin suomalainen, eikä kukaan kestä yhtä paljon pimeyttä ja kylmää. Vai kestääkö?

Hermann on asunut vuosia Tampereella. Hän puhuu sujuvaa suomea mutta tuntee silti olevansa kahden maailman välissä. Eräänä päivänä hän päättää muuttua kokonaan supisuomalaiseksi.

Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.

Bongasin tämän puolivahingossa Kirjasfääristä ja löysin melkein heti kirjastosta. Kyllä, tunnustan kuuluvani niihin suomalaisiin joita kiinnostaa mitä muut meistä ajattelevat. Taitaa olla perisuomalainen piirre sekin.

Vaikka kirja kaunokirjallisuutta onkin, se on osittain omaelämäkerrallinen. Schmitz on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja he asuvat kahden lapsen ja kissan kanssa Tampereella. Eräänä kauniina päivänä Schmitz havahtuu siihen, että vaikka hän tunteekin olonsa varsin suomalaiseksi, hän ei kuitenkaan ole tarpeeksi suomalainen. Uutena tavoitteena on supisuomalaisuus, jonka saavuttamisessa häntä auttaa ystävien avulla koottu seitsemän kohdan muutosohjelma. Mikä on olennaista suomalaisuudessa? Listan mukaan torstain hernekeitto, perjantaipullo, tango, karaokeristeily, hirvenmetsästys ja/tai koiravaljakolla ajo, kiroilu ja unien näkeminen suomeksi sekä tietenkin Suomen kansalaisuus. En kyllä itsekään voi sanoa suorittaneeni kaikkia listan kohtia, vaikka supisuomalainen olenkin. Tarinan edetessä käykin ilmi, että suomalaisuus on myös jotain vaikeammin määriteltävää.

Kirja on hauskaa luettavaa: huumori puree ja Schmitzin havainnot suomalaisuudesta ovat nokkelia. Juhannustaiat tosiaan pyörivät usein alastomien neitosten ympärillä. Herättää epäilykset siitä, että ennen vanhaan puskat kuhisivat juhannustirkistelijöitä. Schmitzin seikkailu perjantaipullon kanssa jäi erityisesti mieleen, koska tärkeintä ei ollut se kaatokänni vaan matka siihen. Tangon salaisuuden selviäminen oli sekä romanttista että huvittavaa, ja karaokeristeily herätti suoranaisen myötähäpeän.

Jos esimerkiksi etsin hunajaa [ruokakaupasta], odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisen käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamusämpylänsä päälle.

Hunajaa leivän päälle? Hulluja nuo saksalaiset...

Tarina kattaa suunnilleen vuoden mittaisen ajanjakson ja vaikka asiaan paneutuminen olikin plussaa, olisi kirjaa ehkä voinut typistää hieman jostain. En osaa sanoa mistä, välillä vain tuntui, että nyt ollaan turhassa suvantovaiheessa. Jos osaisin saksaa, voisin hyvinkin harkita lukevani myös alkuperäisen saksalaisen kirja. Suomenkielinen laitos ei nimittäin ole suora suomennos vaan mukaelma.

Luettu myös: Kirjasfääri, Kirjaston kummitus ja Kirjojen keskellä.

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Madeline Miller: Akhilleen laulu
(The Song of Achilles, 2012)
454 s.
Basam Books 2013

Akhilleus, jo nuorukaisena Kreikan taistelijoista mahtavin, on vahva, nopea ja kaunis – vastustamaton näky kaikkien kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon jälkeen ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa hyljeksityn Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys.

Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vaakalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. 

Jouduin uusimaan tämän kirjastosta lainatun pariinkin otteeseen ennen kuin sain sen luettua. Aihe kiinnosti kyllä: kreikkalainen mytologia sekä Akhilleen ja Patrokleen rakkaustarina. Ongelma oli kirjan alku. Patrokles on surkea ilmestys, hintelä poika josta hänen oma isänsä ei pidä. Kreikkalaiset arvostavat komeaa vartta ja taistelutaitoja jo pikkupojilla, ja Patrokleella näitä ei ole. Hän on tietoinen tästä ja kirjan alussa ryvetäänkin kohtaloonsa alistuneessa itsesäälissä. En jaksanut Patrokleen minäkertojan voivottelua ja siksi kirjan lukeminen pysähtyi pitkäksi aikaa. Viimein kuitenkin päätin yrittää uudelleen ja kas vain, kirja paranee huomattavasti sen jälkeen kun Patrokles ja Akhilleus tapaavat. Ei siksi, että Patrokles olisi yhtäkkiä voimakas taistelija vaan siksi, että Akhilleen rinnalla melkein kuka tahansa on mitätön. Ei ole mitään järkeä verrata itseään puolijumalaan ja Patrokleen itsetunto kohenee huomattavasti. Kirja on viihdyttävää ja joutuisaa luettavaa tämän jälkeen.

Tarinan runko lienee kaikille tuttu ja siksi luvassa on SUURIA JUONIPALJASTUKSIA. Vai voiko niitä edes sanoa juonipaljastuksiksi kun alkuperäinen tarina on tuhansia vuosia vanha? No, onpahan varoitettu.

Kaikkihan toki tietävät, että Hektor surmaa Akhilleen haarniskaan pukeutuneen Patrokleen, jonka jälkeen Akhilleus teurastaa Hektorin, häpäisee tämän ruumiin ja kaatuu lopulta toisen troijalaisen prinssin nuoleen. Tällä kertaa nuolta ei tarvitse tähdätä kantapäähän: vaikka Miller onkin ottanut jumalat eläväksi osaksi tarinaa, haavoittuvainen kantapää kuuluu myöhempään mytologiaan eikä siis hänen pääasialliseen lähdemateriaaliinsa. Akhilleen ja Patrokleen traagisen lopun tietäminen ei vähentänyt tarinan kiinnostavuutta. Tärkeää on matka, ei päämäärä, vaikka Akhilleus onkin ajoittain eri mieltä. Kirjassa Akhilleus ja Patrokles kasvavat pojista miehiksi ja ystävistä romanttiseen, ikuiseen rakkauteen. He ovat avoimesti rakastavaisia ja sekä kirjailija että kääntäjä saavat plussaa tyylikkäistä makuukamarikohtauksista. Niillä ei hekumoida, ne vain ovat. Akhilleen ulkonäköä palvotaan sitten senkin edestä, hän kun on harvinaisen komea mieheksi ja Patrokles ei suinkaan ole tälle sokea.

Miesten välinen suhde on tietenkin kirjan tärkein ihmissuhde, mutta muutkin ovat kiinnostavia. Akhilleen jumalallinen äiti Thetis vihaa Patroklesta ja näkee tämän kilpailijana Akhilleen rakkaudelle. Kesken loputtoman pitkän Troijan sodan Patrokles ja Akhilles pelastavat Briseis-nimisen nuoren naisen himokkaalta kuninkaalta, ja Patrokles ja Briseis ystävystyvät. Lopulta Patrokles löytää itselleen sopivan paikan kreikkalaisten armeijassa ja tutustuu muihin sotilaisiin. Akhilleen myötä hänen on pakko tutustua myös kreikkalaisiin kuninkaisiin, jotka ovat varsin värikästä sakkia. Ei niin yllättäen oma suosikkini oli Odysseus, joka on juuri niin ovela ja tarkkanäköinen kuin hänen pitääkin olla.

Luettu myös: Sanalaivueet ja Nenä kirjassa. Pettikö google viimeinkin vai eivätkö useammat kirjabloggaajat ole tosiaan vielä löytäneet kirjaa?

Haasteet: In the name-haasteen "etunimi".

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseini:
Ja vuoret kaikuivat
(And the Mountains Echoed, 2013)
411 s.
Otava 2013

Afganistan 1952. Abdullah ja hänen pikkusisarensa Pari asuvat isänsä ja äitipuolensa kanssa pienessä Shadbaghin kylässä. Elämä on karua ja ankaraa, mutta Parilla ja Abdullahilla on toisensa. Joka yö he nukkuvat vierekkäin päät yhdessä, raajat toisiinsa kietoutuneina. Abdullah on Parille enemmän kasvattaja kuin veli; hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa.

Eräänä päivänä sisarukset matkaavat isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin. Kumpikaan ei voi aavistaa, että heidän yhteinen aikansa on pian päättymässä. Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka luin Hosseinilta. Kyllä, olen jotenkin onnistunut välttelemään hänen aiempia teoksiaan vaikka tiesin toki, että niistä on puhuttu suu vaahdossa joka puolells. Leijapojan saatan hyvinkin lukea jossain välissä, tämä oli nimittäin kokonaisuutena hyvä lukukokemus. Tuhat loistavaa aurinkoa taitaa kuitenkin jäädä välistä siinä olevan väkivaltateeman vuoksi. En ole toistaiseksi löytänyt hetkeä, jolloin olisin halunnut lukea siitä miten miehet pahoinpitelevät naisia.

Mutta asiaan. Taas täytyy sanoa, että takakansiteksti ei oikein vastaa kirjan sisältöä (kansikuva sen sijaan on upea!). Oletin, että tässä olisi tarina siskosta ja veljestä, heidän elämästään Afganistanissa. Siis nimenomaan Abdullahista ja Parista. Hämmästys olikin melkoinen kun kävi ilmi, että kirjassa on monta kertojaa ja sisarukset ovat pikemminkin yhdistävä tekijä eri ihmisten välillä kuin kirjan varsinaiset päähenkilöt. He tai heidän perheensä vilahtavat joka tarinassa, mutta suurin osa kirjasta kertoo kuitenkin muista henkilöistä. Ei niin, että en olisi pitänyt tästä, se vain oli melkoinen yllätys.

Henkilöt ja heidän tarinansa ovat suurimmaksi osaksi oikein mielenkiintoisia. Parhaiten mieleeni jäivät kirjan ensimmäinen luku sekä Nabin elämästä kertova osa. Ensimmäinen luku on mielikuvituksellinen tarina, jonka Abdullahin ja Parin isä kertoo lapsilleen ennen kohtalokasta Kabulin matkaa. Satu kertoo kirjan kantavista teemoista, elämän tuskallisuudesta ja katkeransuloisuudesta. Joskus yksi on uhrattava, jotta monet voivat selvitä. Nabin (sisarusten enopuolen) tarina puolestaan kertoo hiljaisesta rakkaudesta ja siitä, miten elämä voi olla hyvää vaikka se ei olisikaan sellaista kuin olisi haaveillut.

Kirjassa oli yksi luku, josta en pitänyt ja joka oikeastaan oli mielestäni jokseenkin turha. Adel-niminen poika asuu sotasankari-isänsä rakennuttamassa kartanossa, ja pikkuhiljaa hänelle selviää millainen mies isä oikeasti on. Muut kirjan tarinat olivat omalla tavallaan toiveikkaita tai toiveita antavia, mutta tämä oli vain vastenmielinen. Vielä vastenmielisempää on ajatella, että siinä on varmasti iso osa totuutta mukana.

Luettu myös: Muun muassa Lukutoukan kirjablogi, Luettua, Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi ja Rakkaudesta kirjoihin.
Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus edistyy viimeinkin Afganistanin myötä.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three

Bill Willingham:
Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three
264 s. & 232 s.
DC Comics 2010 & 2011

Kaksi yhden hinnalla! Tai no, bloggaamisella. Lukaisin nämä peräkkäin ja ajattelin, että on ihan sama kirjoittaa näistä yhtä aikaa. Tässä ja oikeastaan sarjojen bloggaamisessa yleensäkin on tosin se huono puoli, että juonipaljastuksilta ei oikein voi välttyä. Yritän olla ympäripyöreä, mutta spoileriallergiset, kääntäkää katseenne.

Book Two: Toisen osan ensimmäinen tarina kertoo pavunvarsi-tarinasta tutusta Jaakosta Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. En oikeastaan pitänyt tästä, koska en suuremmin pidä hahmosta eikä tarinakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostava. Seuraava oli paljon kiinnostavampi, koska monet myöhemmät juonet saivat siitä alkunsa. Utelias lehtimies uhkaa paljastaa satuväen salaisuudet - jotka tosin ovat hieman erilaisia kuin hän kuvittelee - maailmalle, ja satuhahmot hoitavat ongelman kekseliään armottomalla tavalla. Tästä saavat alkunsa sekä Prinssi Uljaan (Prince Charming) suunnitelma tehdä pieni vallankaappaus Fabletownissa että Siniparran ja Kultakutrin yritys murhata Lumikki ja Bigby Wolf (Iso Paha Susi). Jälkimmäisellä on varsin mielenkiintoisia seurauksia. Mukaan mahtuu myös oudon irtonainen tarina lilliputeista, jonka miinusta pidensi mielestäni muuta kirjaa selvästi huonompi piirrosjälki. Kirjan viimeinen tarina vaikutti myös irtonaiselta, mutta seuraavassa osassa kävi ilmi, että Punahilkan ja Little Boy Bluen kohtaamisesta kertova sotajuttu olikin merkittävä suuremman juonen kannalta.

Book Three: Ensin tutustutaan varsin tyhjäpäiseltä vaikuttavaan Tuhkimoon, jolla kuitenkin paljastuu olevan muutakin kuin ilmaa korvien välissä. Varsinainen tarina alkaa tämän jutun jälkeen kun Punahilkka ilmestyy takaisin kuvioihin veritekojen saattelemana. Fabletownia uhkaavat omituiset pukumiehet, joita vastaan käyvät sotimaan niin noidat kuin Kolme Karhuakin. Kaiken tämän keskellä on Lumikki, jonka henkilökohtainen elämä on käymässä varsin hankalaksi. Tässä kirjassa saadaan muuten selvä vinkki siitä, kuka ajoi satuväen pois heidän omasta maailmastaan. Motiivit säilyvät salaisuutena ja ainakin minua ne kiinnostavat niin paljon, että jatkan kyllä sarjan lukemista.

Tämä siitä huolimatta, että tarinoiden konservatiivisuus on hivenen ärsyttävää. Miehet sotivat ja pelastavat naisia, ja [juonipaljastus] ei ole edes vaihtoehto Lumikille. Haluaisin sanoa, että tämä on lähtökohdat huomioon ottaen aika ymmärrettävää, sadut ovat vanhoja ja juuri tuota neito-pulassa meininkiähän niissä on. Erehdyin kuitenkin googlaamaan tietoa Willinghamista, ja ilmeisesti hän todellakin on arvoiltaan aika konservatiivinen. Epäilen vahvasti, että Fabletownissa ei taatusti nähdä esimerkiksi avoimen homoseksuaaleja hahmoja niin kauan kuin hän on ohjaimissa. Mitä tämä opettaa? Älä ikinä googlaa kirjailijaa jos et ole ihan varma siitä, että haluat tietää hänestä enemmän. Olisin mielelläni elänyt siinä uskossa, että kyseessä ovat vain wanhojen satujen arvot eivätkä kirjoittajan.

Haasteet: Toinen kierros Seitsemän sarja-sarjishaasteeseen alkakoon tämän parin myötä.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book One

Bill Willingham: Fables:
The Deluxe Edition, Book One
248 s.
DC Comics 2009

When a savage creature known only as the Adversary conquered the fabled lands of legends and fairy tales, all of the infamous inhabitants of folklore were forced into exile.

Disguised among the normal citizens of modern-day New York, these magical characters created their own secret society-within an exclusive luxury apartment building on Manhattan's Upper West Side-called Fabletown. But when Snow White's party-girl sister, Rose Red, is apparently murdered, it is up to Bigby, Fabletown's sheriff, and a reformed and pardoned Big Bad Wolf, to determine if the culprit is Bluebeard, Rose's ex-lover and notorious wife killer, or Jack, her current live-in boyfriend and former beanstalk-climber.

Olen törmännyt tähän sarjaan niin nettiarvosteluissa kuin tuttujen kehumanakin, ja päätin nyt sitten viimein kokeilla tämän lukemista. Asiaa auttoi se, että opuksia löytyy nykyään yllättäen omasta kirjastostani. Satujen uudelleenkerronnat taitavat tosiaan olla edelleen suuressa suosiossa ja kiinnostavat ne minuakin. Willinghamin ote satuihin oli sen verran mielenkiintoinen, että sarjan toinen osa odottaa jo hyllyssä lukemista.

Fables-sarja on ilmestynyt alun perin lehdissä ja tähän kirjaan on kerätty osat 1-10. Tuosta GoodReadsista napatusta esittelystä ei voi sitä päätellä, mutta näissä kansissa on itseasiassa kaksi peräkkäistä tarinaa. Ensimmäinen on tuo mainittu noir-henkinen murhamysteeri, ja toinen puolestaan kärpästenherramainen kapinatarina. Kummassakin on runsain joukoin viitteitä sekä perinteisiin satuihin että hieman modernimpaan kirjallisuuteen. Niitä oli hauska bongata, vaikka osa menikin ohi.

Yksi syy tähän on se, että kaikki Fables-maailman hahmot eivät varmasti ole tuttuja suomalaiselle lukijalle. Esimerkiksi Little Boy Blue oli minulle ihan tuntematon nimi, joka piti googlata (hahmo on lastenlorusta). Toinen ehkä hieman hämmentävä hahmo oli Snow White. Suomessa kun on se tutumpi seitsemän kääpiön Lumikki sekä myös Lumivalko, joka esiintyy Lumivalko ja Ruusunpuna sadussa. Kummankin hahmon nimi on englanniksi Snow White, ja tässä satumaailmassa Snow White on siis sekä Lumikki että Lumivalko. Kovin syvällisesti ei hahmoihin ehditty vielä pureutua, mutta Snow White-hahmon mennyt elämä on yhdistelmä noita kahta satua, siksi myös sisar Rose Red, Ruusunpuna.

Haasteet: Seitsemän sarja- sarjishaaste on tämän myötä suoritettu, mutta kokeilenpa omaksi ilokseni saanko suoritettua toisenkin seitsikon ennen määräaikaa.

Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247

Johannes de Plano Carpini:
Mongolien historia:
Matka tartarien maahan
vuosina 1245-1247
(Historia Mongalorum, 1247)
143 s.
Gaudeamus 2003

Italialaisen fransiskaanin Johannes de Plano Carpinin johtama paavin lähetystö matkasi 1240-luvulla nykyisen Mongolian alueelle. Matkastaan Plano Carpini kirjoitti teoksen,joka oli keskiajan ensimmäinen, kattava silminnäkijän kuvaus mongoleista ja kaukaisesta Aasiasta. Teos on matkakirjallisuudenklassikko, joka avaa näkökulman 1200-luvun länsimaisen ihmisen maailmankuvaan.

Taitaapa olla vanhin kirja, jonka olen ikinä lukenut! Suomennos on toki ilmestynyt vasta vuonna 2003, mutta alkuperäinen latinankielinen selonteko on noin vuodelta 1247. 

En alun perin lainannut kirjaa omaksi luettavakseni, mutta vilkaisin sitä uteliaisuuttani enkä sitten millään malttanut jättää kesken. Plano Carpini oli taitava kirjoittaja ja hänen tarinansa todella mielenkiintoisia. Ne olivat myös paikkansa pitäviä: kirjassa on hyvin hyödyllisiä ja laajojakin alaviitteitä, joissa tarkennetaan Plano Carpinin huomioita ja todetaan, että tottahan mies puhui, näin tosiaan tapahtui muidenkin lähteiden perusteella. Toki tekstiä sävyttävät ajan ennakkoluulot ja oudot oletukset, mutta niinhän sitä pitääkin, ei se muuten olisi hyvä ajankuva. Plano Carpinin kunniaksi on myös todettava, että vaikka hän tuntuukin ottavan todesta jutut koirankuonolaisista ja muista ihmishirviöistä, hän ei (ainakaan muistaakseni) väitä nähneensä niitä itse. Ne olivat hänellekin pelkkää huhupuhetta.

Ihmeellistähän se on kun asiaa ajattelee, että 2000-luvun minä ja 1200-luvulla elänyt fransiskaanimunkki luimme saman tarinan. Ja entäpä sitten kun ajattelee, että kyseinen munkki kirjoitti matkakertomuksensa omien kokemuksiensa pohjalta? Että hän haivenet tonsuurin ympärillä lepattaen ratsasti halki laajan mongolivaltakunnan ja tapasi itse Tšingis-kaanin pojanpojan? Historian paino oikein lytisti hartioita tätä lukiessa.

Erityishuomiona mainittakoon, että teoksen lopussa on kolme kirjettä: kaksi paavi Innocentius IV:ltä suurkaani Güyükille ja yksi suurkaanilta paaville. Loistavia esimerkkejä diplomatiasta 1200-luvun tyyliin!  Etenkin tuo viimeinen on vain niin hulvattoman hauska kaikessa suorasukaisuudessaan, että ihan toivoisin olleeni paikalla kun paavi luki sen.

Jos te siis hyväksytte rauhan ja haluatte luovuttaa linnoituksenne meille, niin sinun paavi täytyy kristittyjen ruhtinaidesi kanssa tulla viivyttelemättä luokseni sopimaan rauhasta. Silloin me tiedämme sinun haluavan rauhaa kanssamme.

Jollette usko oikeaan Jumalaan ettekä kirjeeseemme ettekä noudata määräystämme saapua luoksemme, niin silloin tiedämme teidän varmasti haluavan sotaa kanssamme.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana VII eli matkat.

A. S. Byatt: Ragnarok: The End of the Gods

A. S. Byatt: Ragnarok:
The End of the Gods
177 s.
Canongate 2011

Recently evacuated to the British countryside and with World War Two raging around her, one young girl is struggling to make sense of her life. Then she is given a book of ancient Norse legends and her inner and outer worlds are transformed.

Lukaisin viime joulukuussa Villy Sørensenin Ragnarök - jumalten tuhon ja Jami mainitsi siinä yhteydessä tämän Byattin kirjan. Tarkoitus oli alun perin lukea tämä suomeksi: käännös on vasta ilmestynyt ja ajattelin ettei tätä kuitenkaan saa englanniksi. Suomennosta ei ole vielä kirjastossa vapaana näkynyt, se on ilmeisesti niin suosittu, että se kiertää koko ajan. Sen sijaan yllätyin mukavasti kun näin tämän loikoilemassa hyllyllä selvästi minua odottamassa. Jes, taas jumalten tuhoa!

Kyseessä on siis uudelleenkerronta pohjoisista jumaltaruista maailmanloppuineen ja Fenris-susineen. Keshyskertomuksena on laihan tyttölapsen evakkoaika toisen maailmansodan aikana. Minusta kehyskertomus oli tarpeeton. Se ei tuonut oikeastaan mitään tarinan kannalta uutta tai olennaista jos germaanisen & skandinaavisen mytologian ja kristillisten myyttien vastakkainasettelua ei lasketa. Laiha lapsi on tietenkin Byatt ja ilmeisesti hänelle itselleen tämä asettelu oli aikanaan niin tärkeää, että hän halusi toistaa sen kirjassaan. Mikäpä siinä sinänsä, mutta minuun se ei näin esitettynä kolahtanut.

Byattin proosa ja tarinankerronta sen sijaan osui ja upposi. Tämän läpyskän lukemiseen meni turhankin kauan, koska en vain pystynyt lukemaan sitä kovin pitkään yhteen menoon. Kirja oli ikään kuin siirappia sokerin rinnalla, makeaa mutta hyvin raskasta. Pientä määrää piti makustella kauan aikaa tai muuten uhkasi ähky. 

 Most of all, said Hermodur, the goddess Frigg had asked him to beg Hel for Baldur's return, for she could not live without him. To this, Hel replied that mothers throughout time had learned to live without their sons. Every day young men died and came quietly over her golden bridge. Only in Asgard could they die in battle every day, as a game, and live again to feast in the evening. In the hard world, and in the world of shadows, death was not a game.

But this death, said Hermodur, had diminished the light of the world.

So, said Hel. It is diminished, then.

Tyylistä tuli mieleen Patricia A. McKillip ja etenkin Serren metsissä. Siinäkin on niin kaunista tekstiä, että sitä aikoinaan lukiessani piti välillä vain istua ja ihailla. Suuri kiitos kuuluu myös sen kääntäjälle, luin nimittäin Serren suomeksi.

Suomennoksen ovat lukeneet ainakin Olipa kerran kirjablogi, Lumiomena, Kirjoihin kadonnut, Taikakirjaimet, Annelin lukuvinkit ja Luettua elämää.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
(Le tour du monde en 80 jours, 1872)
309 s.
Otava 1991

Englantilainen herrasmies pysyy sanojensa takana, etenkin jos hän on Lontoon Reformikerhon huomatuimpia jäseniä. Kun Phileas Fogg lokakuisena iltana 1872 lyö kerhollaan vetoa kiertävänsä maailman 80 päivässä, hänen kumppaninsa järkyttyvät teon uhkarohkeudesta. Samoin järkyttyy kelpo palvelija Passepartout, joka kuvitteli löytäneensä rauhan sataman uuden isäntänsä talosta. Moisesta harhaluulosta neuvokas pariisilaisemme pääsee viimeistään fakiirien uhriroviolla keskellä Intian viidakkoa...

Tämä päätyi luettavakseni kahdestakin syystä. Mietiskelin mitä lukisin 1800-luvun kirjat-haasteeseen ja päätin heti alkuun sivistää itseäni lukemalle teoksen sellaiselta kirjailijalta, jonka tuotantoon en ollut aiemmin tutustunut. Mieluummin seikkailupainotteista, en oikein ollut tapakomedia- tai romanssi-tuulella kun tuota mietin. Se, miten Jules Vernen nimi loikkasi mieleeni, on oikeastaan television syytä. En mitenkään voi olla ainoa, joka lapsena katsoi loistavaa Matka maailman ympäri 80 päivässä-piirrettyä. Katsoin koko sarjan uudelleen viime kesänä ja ai että se on vieläkin ihana! Aika ei ollut kullannut muistoja vaan sarja on kuin onkin ihan aitoa kultaa, jos ei sitten suorastaan timanttia.

Ja se seuraa kirjaa yllättävän uskollisesta. Lähinnä muutokset liittyvät henkilöihin, kirjassa kun ei ole sen enempää Tikoa kuin Bullya tai Transferiakaan. Piirretyssä hahmot toimivat, kirjassa he olisivat olleet liikaa eivätkä olisi istuneet Vernen viljelemään huumoriin. Toinen muutos oli intialaisen prinsessan nimi: piirretyn Romy onkin alkuperäiseltä nimeltään Aouda. Tykkäsin muuten Aoudasta todella paljon. Olisi varmasti ollut hyvin helppoa ja houkuttelevaa tehdä hänestä hento ja herkkä kukkanen, joka vain roikkuu joukon mukana hyödyttömänä painolastina. Mutta ei Verne, hän antoi Aoudalle mahdollisuuden tarttua aseisiin (oikeasti! mahtavaa!), pelata korttia vähintäänkin yhtä hyvin kuin miehet, olla älykäs ja itsepäinen, ja lopuksi vielä kosia Foggia kun mies ei saanut sitä itse aikaiseksi.

Foggista en perustanut niin kovin paljon, hän oli ihan kirjailijan omin sanoin flegmaattinen ja ilmeetön. Yksinään hänessä ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin hämärän peitossa oleva menneisyys, josta ei koskaan saatu selkoa. Hän kuitenkin toimii oivallisesti muun seurueen vastapainona ja kiinteänä pisteenä, jonka ympärillä muut aktiivisesti pyörivät. Passepartout ja Fix olivat molemmat aikaansaavia ja käytännöllisiä miehiä. Siinä missä Fogg käytti rahaa saadakseen mitä halusi, he käyttivät järkeään ja joissakin tapauksissa raakaa voimaa. Minua muuten vieläkin ärsyttää se, että Fogg liputettiin Aoudan pelastajaksi kun Passepartout teki sekä suunnitelman että itse pelastustyön. Mutta, siinäpä näkyy sitten kirjan aikakausi: ei korkeasäätyinen nainen tietenkään voinut rakastua palvelijaan tällaisessa kirjassa. Silmään pistivät myös jokseenkin rasistiset kuvailut itäisten maiden asukkaista ja toisaalta Vernen ilmeisen syvä usko siihen, että toisten uskontoja on kunnioitettava. Hindujen tapoja ja temppeleitä ei sopinut häväistä.

Valitsin muuten ihan tarkoituksella tämän painoksen. Toinen, ilmeisesti uudempi olisi löytynyt varsin koreilla kansilla, MUTTA kun kirjaa selasin, löytyi varsinainen pyhäinhäväistys: Passepartout'n nimi oli käännetty Jokapaikanhöyläksi. Tai jotain sinne päin, ei jäänyt niin tarkkaan mieleen kun paiskasin kauhuissani kirjan kiinni. Ei näin. Nimi ilmeisesti tarkoittaa sitä, mutta ainakin mitä itse olen nyt asiaa tutkinut, niin Passepartout on tässä tapauksessa nimi jolla nyt vain sattuu olemaan jokin merkitys. Se on Passepartout myös englanninkielisissä käännöksissä.

Kuitenkin, tämä mahtava kirja ja vauhdikas lukukokemus! Suosittelen kenelle tahansa vauvasta mummoon, ja nyt tekisi mieleni ostaa se itselleni. Voi olla, että päädynkin esimerkiksi englanninkieliseen pokkariin, joka on todennäköisesti se edullisin vaihtoehto (ja sisältäisi Passepartout'n, tämä on tärkeää).

Liz Williams: Demonien taivas

Liz Williams: Demonien taivas
(The Demon and the City, 2006)
397 s.
Like 2013

Yliluonnollisiin rikoksiin erikoistunut etsivä Chen on lomalla, kun Singapore Kolmessa tapahtuu raaka murha. Chenin helvetillinen kollega, demoni Zhu Irzh, joutuu sekaantumaan yliluonnollisen kuoleman­tapauksen tutkintaan. Käy ilmi, että murha kytkeytyy todellisuuksien väliseen murhien ja korruption verkostoon. Maan poliisivoimat uhkaavat Zhu Irzhiä, ja Chen palaa kaupunkiin selvittämään kriisiä.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, Aavekauppiaan tyttärestä, ja sanoinkin jo silloin että haluan lukea seuraavan osan. Maltoin sentään odottaa suomennosta, onneksi Like ei hylännyt sarjaa heti ensimmäisen osan jälkeen. Miinusta muuten taas epämääräisestä ja mitäänsanomattomasta kansikuvasta. Ei tuollainen houkuta ainakaan minua tarttumaan kirjaan.

Valitin ensimmäisen osan kohdalla siitä, että naishahmoja ei juuri ollut. Tässä kirjassa niitä sitten onkin useampi. On Jhai Tserai, kohtalaisen moraaliton rikas liikenainen suuren salaisuutensa kanssa. On Robin Yuan, jonka työtehtävät Jhain firmassa ovat vähintäänkin kyseenalaiset. On Deveth Sardai, mainittu raa'an murhan uhri. Sitä luulisi kuoleman estävän juonenkäänteisiin osallistumisen, mutta Williamsin luomassa maailmassa matkustaminen Maan, Taivaan, Helvetin ja niiden välitilojen välillä on mahdollista. Kuolema on vain hidaste, ei este asioihin sotkeentumiselle. Ja sitten on jos jonkinlaisia jumalattaria ja pyhiä neitoja, nalkuttavia äitivainaita unohtamatta.

Naishahmot olivatkin minusta kiinnostavampia tässä osassa. Odotin kovasti etsiväkaksikkoa, mutta kävikin ilmi ettei Zhu Irzh toimi ilman Chenin hahmoa, joka siis lomailee ainakin puolet kirjasta. Ilman häntä Zhu Irzh on vain sellainen keskiverto niljakas naistenmies (no, demoni), joita löytyy kolmetoista tusinasta. Kaivonkatsoja Paravang Roche oli ehkä viihdyttävin mieshahmo, hän kun toikkaroi ongelmasta toiseen melkein ilman omaa syytään.

Erityisesti maininnan arvoista on mielestäni se, että Jhai, Robin ja Deveth liitettiin kaikki naisten välisiin romanttisiin suhteisiin. Robin ja Deveth, Jhai ja ties ketkä. Olin ilahtunut siitä, että kaikki ei ollutkaan niin täysin heteroa. Siksipä kirjan loppu olikin tämän osalta karvas pettymys: Deveth on tosiaankin kuollut ja sekä Jhai että Robin lähtevät miesten matkaan. Ei se Devethin kuolema yksinään haitannut ja olisin vielä saattanut kestää nuo heterosuhteetkin (Robinin ratkaisu oli vähän erilainen kuin tavallisesti), mutta kun ne piti esittää niin paljon parempina kuin naisten edelliset suhteet naisten kanssa. Seksi oli käsittämättömän mahtavaa, tunteet syviä kuin Mariaanien hauta.

Kuitenkin tykkäsin tästä noin yleisesti. Mukava lukea ja kirjan maailma on edelleen kiehtovan monimutkainen ja erilainen. Luen kyllä kolmannenkin osan jos ja kun se joskus ilmestyy.

Tämän ovat lukeneet myös ainakin Taikakirjaimet ja Kirjaston kummitus.

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma
(Simon's Cat vs. the World, 2012)
96 s.
Gummerus 2013

Tällä kertaa Simonin kissa koettelee omia ja maailmansa rajoja. Se kertoo lukijalle miten avata säilykepurkkeja (kaatamalla raskas esine niiden päälle), miten rauhoittaa kissanpentu (sulkemalla se legorakennelmaan) ja miten huiputtaa pihapiirin koirakavereita (vaikka miten). Ensimmäistä kertaa piirrokset julkaistaan nelivärisenä.

Tottahan toki minä tämän halusin lukea kun kerran pidin edellisistäkin osista. Eläin- ja etenkin kissajutut nyt vain ovat omaan makuuni, olettaen että ne päättyvät onnellisesti. On varmaan suuri juonipaljastus sanoa, että Simonin kissa seikkailut päättyvät aina onnellisesti tai ainakin hauskasti.

Tällä kertaa kyseessä on siis värillinen albumi. Jotenkin en edes osannut ajatella, että siinä olisi jotain eroa edellisiin mustavalkosarjakuviin. Huumori ja lennokas piirrosjälki ovat tallella, ja kai minä olen mielessäni värittänyt kuvat samaan tapaan kuin tässä. Minun kohdallani värit eivät siis tuo lisäarvoa albumille, mutta kuvia on toki mukava katsoa. Pidän erityisesti siitä, että albumiin on valittu pehmeämmät, joskus melkein vesivärimäiset värit. Ne vaikuttavat luonnollisilta ja tässähän on kyse nimenomaan luonnosta, kissasta ja suuresta maailmasta.

Tämän myötä Seitsemän sarjan-sarjishaasteesta on valloitettu viisi kohtaa.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!
(Call the Midwife: A True Story
 of the East End in the 1950s, 2002)
415 s.
Otava 2012

Jennifer Worth kertoo muistelmissaan lämpöisesti ja maanläheisesti ajastaan kätilönä ja aluesairaanhoitajana nunnien äitiyshuollossa 1950-luvun Lontoon East Endissä.

Kulmilla melskaavat jengit ja kotikäynneillä slummialueiden ahtaissa asunnoissa vaanivat monet taudit, mutta valoa elämään tuovat yhteisöllisyys, ihmisten ystävällisyys sekä monta lasta synnyttäneiden äitien sinnikkyys alkeellisissa oloissa. Myös sattumuksista kätilötovereiden kanssa syntyy nautittavaa tarinointia.

Koska seurasin TV-sarjaa kuin hai laivaa, päätin lukea tämän heti kun  tilaisuus tulisi kohdalla. Kas vain, tämä olikin kirjaston hyllyssä ihan yksinään minua odottamassa. Oletin törmääväni villiin ja vapaaseen kirjastokappaleeseen vasta kesän lopulla, mutta ilmeisesti varauksia olikin sitten vähemmän. Hyvä niin, minun kannaltani siis.

TV-sarjaa seuranneet ja kivien alta pois muuttaneet tietänevät mistä on kysymys. TV-sarja perustuu kirjaan (pikemminkin kirjoihin, tämä on nimittäin trilogian ensimmäinen osa), jonka on kirjoittanut jo edesmennyt Jennifer Worth omien muistelujensa pohjalta. Worth toimi kätilönä 1950-luvun Lontooon East Endin slummeissa ja kerrottavaa riittää.

Kauheutta riittää myös. TV-sarja oli välillä hyvinkin brutaalia ja selkäpiitä karmivaa katsottavaa, ja kirja pistää paikoitellen vieläkin pahemmaksi. Joitakin tarinoita oli muokattu onnellisempaan suuntaan televisiota varten. Kirjaa lukiessa ei voinut muuta kuin kiittää onneaan siitä, että on syntynyt tänne ja nyt. Worthin nuoruudessa Englannin naisten terveydenhuolto oli vielä lapsenkengissä ja koulutetut kätilöt ylellisyys. Naiselta vaadittiin teräksen lujuutta jottei selkä olisi murtunut jatkuvan köyhyyden ja peräkkäisten raskauksien alla. Raskaudet ja synnytykset olivat sekä tuskallisia että hengenvaarallisia. Worth kertoo toki onnellisistakin ihmisistä: elämä oli mitä oli ja sitä oli vain elettävä, oli parempi keskittyä sen valoisiin puoliin. Kuitenkin parhaiten mieleen jäivät ne pimeät puolet, tuska, suru ja välinpitämättömyys. Rankkaa oli.

Worth on mielestäni kohtuullisen rehellinen kertoja ja tiedostaa selvästi miten paljon hän muuttui kätilövuosinaan. Hän oli auttamattoman naiivi saapuessaan East Endiin ja pöyristyi tuon tuostakin paikallisten tekoihin ja tapoihin. Kätilöinä toimineet nunnat sen sijaan olivat jo veteraaneja eivätkä hätkähtäneet turhasta. Muiden kuin Worthin itsensä osalta TV-sarja oli mielestäni antoisampi. Hahmoissa oli enemmän väriä ja syvyyttä. Toisaalta tämähän on tosiaan trilogian aloitus ja nunnista ja Worthin hoitajaystävistä lienee kerrottu enemmän muissa sarjan osissa. Toivottavasti nekin saadaan joskus suomeksi.

Kirjan ovat jo lukaisseet muun muassa Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet.

Kansankynttiläin kokoontumisajot starttasivat tämän kirjan myötä, kategoriana XIX eli elämäkerrat ja muistelmat.

Émile Bravo: Kaunotar ja kääpiökarhut

Émile Bravo: Kaunotar ja kääpiökarhut
(La belle aux ours nains, 2009)
39 s.
WSOY 2012

Kun kääpiökarhu lähtee etsimään prinssiä hädässä olevalle prinsessalle, se törmää useampaankin vonkaajaan, jotka ovat kiinnostuneita kaunottaresta valtakuntineen. Ja mitä tapahtuukaan, kun haltijatarkummilta taikasauvoineen palaa päreet lemmenkipeän prinssilauman keskellä?

Tämäpäs oli hilpeä pieni satu! Lapsille tarkoitettu, mutta luulenpa, että aikuinen saattaa hyvinkin viihtyä tämän seurassa paremmin. Huumori aukeaa kokonaan vain sille, jolle tarinassa viitatut monet sadut ja realiteetit ovat tuttuja.

Tarina lähtee siitä, että talviuniltaan heränneen kääpiökarhuseitsikon ovelle ilmestyy epäilyttävä hiippari. Hiippari paljastuu prinsessaksi, jonka paha äitipuoli haluaa surmata ja jonka ainoa taito on prinssin kanssa naimisin meneminen. Karhut eivät halua häntä nurkkiinsa pyörimään ja niinpä yksi heistä saa tehtäväkseen etsiä prinssin, joka veisi prinsessan mukanaan. Tämä ei olekaan niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Bravo on napannut hahmoja ja teemoja monista perinteisistä saduista ja yhdistänyt ne hauskaksi tarinaksi. Kuvitus on ilmeikästä ja kääpiökarhut niin söpöjä kaikessa käytännöllisyydessään. Karhuista kertovia sarjakuvia on ilmeisesti useampi osa, pitänee jossain välissä vilkaista niitä muitakin (jos vain muistan...).

J. R. R. Tolkien: Narn i Chîn Húrin - Húrinin lasten tarina

J. R. R. Tolkien:
Narn i Chîn Húrin -
Húrinin lasten tarina
(The Children of Húrin, 2007)
317 s.
WSOY 2007

Tummasävyinen, jylhä tarina Húrinin lapsista vie kauas menneisyyteen, aikaan tuhansia vuosia ennen Tarua Sormusten Herrasta ja kytkeytyy Keski-Maan esiaikojen haltioiden ja ihmisten historiaan. 

Túrinin ja hänen sisarensa Niënorin kohtalo lähtee liikkeelle Morgothin Húrinille langettamasta kirouksesta, joka asettuu varjoksi myös hänen lastensa elämään. Vääjäämättä traagiseen päätökseen etenevällä tarinalla on vahvoja yhtymäkohtia Kalevalan taruun Kullervosta. 

Nyt suuri ja dramaattinen tunnustus: en pidä Tolkienin Taru Sormusten Herra-kirjoista. Luin trilogian joskus lukiovuosina sekä uteliaisuudesta että ihan vain siksi, että tulisi sekin klassikko luettua. Ei ikinä enää, vannoin itselleni kun tiiliskiven viimeinen sivu kääntyi. Kirja oli mielestäni kuiva kuin Sahara ja pitkä kuin nälkävuosi, pitihän joka hemmetin kukkula ja sen noin miljoona vuotinen historia kuvailla erikseen. Elokuvat ovat enemmän minun makuuni, koska kaikki (minun mielestäni) epäolennainen on karsittu pois.

Tämän huomioon ottaen, Húrinin lasten tarina yllätti minut kokonaan. Se on nimittäin erittäin mukaansatempaava ja hyvä. Lainasin sen ihan uteliaisuuttani kirjastosta "no kokeillaan nyt edes"-asenteella ja sitten vietinkin koko illan siihen uppoutuneena. Suurin syy kirjan luettavuuteen lienee se, että ne heinänkorsien historiat loistavat poissaolollaan. Niihin viitataan, mutta niihin ei syvennytä sivukaupalla. Mielestäni lukukokemus ei kärsinyt siitä, että en tunnistanut joka nimeä ja sitä, miten se nyt olikaan merkittävä Keski-Maan kannalta. Asiayhteys kertoi yleensä mistä tai kenestä oli kyse, ja tiukan paikan tullen loppuosan pienehkö sanasto selvitti asian. Tästä nauttiakseen ei tarvitse olla fanaattinen Tolkien-fani.

Toinen syy on varmasti se, että tässä ei pyritä samanlaiseen eeppiseen maailmanpelastuskerrontaan kuin Sormusten Herrassa. Näkökulmia on muutama, mutta suurin osa tarinasta kerrotaan kuitenkin Túrinin näkökulmasta, tai ainakin kaikki pyörii koko ajan hänen ympärillään. Ja synkästi pyöriikin. Jos haluat mukavan onnellista luettavaa, älä missään nimessä lue tätä kirjaa.

Varsinainen tarina saa alkunsa kun kaiken paha isä Morgoth vangitsee Húrinin, joka ei suostu paljastamaan Erittäin Salaisen Haltiakaupungin sijaintia. Tästä suivaantunut Morgoth kiroaa koko Húrinin perheen:

"- - Mutta kaikkien niiden päällä, joita sinä rakastat, lepää minun ajatukseni raskaana kuin tuomion pilvi, ja se vetää heitä pimeään ja epätoivoon. Minne ikinä he menevät, siellä sikiää pahaa. Milloin ikinä he suunsa avaavat, heidän puheistaan seuraa vahinkoa. Kaikki mitä he tekevät kääntyy heitä vastaan. He kuolevat vailla toivoa kiroten niin elämää kuin kuolemaa."

Túrin Húrinin poika saa maksaa karvaasti isänsä kunniakkaasta itsepäisyydestä, ja niin saavat kaikki hänen kanssaan tekemisiin joutuneet sivullisetkin. Tuskin kukaan selviää hengissä ja ne jotka selviävät, toivovat kuolleensa. Kalevalan Kullervon tarinan muistavat osannevat aavistaa miten Túrinille lopulta käy.

Erikoismaininta Alan Leen kuvitukselle! Eivät ne välttämättömiä olleet, mutta silmä lepää kauniissa ja välillä kauheissakin kuvissa. Oma suosikkini on sivulla 64.

Húrinin lasten tarinan ovat lukeneet myös Kuvia ja sanoja, Morren maailma, Virkattu kissa ja Kirjanurkkaus.

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
(Chroniques de Jérusalem, 2011)
334 s.
WSOY 2012

”Israelin hallituksen mielestä tämä on Israelia, se on varmaa. Mutta kansainvälisen yhteisön silmissä, joka ei tunnusta vuonna 67 tehtyä jakoa, tämä on Länsirantaa, mistä pitäisi tulla Palestiina (jos se jonain päivänä tapahtuu). Kansainvälisen yhteisön mielestä pääkaupunki on Tel Aviv, ja kaikki lähetystöt ovat siellä. Mutta Israel pitää Jerusalemia pääkaupunkina. Knesset (parlamentti) on täällä eikä Tel Avivissa. – – En tajunnut yhtään, mutta ajattelin, että onhan minulla kokonainen vuosi aikaa päästä asioista perille.”

Guy Delislen uusin albumihan se tässä. Olen kyllä aivan ihastunut miehen sarjakuviin, suosittelen lämpimästi!

Tällä kertaa Delisle perheineen (vaimo ja kaksi lasta) viettää vuoden Jerusalemissa rouvan työn vuoksi. Harva varmaan uskaltaisi lähteä vuodeksi ulkomaille pienten lasten kanssa, mutta Delislet pakkaavat laukkunsa ja Guy suhtautuu reissuun sekä jännittävänä seikkailuna että tilaisuutena oppia uutta. Ja onhan se aika herttaista ja romanttista, että hän seuraa mukisematta vaimoaan kokonaan toiseen maahan.

Meinasin sanoa kokonaan toiseen maailmaan, vaikka kulttuurishokki ei tässä olekaan yhtä vahva kuin edellisissä kirjoissa. Erilaista ei niinkään ole kulttuuri sinänsä vaan Jerusalemin poliittinen ilmapiiri, jota Delisle keskittyy kuvaamaan jopa enemmän kuin muuta päivittäistä elämää. Jerusalemissa ei ilmeisesti voi paeta politiikkaa sitten millään, ei niin että ihmettelisin sitä. Merkintöjä Jerusalemista on itse asiassa jotenkin vakavampi ja hetkittäin jopa tylsempi kuin muut lukemani Delislet juuri tuon näkökulman muuttumisen vuoksi. Delisle kuvaa enemmän uskontokuntien välisten kiistojen seurauksia kuin tapaamiaan paikallisia. Jälkimmäiset olivat mielestäni sekä tämän että edellisten kirjojen parasta antia, joten ei liene ihme ettei tämä kolahtanut yhtä lujaa. Delislen kunniaksi on sanottava, että hän onnistuu pysymään jokseenkin neutraalina kuvauksissaan. Ketään ei demonisoida, vaikka joillekin toki ihmetellään hieman enemmän.

Kuitenkin, ei-niin-hyvä Delislen albumi on kuitenkin oikein hyvä! Piirrokset ovat loistavia ja Delisle tuo monien tilanteiden absurdin sävyn esiin alleviivaamatta niitä jokaisella omistamallaan punakynällä. Jos haluat saada kirjasta irti enemmän kuin minä, suosittelen kertaamaan Jerusalemin viime vuotisia tapahtumia ja sitä, ketkä siellä taistelevat ja mistä. Minulla meni sekä paikat että eri poliittiset ja uskonnolliset ryhmät hieman sekaisin mikä varmasti vaikutti loppufiiliksiini.

Albumin ovat lukeneet ainakin Talventuoja, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Mari A:n kirjablogi, Kujerruksia ja Kirjanurkkaus.

Osallistun tälläkin Seitsemän Sarja-sarjishaasteeseen ja lisäksi valloitan Israelin.

Lise: Nemi - Villi ja vakaa

Lise: Nemi - Villi ja vakaa
47 s.
Egmont 2012

Ikisuosikki Nemi on taas täällä! Goottitytön elämä on saanut uuden käänteen - onko villistä ja vapaasta tullut villi ja vakaa? Nemin kipakka luonne ja hulvaton huumori ovat kuitenkin entisellään.

Pidän harvemmin niistä naishahmon vetämien sarjojen väistämättömistä rakkauden kohteista, mutta oli loistoidea Liseltä luoda Nemin poikakaveri Grim. Sinkku-Nemi on hauska omalla tavallaan, mutta varattu-Nemi on vielä hauskempi. Kummatkin hahmot ovat omituisia omalla tavallaan ja heidän suhteensa on sekä huvittava että yllättävän koskettava. Se toimii erityisen hyvin vertailussa sarjan "normaalin" parin, Anun ja Leon, kanssa. Jos minun pitäisi valita näistä suhteista toinen, se olisi Nemin ja Grimin. Kieltämättä asiaan vaikuttaa se, että minulla on enemmän yhteistä boheemin, fantasiaa ja yleistä nörtteilyä rakastavan Nemin kuin vakaan Anun kanssa.

Oikeastaan ainoa miinus tulee niistä stripeistä, jotka eivät liity mitenkään Nemin maailmaan. Albumissa on useita kantaaottavia strippejä, jotka ovat mielestäni turhan osoittelevia. Yskän ymmärtäisi vähemmälläkin köhimisellä.

Englantia taitaville: Nemiä voi lukea ihan ilmaiseksi täällä. Minä olen klikkaillut tuota sivua päivittäin jo muutaman kuukauden, joten useimmat tässä albumissa olleet stripit olivat jo tuttuja. Ei se mitään haitannut, Nemit kestävät useammankin lukukerran.

Osallistun tällä Seitsemän Sarja-sarjishaasteeseen.

Kiersten White: Paranormaali

Kiersten White: Paranormaali
(Paranormalcy, 2010)
342 s.
Gummerus 2011

Kuusitoistavuotias Evie haluaisi olla ihan tavallinen nuori. Mutta normaalielämä on hieman hankalaa, kun ex-poikaystävä on keiju, Evie on kovaa vauhtia retkahtamassa muodonmuuttajaan, ja hänen työnään on yliluonnollisten olentojen kiinni ottaminen.
Eviellä on oma erityinen kykynsä: hän näkee vampyyrien, ihmissusien, noitien ja muiden olentojen naamioiden läpi. Yhtäkkiä olentoja alkaa kuolla ja kaikki todisteet viittaisivat siihen, että Evie on muinaisen ennustuksen keskiössä. Se siitä tavallisesta elämästä...

Vuosi pyörähti sitten käyntiin nuorten fantasialla. Pohdiskelin jokin aika sitten sitä, mikä näissä teinien tähdittämissä kirjoissa vetää puoleensa tällaisia kypsän iän saavuttaneita tätejä. Ei tässä sentään haudan partaalla hoiputa, mutta wanhan ajan mittarin mukaan olen ollut vanhapiika jo useamman vuoden. Teinien näkökulmasta pitäisi varmaan jo alkaa katselemaan sopivaa hautapaikkaa. Mitä yhteistä minulla voisi olla teinitytön kanssa?

Eipä paljon mitään, ei ainakaan Evien kanssa. En pidä pinkistä enkä seuraa kieli pitkänä teinidraamoja, enkä myöskään ole salskeiden nuorukaisten ympäröimä. Lisäksi on myönnettävä, että en rengasta työkseni vampyyreitä ja muita paranormaaleja eikä bestikseni ole merenneito. En tietääkseni ole muinaisen ennustuksen keskiössä.

Mutta, mitä silmäni näkevätkään? Juuri tuohan näissä kiinnostaakin! Kun oman päivän jännittävin hetki on joskus postin kolahtaminen luukusta (laskuja? mainoksia? laskuja ja mainoksia?), nämä teiniseikkailut ovat juuri sitä mitä kaipaankin. Teineillä ei ole aikuisten huolia (pahus, taas laskuja) ja niinpä Eviekin voi kuluttaa kohtuuttomasti energiaa vertailemalla kahta ihqua sulhaskandidaattiaan, muodonmuuttaja-Lendiä ja keiju-Rethiä. Reth on muuten selvästi glittervampyyri-Edward, jonka erottaa Edwardista se, että Rethin kontrolloivaa käyttäytymistä ei esitetä romanttisena ja toivottavana. Pisteet Whitelle hahmosta, jota en haluaisi lähellenikään, mutta josta kuitenkin haluan tietää enemmän. Reth on hahmona kiinnostavampi kuin Lend.

Huolettomuuden tunnetta lisää tietenkin seikkailujuoni. Mikäs se mukavampi tapa viettää kylmiä talvi-iltoja kuin juoksennella mielessään pitkin SuperSalaisen Organisaation SuperSalaisia käytäviä. Whiten maailma on täynnä vampyyrejä, ihmissusia, vedenhenkiä sun muita sellaisia, ja olisinkin lukenut mielelläni enemmän niistä kuin Lendin taiteilijankyvyistä tai fiktiivisen Easton Heights-sarjan tapahtumista. No, Lendin piirtelyt liittyivät vähän juoneen ja teinidraama kuvasi osoittelevasti Evien kaipuuta normaaliin elämään. Jälkimmäisestä olisin voinut lukea lisääkin, ja etenkin Evien ja merenneito-Lishin ystävyys jäi harmittavan pinnalliseksi.

Joka tapauksessa kirja oli mukava lukea. Tarina rullasi tasaisesti eteenpäin ja aina kun alkoi tylsistyttää tai kyllästyin johonkin, tapahtui jotain muuta. Jatko-osa on ehdottomasti lukulistalla.

Paranormaali on luettu ainakin Katinkan kirjastossa, Kirjaretkillä, Luetuissa maailmoissa ja Kirjamielellä.

R. A. Salvatore: Drizztin legenda: Kootut novellit

R. A. Salvatore: Drizztin legenda:
Kootut novellit
(The Legend of Drizzt Anthology:
The Collected Stories, 2011)
338 s.
Jalava 2012

Drizztin legenda kokoaa yhteen kaikki vuosien varrella eri antologioissa ja lehdissä julkaistut Drizzt-novellit. Nämä Drizzt-kirjojen seikkailuja täydentävät tarinat tuovat esiin useita ennen kertomattomia tapauksia mustan haltian vaiheikkaasta elämästä: niihin kuuluvat muun muassa kertomus Drizztin pantteriseuralaisen Guenhwyvarin hämmästyttävästä alkuperästä ja Jarlaxlen ja Entrerin ensikohtaamisesta lohikäärmesisarusten kanssa.

Jäi ilmeisesti vähän Salvatore-putki päälle... Eikä edes nolota! Tässä tapauksessa en niinkään tarttunut kirjaan Drizztin vuoksi vaan näiden muiden hahmojen.

Hyvä niin, Drizztiin keskittyvät novellit olivat nimittäin ne huonoimmat. En oikein jaksa enää jatkuvaa mukasyvällistä olevaisen pohdintaa ja oman navan tuijottelua, jotka molemmat ovat Drizztin lempiharrastuksia raa'an teurastuksen ohella. Teininä sitä jaksoi angstata hänen mukanaan, mutta nyt reaktio on lähinnä "hohhoijaa, seuraava tarina". Drizzt on heti kiinnostavampi kun hänet laitetaan vastakkain moraalisesti harmaiden hahmojen kanssa. Nämä novellit onkin kirjoitettu pääasiassa ennen tätä uusinta Kääpiöiden kodin aloittamaa sarjaa, joten siinäpä se selitys jatkuville dramaattisille monologeille onkin.

Ne muut novellit olivatkin heti mielenkiintoisempia, useampi oli nimittäin kirjoitettu juuri näiden harmaiden tai suorastaan pahojen hahmojen näkökulmasta. Ilokseni huomasin, että joukkoon kuului Se merkillinen miekka, joka kertoo miten Artemis Entreri vahingossa imaisi sisuksiinsa varjojen elinvoimaa. Entrerin ja Jarlaxlen tähdittämä Valotta yössä oli myös varsin hupaisa tarina kaksikon kyseenalaisista puuhista arvoesineiden parissa. Takakannessakin mainittu Guenhwyvarin syntytarina oli ihan kiinnostava, harmi vain kun sekin kompastui pakollisiin teurastuksiin. Olisi kiva lukea vaihteluksi Drizzt-tarina, jossa ei olisi monta sivua pitkiä kolmetoista-örkkiä-tusinassa taisteluita. Ne voi jättää hyvillä mielin lukematta menettämättä mitään olennaista.

Noin yleensäkin kirja oli kyllä ihan luettava. Kokoelmassa oli sekä huonompia että parempia novelleja, se mistä tykkää riippuu siitä kenestä tykkää. En ole lukenut kaikkia sarjan kirjoja, joten kaikki novellit eivät auenneet minulle kokonaan. Oman pienen hämmennyksensä aiheutti suomen kieli yhdistettynä edelliseen, vietin nimittäin koko Toverukset vastakkain-novellin kuvitellen, että Innovindil oli mieshaltia. Ajattelin hieman ihmetellen, että jopas Drizzt on heittäytynyt läheiseksi miesten kanssa, kädestä pitäminen ja otsasuudelmat kun ovat aina olleet näissä erittäin heteroseksuaalisissa kirjoissa naisten juttu. Jopas petyin kun google paljasti, että Innovindil olikin nainen...

Villy Sørensen: Ragnarök - jumalten tuho

Villy Sørensen: Ragnarök - jumalten tuho
(Ragnarok, en gudefortælling, 1982)
153 s.
Nemo 1998

Olipa kerran maailma, jota hallitsivat aasat eli jumalat. Aasat asuivat Aasamaassa, ja he pelkäsivät Ulkomaan jättiläisten hyökkäystä. Ylijumala Odin keräsi sen varalle Valhallaan taistelussa kuolleita sotureita, joita valkyyriat iltaisin kestitsivät.

Kääpiösepät takoivat jumalille voittamattomia aseita: Torin vasara palasi aina heittäjänsä käteen, Odinin keihästä oli mahdoton pysäyttää, Frein miekka heilutti itse itseään. Sitten oikeudenjumala Balder näki hirvittävää unta maailmanlopusta, ja hänen kauhukseen uni alkoi vähitellen toteutua.

Tämä tarttui käteeni kirjaston hyllystä nimensä vuoksi. Jostain syystä pidän ragnarök sanasta, se rullaa mukavasti kielellä ja siitä huokuu jonkinlainen kova, dramaattinen vimma ja lopullisuus. Oikein loistava sana maailmanlopulle siis. Mukaani kirja lähti ihan vain siksi, että olen kiinnostunut erilaisista mytologioista ja jos jonkinlaisista kansantaruista.

Ragnarök onkin näppärä pieni kirja, jossa Sørensen kertoo Eddan viikinkimytologian tarinoita kaunokirjallisessa muodossa. Yksittäiset tarinat ovat lyhyitä, mutta kuuluvat isompaan kokonaisuuteen. Balderin näkemä pahaenteinen uni alkaa toteutua ja menneet tapahtumat kietoutua yhteen tulevien kanssa. Lukaisin tämän yhdessä illassa, mutta mikäpä estäisi lukemasta vain yhden kappaleen päivässä esimerkiksi yhdessä lasten kanssa. Takakannenkin mukaan kirja on kirjoitettu aikuisille, mutta sopii myös lapsille. Seikkailut ovat vauhdikkaita, väkivallalla ei mässäillä ja oikeastaan ainoa sivu, jota en suosittelisi niille pienimmille ja/tai herkimmille lukijoille, on sivu 142. Sillä sivulla nimittäin kuvataan Lokin saamaan tuskallista rangaistusta. 

Mytologiaa on ylipäätään hieman siistitty eikä kirjassa esimerkiksi sanota suoraan, että sekä kahdeksanjalkainen hevonen Sleipnir että jättisusi Fenris ja maailmankäärme Jörmungandr ovat Lokin lapsia. Mainitsematta jää siten myös se, että Loki on itse asiassa Sleipnirin äiti. Nuo viikingit, varsinaisia satusetiä.

Ragnarök on luettu myös Olipa kerran kirjablogissa.