tiistai 17. syyskuuta 2013

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Dieter Hermann Schmitz:
Täällä pohjoisnavan alla:
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

(Die spinnen, die Finnen. Meine Leben
im hohen Norden
, 2011)
305 s.
Atena 2013
Kukaan ei osaa vaieta yhtä hyvin kuin suomalainen. Kukaan ei pysty juomaan enemmän viinaa kuin Suomi-poika. Kukaan ei rakasta metallimusiikkia niin kuin suomalainen, eikä kukaan kestä yhtä paljon pimeyttä ja kylmää. Vai kestääkö?

Hermann on asunut vuosia Tampereella. Hän puhuu sujuvaa suomea mutta tuntee silti olevansa kahden maailman välissä. Eräänä päivänä hän päättää muuttua kokonaan supisuomalaiseksi.

Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.

Bongasin tämän puolivahingossa Kirjasfääristä ja löysin melkein heti kirjastosta. Kyllä, tunnustan kuuluvani niihin suomalaisiin joita kiinnostaa mitä muut meistä ajattelevat. Taitaa olla perisuomalainen piirre sekin.

Vaikka kirja kaunokirjallisuutta onkin, se on osittain omaelämäkerrallinen. Schmitz on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja he asuvat kahden lapsen ja kissan kanssa Tampereella. Eräänä kauniina päivänä Schmitz havahtuu siihen, että vaikka hän tunteekin olonsa varsin suomalaiseksi, hän ei kuitenkaan ole tarpeeksi suomalainen. Uutena tavoitteena on supisuomalaisuus, jonka saavuttamisessa häntä auttaa ystävien avulla koottu seitsemän kohdan muutosohjelma. Mikä on olennaista suomalaisuudessa? Listan mukaan torstain hernekeitto, perjantaipullo, tango, karaokeristeily, hirvenmetsästys ja/tai koiravaljakolla ajo, kiroilu ja unien näkeminen suomeksi sekä tietenkin Suomen kansalaisuus. En kyllä itsekään voi sanoa suorittaneeni kaikkia listan kohtia, vaikka supisuomalainen olenkin. Tarinan edetessä käykin ilmi, että suomalaisuus on myös jotain vaikeammin määriteltävää.

Kirja on hauskaa luettavaa: huumori puree ja Schmitzin havainnot suomalaisuudesta ovat nokkelia. Juhannustaiat tosiaan pyörivät usein alastomien neitosten ympärillä. Herättää epäilykset siitä, että ennen vanhaan puskat kuhisivat juhannustirkistelijöitä. Schmitzin seikkailu perjantaipullon kanssa jäi erityisesti mieleen, koska tärkeintä ei ollut se kaatokänni vaan matka siihen. Tangon salaisuuden selviäminen oli sekä romanttista että huvittavaa, ja karaokeristeily herätti suoranaisen myötähäpeän.
Jos esimerkiksi etsin hunajaa [ruokakaupasta], odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisen käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamusämpylänsä päälle.
Hunajaa leivän päälle? Hulluja nuo saksalaiset...

Tarina kattaa suunnilleen vuoden mittaisen ajanjakson ja vaikka asiaan paneutuminen olikin plussaa, olisi kirjaa ehkä voinut typistää hieman jostain. En osaa sanoa mistä, välillä vain tuntui, että nyt ollaan turhassa suvantovaiheessa. Jos osaisin saksaa, voisin hyvinkin harkita lukevani myös alkuperäisen saksalaisen kirja. Suomenkielinen laitos ei nimittäin ole suora suomennos vaan mukaelma.

Luettu myös: Kirjasfääri, Kirjaston kummitus ja Kirjojen keskellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti