Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
281 s.
Gummerus 2013

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. 

Onneksi huomasin tämän kirjaston hankittavissa ennen kuin se tuli sen suuremmaksi puheenaiheeksi. Nyt varauslista on nimittäin pitkä kuin nälkävuosi.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: jos luet tänä vuonna yhden kirjan, lue tämä.

Ja sitten vähän monisanaisemmin. Mitä olen itse huomannut, yleinen keskustelu keskittyy kirjan uskonnolliseen puoleen eli sen henkilöiden lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisuuteen yleensä. Tärkeä teemahan se onkin, Vilja kun musertuu pikkuhiljaa alati kasvavan lapsilauman alla. Itse olen aina ehkäisyvapauden ja ylipäätään naisten valinnanvapauden kannalla (enkä ole lestadiolainen), joten kirja ja Viljan tunteet olivat välillä hyvin ahdistavia luettavia. Millaista on kun oma keho ei kuulu enää itselle, kun et voi päättää mitä tai ketä varten se on? Kauhistuttaa ajatellakin. Minä en väitä eikä Rauhalakaan väitä kirjassaan, että kaikki lestadiolaisnaiset kokisivat peräkkäiset raskaudet ja melkein pakollisen kotiäitiyden näin ahdistavina. Joillekin se on varmasti loppumaton ilo ja he tekevät sen mielellään. Mutta olisi valehtelua väittää, että se on iloa ja auringonpaistetta kaikille. Myös näiden äänien pitäisi saada tilaisuus tulla kuulluksi, mutta lestadiolaispiirit eivät mitä ilmeisimmin rohkaise tähän. Äitiys on pyhä, äitiys on hyvä, aina. Silloinkin kun se ei ole.

Mutta mikä minua viehätti tässä kirjassa aivan erityisesti on se, että pohjimmiltaan se on rakkaustarina. Ei suuri ja dramaattinen Hollywood-spektaakkeli, vaan arkinen ja sitäkin koskettavampi. Vilja, joka rakastaa ja rakastaa perhettään ja Aleksia, Vilja joka yrittää kaikkensa. Aleksi, jonka rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, joka on Viljan tuulenpysäyttäjä ja auringonkannattaja, joka haluaa tehdä Viljan onnelliseksi. Kirjan lopussa olin itsekin puoliksi rakastunut Aleksiin. Kirjan kaunis kieli vain korostaa rakkauden teemaa.

Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta vuosi niin suuri lämpö ja lohtu, että jokainen ammollaan itkevä suu vaikeni äkisti, kaikki suurikyynelsilmät löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, johon painautua. Hänkin oli kerran tuntenut, kuinka kaikken suurin pelko oli hetkessä kadonnut ja sen tilalle syntynyt luottamus, joka ei säikähtänyt mitään, eikä sen jälkeen mikään ollut niin kuin ennen. Kuinka onnekkaita heidän lapsensa olivatkaan.

Taivaslaulu on rakkauslaulu, ahdistava ja pelottava, mutta kaunis.

Luettu myös: Kirjojen keskellä, Matkalla meren rannalla, Kirjasfääri ja monet muut.

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Marja-Leena Tiainen:
Khao Lakin sydämet
237 s.
Tammi 2013

Viisitoistavuotias helsinkiläistyttö Emma lentää isoäitinsä kanssa Thaimaahan, Khao Lakiin. Mutta ei ensimmäistä kertaa, sillä kuusivuotiaana, tapaninpäivänä 2004 hän menetti koko perheensä tuhoisassa luonnonkatastrofissa. Tällä reissulla Emma ja isoäiti eivät aio vain loikoilla auringossa, sillä heillä on tehtävä: Operaatio Hengenpelastaja. He aikovat etsiä käsiinsä sen paikallisen miehen, joka aikoinaan pelasti Emman vesimassoista hiuksista vetämällä. 

Paikan päällä Emman muistot vuosien takaa tulvahtavat mieleen. Hienovaraisesti ja latautuneesti kirjoitetuissa takaumissa kerrotaan siitä miltä tuntuu, kun ihminen joutuu äärimmäisen eteen. Tunteet ovat pelissä myös kun Emma tapaa Lukaksen, mukavan ruotsalaisen pojan, joka hänkin on tsunamin selviytyjiä. Kohtalotoverit ymmärtävät toisiaan, ja romantiikkaa on pian ilmassa. 

Marja-Leena Tiainen on minulle ja varmasti monelle muullekin tuttu nimi Rakas Mikael-kirjasta. Vaikka kyseisen kirjan aihepiiri ei minua koskettanutkaan, muistan lukeneeni sen monta kertaa ihan vain siksi, että pidin siitä. Näin aikuisena en ole uskaltanut lukea sitä siltä varalta, että se onkin huonompi kuin muistan. Paras kun saan pitää ruusuiset mielikuvani.

Khao Lakin sydämissä käsitellään myös vaikeaa aihetta, vuoden 2004 tsunamia joka vei valtavan määrän ihmishenkiä. Jännä ajatella, että tämän kirjan kohdeyleisö oli silloin pikkulapsia, jotka tuskin muistavat tapahtumasta paljonkaan. Kirjassa tuodaan osuvasti esiin se, että tsunami-isku muistetaan länsimaissa nimenomaan sen vuoksi, että se vaati länsimaisten turistien hengen. Vertauskohdaksi nostetaan tuhoisa Haitin maanjäristys, josta ei enää juuri puhuta. Olisin oikeastaan kaivannut tähänkin vielä hieman enemmän näkökulmaa siihen, mitä tsunami merkitsi paikallisille asukkaille. Lähinnä mainitaan aineellisia tuhoja ja se, että thaimaalaiset jaksavat hymyillä vaikka kuinka tuntuisi pahalle. Olisi ollut kiinnostavampaa jos joko Emma tai Venla, toinen suomalaistyttö, olisi tutustunut thaimaalaiseen poikaan eikä toiseen turistiin. Sitten paikallisten menetykset olisivat ehkä saaneet oman äänensä.

Noin yleisesti ottaen kirja on laadukasta nuorten kirjallisuutta ja antaa varmasti pohtimisen aihetta niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin. Suruprosessia kuvataan uskottavasti, etenkin Emman isoäidin tarina jäi mieleen, ja yhteisön tuen merkistystä ei vähätellä. Apua voi saada niin ystäviltä kuin ammattiterapeutiltakin. Kirjassa tuotiin mukavasti esiin nykyajan elämä ja teknologia: nuorilla on Facebookit ja älypuhelimet, ja sosiaaliset kontaktit niiden kautta ovat tärkeitä myös heidän (iso)vanhemmilleen.

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakirppu.
Haasteet: In the Name-haasteen kategoria "paikka" ja Kirjallisesta maailmanvalloituksesta valloitetaan Thaimaa.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseini:
Ja vuoret kaikuivat
(And the Mountains Echoed, 2013)
411 s.
Otava 2013

Afganistan 1952. Abdullah ja hänen pikkusisarensa Pari asuvat isänsä ja äitipuolensa kanssa pienessä Shadbaghin kylässä. Elämä on karua ja ankaraa, mutta Parilla ja Abdullahilla on toisensa. Joka yö he nukkuvat vierekkäin päät yhdessä, raajat toisiinsa kietoutuneina. Abdullah on Parille enemmän kasvattaja kuin veli; hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa.

Eräänä päivänä sisarukset matkaavat isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin. Kumpikaan ei voi aavistaa, että heidän yhteinen aikansa on pian päättymässä. Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka luin Hosseinilta. Kyllä, olen jotenkin onnistunut välttelemään hänen aiempia teoksiaan vaikka tiesin toki, että niistä on puhuttu suu vaahdossa joka puolells. Leijapojan saatan hyvinkin lukea jossain välissä, tämä oli nimittäin kokonaisuutena hyvä lukukokemus. Tuhat loistavaa aurinkoa taitaa kuitenkin jäädä välistä siinä olevan väkivaltateeman vuoksi. En ole toistaiseksi löytänyt hetkeä, jolloin olisin halunnut lukea siitä miten miehet pahoinpitelevät naisia.

Mutta asiaan. Taas täytyy sanoa, että takakansiteksti ei oikein vastaa kirjan sisältöä (kansikuva sen sijaan on upea!). Oletin, että tässä olisi tarina siskosta ja veljestä, heidän elämästään Afganistanissa. Siis nimenomaan Abdullahista ja Parista. Hämmästys olikin melkoinen kun kävi ilmi, että kirjassa on monta kertojaa ja sisarukset ovat pikemminkin yhdistävä tekijä eri ihmisten välillä kuin kirjan varsinaiset päähenkilöt. He tai heidän perheensä vilahtavat joka tarinassa, mutta suurin osa kirjasta kertoo kuitenkin muista henkilöistä. Ei niin, että en olisi pitänyt tästä, se vain oli melkoinen yllätys.

Henkilöt ja heidän tarinansa ovat suurimmaksi osaksi oikein mielenkiintoisia. Parhaiten mieleeni jäivät kirjan ensimmäinen luku sekä Nabin elämästä kertova osa. Ensimmäinen luku on mielikuvituksellinen tarina, jonka Abdullahin ja Parin isä kertoo lapsilleen ennen kohtalokasta Kabulin matkaa. Satu kertoo kirjan kantavista teemoista, elämän tuskallisuudesta ja katkeransuloisuudesta. Joskus yksi on uhrattava, jotta monet voivat selvitä. Nabin (sisarusten enopuolen) tarina puolestaan kertoo hiljaisesta rakkaudesta ja siitä, miten elämä voi olla hyvää vaikka se ei olisikaan sellaista kuin olisi haaveillut.

Kirjassa oli yksi luku, josta en pitänyt ja joka oikeastaan oli mielestäni jokseenkin turha. Adel-niminen poika asuu sotasankari-isänsä rakennuttamassa kartanossa, ja pikkuhiljaa hänelle selviää millainen mies isä oikeasti on. Muut kirjan tarinat olivat omalla tavallaan toiveikkaita tai toiveita antavia, mutta tämä oli vain vastenmielinen. Vielä vastenmielisempää on ajatella, että siinä on varmasti iso osa totuutta mukana.

Luettu myös: Muun muassa Lukutoukan kirjablogi, Luettua, Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi ja Rakkaudesta kirjoihin.
Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus edistyy viimeinkin Afganistanin myötä.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three

Bill Willingham:
Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three
264 s. & 232 s.
DC Comics 2010 & 2011

Kaksi yhden hinnalla! Tai no, bloggaamisella. Lukaisin nämä peräkkäin ja ajattelin, että on ihan sama kirjoittaa näistä yhtä aikaa. Tässä ja oikeastaan sarjojen bloggaamisessa yleensäkin on tosin se huono puoli, että juonipaljastuksilta ei oikein voi välttyä. Yritän olla ympäripyöreä, mutta spoileriallergiset, kääntäkää katseenne.

Book Two: Toisen osan ensimmäinen tarina kertoo pavunvarsi-tarinasta tutusta Jaakosta Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. En oikeastaan pitänyt tästä, koska en suuremmin pidä hahmosta eikä tarinakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostava. Seuraava oli paljon kiinnostavampi, koska monet myöhemmät juonet saivat siitä alkunsa. Utelias lehtimies uhkaa paljastaa satuväen salaisuudet - jotka tosin ovat hieman erilaisia kuin hän kuvittelee - maailmalle, ja satuhahmot hoitavat ongelman kekseliään armottomalla tavalla. Tästä saavat alkunsa sekä Prinssi Uljaan (Prince Charming) suunnitelma tehdä pieni vallankaappaus Fabletownissa että Siniparran ja Kultakutrin yritys murhata Lumikki ja Bigby Wolf (Iso Paha Susi). Jälkimmäisellä on varsin mielenkiintoisia seurauksia. Mukaan mahtuu myös oudon irtonainen tarina lilliputeista, jonka miinusta pidensi mielestäni muuta kirjaa selvästi huonompi piirrosjälki. Kirjan viimeinen tarina vaikutti myös irtonaiselta, mutta seuraavassa osassa kävi ilmi, että Punahilkan ja Little Boy Bluen kohtaamisesta kertova sotajuttu olikin merkittävä suuremman juonen kannalta.

Book Three: Ensin tutustutaan varsin tyhjäpäiseltä vaikuttavaan Tuhkimoon, jolla kuitenkin paljastuu olevan muutakin kuin ilmaa korvien välissä. Varsinainen tarina alkaa tämän jutun jälkeen kun Punahilkka ilmestyy takaisin kuvioihin veritekojen saattelemana. Fabletownia uhkaavat omituiset pukumiehet, joita vastaan käyvät sotimaan niin noidat kuin Kolme Karhuakin. Kaiken tämän keskellä on Lumikki, jonka henkilökohtainen elämä on käymässä varsin hankalaksi. Tässä kirjassa saadaan muuten selvä vinkki siitä, kuka ajoi satuväen pois heidän omasta maailmastaan. Motiivit säilyvät salaisuutena ja ainakin minua ne kiinnostavat niin paljon, että jatkan kyllä sarjan lukemista.

Tämä siitä huolimatta, että tarinoiden konservatiivisuus on hivenen ärsyttävää. Miehet sotivat ja pelastavat naisia, ja [juonipaljastus] ei ole edes vaihtoehto Lumikille. Haluaisin sanoa, että tämä on lähtökohdat huomioon ottaen aika ymmärrettävää, sadut ovat vanhoja ja juuri tuota neito-pulassa meininkiähän niissä on. Erehdyin kuitenkin googlaamaan tietoa Willinghamista, ja ilmeisesti hän todellakin on arvoiltaan aika konservatiivinen. Epäilen vahvasti, että Fabletownissa ei taatusti nähdä esimerkiksi avoimen homoseksuaaleja hahmoja niin kauan kuin hän on ohjaimissa. Mitä tämä opettaa? Älä ikinä googlaa kirjailijaa jos et ole ihan varma siitä, että haluat tietää hänestä enemmän. Olisin mielelläni elänyt siinä uskossa, että kyseessä ovat vain wanhojen satujen arvot eivätkä kirjoittajan.

Haasteet: Toinen kierros Seitsemän sarja-sarjishaasteeseen alkakoon tämän parin myötä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
130 s.
WSOY 2012

Mies osaa rakentaa taloja, mutta ei tehdä ruokaa. Ja kun emäntä on Kuusikodin vuodeosastolla, isäntä on nälässä.

On tartuttava kauhaan, kattilaan ja karjalanpaistiin. Etsittävä ohjeita ja harjoiteltava ruuanlaiton jaloa taitoa. Kirjaston valikoimasta löytyy Pankleesialaisia makuja ja Kasvissyöjän maailma, mutta missä on helppoja kotiruokaohjeita tarjoava kirja perunaan uskovalle miehelle?

Kuten niin monet muutkin, minäkin tykkäsin Mielensäpahoittajasta ja tietysti piti lukea siihen jatkoakin. Miniäkin on jo hyllyssä odottamassa, mutta en ole vielä saanut tartuttua siihen.

Syystä että jo tässä kirjassa oli sellaista vitsin venytyksen makua. Kirjan ensimmäinen puolikas on suunnilleen yhtä hyvä kuin Mielensäpahoittaja: sekä huumori että vakavampi pohdinta ovat osuvia. Koin suoranaista sielujen sympatiaa mielensäpahoittajan kanssa, minä kun en ole niitä maailman parhaimpia kokkeja. Oikeastaan kirja antoi suorastaan uutta toivoa. Jos kahdeksankymppinen mies oppii laittamaan peruskotiruokaa, luulisi sen onnistuvan minultakin. Pitänee jossain välissä tarttua kauhan varteen ja aloittaa harjoittelu.

Harmi siis, että kirjassa oli kaksi osaa. Toinen oli mielestäni turha eikä ollenkaan niin huvittava tai sen syvällisempiä ajatuksia herättävä. Jäi sellainen olo, että jälkimmäisellä puoliskolla pyrittiin vain tiettyyn sivumäärään. Ensimmäinen osa päättyi niin nasevasti, että ihan harmitti huomata ettei kirja loppunutkaan siihen.

Tuosta ruoanlaitoin harjoittelusta tuli muuten mieleen, että luettuani tämän Kirjasfäärin postauksen (vertailussa kaksi muffinikirjaa) suhtaudun äärimmäisen epäluuloisesti kaikenlaisiin reseptikirjoihin. Ei ihme, ettei leivonnaisista ja ruokalajeista ikinä tule kuvien näköisiä!

Haasteet: In the Name-haasteen kategoria "ruoka". Ruskeakastike on ruokaa, sekä mielensäpahoittaja että minä olemme tätä mieltä.

Allan & Cecilia Klynne: Antiikin ennätyksiä

Allan & Cecilia Klynne:
Antiikin ennätyksiä
(Antika rekordboken, 2003)
254 s.
WSOY 2005

Lähes 800 uskomatonta tosiasiaa, erikoista ennätystä ja karmaisevaa kertomusta antiikin ajalta. Todellisuus on aina ollut tarua ihmeellisempi!

Antiikin ennätyksiä -kirjaan on listattu lähes 800 uskomatonta tosiasiaa, erikoista ennätystä ja karmaisevaa kertomusta antiikin Kreikasta ja Roomasta.

Tekijät Allan ja Cecilia Klynne ovat arkeologeja, joten lähdeaineistosta on ollut suorastaan runsauden pula. Viimeistään tätä kirjaa lukiessa on pakko uskoa, että todellisuus on (ja on aina ollut) tarua ihmeellisempi.

Tämä kirja olisi aika hyvä lahja sellaiselle, jolla on jo kaikkea tarpeellista ja/tai joka on kiinnostunut antiikista ja/tai joka tykkää kaikenlaisesta hauskasta nippelitiedosta. Tieto siitä, että keisari Commodus kylpi päivässä seitsemän tai kahdeksan kertaa ei ole mitenkään elintärkeä, mutta mielenkiintoinen kuitenkin. Toisinaan hän joutui myös syömään kylvyssä tapansa vuoksi ja sepä johtaa huvittaviin mielikuviin. Mitä muuta hän teki ammeesta käsin? Tehtiinkö merkittävät poliittiset päätökset samalla kun Commodus uitti mietteissään kylpyankkaa?

Kirja on tupaten täynnä pieniä ja sekä hauskoja että surullisia tietoiskuja. Oikeastaan tämä ei ole sopivaa luettavaa yhteen menoon, ainakin minä aloin loppupuolella kärsiä pienoisesta infoähkystä. Tämä uppoaisi varmasti paremmin pieninä paloina, sivu tai pari illassa. Sitten voisi seuraavana aamuna kysäistä töissä, että tietääkö kukaan millaisesta ennätyksestä Asprenas tunnettiin, ai eikö tiedä, antakaas kun minä kerron.

Vastaus on tietenkin: suurin määrä (130) myrkytettyjä yhdellä aterialla.

 

Haasteet:  Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana XVII eli historia.

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG
318 s.
Otava 2013

Anna ja hänen bestiksensä Karla pyörittävät OMG-nimistä hääsuunnittelufirmaa. He väkertävät koristeet, vuokraavat kyyhkyset ja herättelevät sammuneet sulhaset, sillä jokainen asiakas ansaitsee täydelliset häät. Lisää kierroksia hullunmyllyyn tuovat sekopäiset yhteistyökumppanit ja Annan toilailevat perheenjäsenet.

Toisten häähumua päivittäin todistaessaan Anna yrittää saada oman sinkkuelämänsä järjestykseen. Joka kerta uuden aakkoskarkkipussin avatessaan hän toivoo kirjainten ennustavan parempaa onnea.

Lopulta Anna uskaltautuu etsimään sukulaissielua nettideittipalvelusta. Sieltä löytyykin jos jonkinlaista sankaria. Mutta vain yksi heistä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta.

Tämä tarttui kirjastosta mukaan ihan vain siksi, että olen jostain syystä kaivannut kevyttä romanttista hömppää. Kirjailija oli minulle täysin tuntematon, mutta kansi sattui sopivasti silmään kirjaston uutuushyllystä ja takateksti näytti lupaavalta tähän lukunälkään.

Korkeat odotukset:

Kevyttä romanttista hömppää, iloisuutta ja huumoria. Kepeää sanailua ja hauskoja kommelluksia, ystävyyttä ja rakkautta. Toimelias, fiksu ja viihdyttävä sankaritar, ihana sankari ja Tosi Rakkautta.

Karu totuus:

Puuduttavaa surkuttelua, mikään ei ole hyvin kenelläkään. Repliikkejä, joissa kahdessa peräkkäisessä lauseessa ei ole päätä eikä häntää edes yhden ihmisen sanomana, saati sitten dialogina. Ajasta, paikasta ja asiasta toiseen hyppivää kerrontaa. Ne vähät kommellukset ovat tyhmyydestä ja viinasta johtuvia, eivätkä hauskoja vaan noloja idioottimaisuutensa vuoksi. Toisiaan raastinrautojen lailla raapivat "ystävykset", jotka noin 95% ajasta vaikuttavat inhoavan toisiaan oikeasti. Saamaton, itsesäälissä rypevä päähenkilö, josta kukaan ei oikeastaan pidä ja joka ei oikeastaan pidä kenestäkään. Kukaan ei oikeastaan pidä kenestäkään, kaikki ovat koko ajan ilkeitä toisilleen. Sankari, joka on itsekeskeinen ja itsekäs. Romanssi, jota ei ole. Pari tapaa toisensa muutaman kerran, viettää suurimman osan ajasta riitelemällä ja haukkumalla toisiaan. En tosiaan käsitä mihin he muka toisissaan rakastuivat, molemmat olivat niin epämiellyttäviä ihmisiä eivätkä näyttäneet suuremmin välittävän toisistaan.

Eli en tykännyt, en. Enkä syytä genreä, vaikka se ei niin sanotusti olekaan omani. Olen lukenut romantiikkaa ja chick litiä, josta ole oikeasti pitänyt. Tässä vain ei ollut mitään miellyttävää. Puursin sinnillä loppuun silkkaa itsepäisyyttäni, epätoivoisen "jos tämä tästä vielä paranisi" asenteen riivaamana. Ei parantunut.

Hyllyssä odottaa toinen chick litin edustaja, Sophie Kinsellan Varsinainen talousihme, josta olen ollut näkevinäni hyviä arvosteluja. Kokeilen sitä sitten kun olen haudannut tämän jonnekin muistini perukoille.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book One

Bill Willingham: Fables:
The Deluxe Edition, Book One
248 s.
DC Comics 2009

When a savage creature known only as the Adversary conquered the fabled lands of legends and fairy tales, all of the infamous inhabitants of folklore were forced into exile.

Disguised among the normal citizens of modern-day New York, these magical characters created their own secret society-within an exclusive luxury apartment building on Manhattan's Upper West Side-called Fabletown. But when Snow White's party-girl sister, Rose Red, is apparently murdered, it is up to Bigby, Fabletown's sheriff, and a reformed and pardoned Big Bad Wolf, to determine if the culprit is Bluebeard, Rose's ex-lover and notorious wife killer, or Jack, her current live-in boyfriend and former beanstalk-climber.

Olen törmännyt tähän sarjaan niin nettiarvosteluissa kuin tuttujen kehumanakin, ja päätin nyt sitten viimein kokeilla tämän lukemista. Asiaa auttoi se, että opuksia löytyy nykyään yllättäen omasta kirjastostani. Satujen uudelleenkerronnat taitavat tosiaan olla edelleen suuressa suosiossa ja kiinnostavat ne minuakin. Willinghamin ote satuihin oli sen verran mielenkiintoinen, että sarjan toinen osa odottaa jo hyllyssä lukemista.

Fables-sarja on ilmestynyt alun perin lehdissä ja tähän kirjaan on kerätty osat 1-10. Tuosta GoodReadsista napatusta esittelystä ei voi sitä päätellä, mutta näissä kansissa on itseasiassa kaksi peräkkäistä tarinaa. Ensimmäinen on tuo mainittu noir-henkinen murhamysteeri, ja toinen puolestaan kärpästenherramainen kapinatarina. Kummassakin on runsain joukoin viitteitä sekä perinteisiin satuihin että hieman modernimpaan kirjallisuuteen. Niitä oli hauska bongata, vaikka osa menikin ohi.

Yksi syy tähän on se, että kaikki Fables-maailman hahmot eivät varmasti ole tuttuja suomalaiselle lukijalle. Esimerkiksi Little Boy Blue oli minulle ihan tuntematon nimi, joka piti googlata (hahmo on lastenlorusta). Toinen ehkä hieman hämmentävä hahmo oli Snow White. Suomessa kun on se tutumpi seitsemän kääpiön Lumikki sekä myös Lumivalko, joka esiintyy Lumivalko ja Ruusunpuna sadussa. Kummankin hahmon nimi on englanniksi Snow White, ja tässä satumaailmassa Snow White on siis sekä Lumikki että Lumivalko. Kovin syvällisesti ei hahmoihin ehditty vielä pureutua, mutta Snow White-hahmon mennyt elämä on yhdistelmä noita kahta satua, siksi myös sisar Rose Red, Ruusunpuna.

Haasteet: Seitsemän sarja- sarjishaaste on tämän myötä suoritettu, mutta kokeilenpa omaksi ilokseni saanko suoritettua toisenkin seitsikon ennen määräaikaa.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson:
Muumipeikko ja pyrstötähti
(Kometjakten, 1946)
156 s.
WSOY 1981

Muumilaaksossa on rauhallista. Uusi silta on vasta maalattu, Muumipeikko kalastelee helmiä ja Muumimamma järjestelee näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille. Mutta sitten puhkeaa myrsky, ja muitakin pahaenteisiä merkkejä alkaa näkyä. Joku järjestää Muumimamman hillopäärynät ja Muumipeikon helmet suureksi tähdeksi, jolla on pitkä pyrstö. Piisamirotta puhuu kauheita tulisesta tähdestä, joka voi tehdä kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä kysymään neuvoa Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Siitä tulee pitkä ja vaarallinen matka.

Menihän siinä reilu kuukausi, mutta sainpa viimein luettua Muumi-sarjan toisen kirjan. Melkein yhtä kauan se on tuossa hyllyllä notkunut, mutta en oikein ollut sopivalla tuulella muumeiluun ennen kuin nyt.

Kieltämättä asiaan vaikutti myös se, että olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan. Otti aikansa ennen kuin olin niissä tunnelmissa, että halusin lukea jotain, jonka juonen tiesin mielestäni aika tarkasti etukäteen. Onneksi kirjassa on kuitenkin sellaistakin, joka on jätetty elokuvasta pois. TV-sarjan parissa kasvaneelle suurin yllätys oli se, että kirjassa niiskut ovat väriä vaihtavaa lajia! Olen ilmeisesti onnistunut elämään syvällä informaatiokuilussa kun en tätä tiennyt. Hauska pieni yksityiskohta, vaikka ymmärrän kyllä miksi sitä ei otettu mukaan animaatioon.

Tässä kirjassa Muumipeikko ja Nipsu tapaavat siis monia uusia (vanhoja minulle) ja tärkeitä tuttavuuksia. Ensin löytyy Nuuskamuikkunen, jonka asenteessa olisi oppimista. Minä olen liian kiintynyt omiin tavaroihini onnistuakseni sisäistämään hänen koko filosofiaansa, mutta laittoi se vähän miettimään ovatko kaikki tavarat tosiaan tarpeellisia. Nuuskamuikkunen lähtee mukaan kohti Tähtitornia, ja kolmikko törmää Niiskuun ja Niiskuneitiin. Niisku oli varsin ärsyttävä tärkeilyssään, mutta Niiskuneidin tapa käsitellä häntä oli vallan mainio. En suuremmin pitänyt kärttyisistä hemuleistakaan ja Piisamirotasta, mutta Mamma ja Pappa olivat ihania. Etenkin Mamma, jonka kykyyn ratkaista ongelma kuin ongelma Muumipeikko uskoo vakaasti. Kirja päättyykin hellyttävään äidin ja pojan väliseen kohtaukseen, joka laittoi hymyilemään ihan silkasta ilosta.

Seuraavana taitaa olla vuorossa Taikurin hattu, saa nähdä milloin sen ehtii lukea.

Luettu myös: Kirjaston kummitus ja Perinpohjainen laiskuus.

Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247

Johannes de Plano Carpini:
Mongolien historia:
Matka tartarien maahan
vuosina 1245-1247
(Historia Mongalorum, 1247)
143 s.
Gaudeamus 2003

Italialaisen fransiskaanin Johannes de Plano Carpinin johtama paavin lähetystö matkasi 1240-luvulla nykyisen Mongolian alueelle. Matkastaan Plano Carpini kirjoitti teoksen,joka oli keskiajan ensimmäinen, kattava silminnäkijän kuvaus mongoleista ja kaukaisesta Aasiasta. Teos on matkakirjallisuudenklassikko, joka avaa näkökulman 1200-luvun länsimaisen ihmisen maailmankuvaan.

Taitaapa olla vanhin kirja, jonka olen ikinä lukenut! Suomennos on toki ilmestynyt vasta vuonna 2003, mutta alkuperäinen latinankielinen selonteko on noin vuodelta 1247. 

En alun perin lainannut kirjaa omaksi luettavakseni, mutta vilkaisin sitä uteliaisuuttani enkä sitten millään malttanut jättää kesken. Plano Carpini oli taitava kirjoittaja ja hänen tarinansa todella mielenkiintoisia. Ne olivat myös paikkansa pitäviä: kirjassa on hyvin hyödyllisiä ja laajojakin alaviitteitä, joissa tarkennetaan Plano Carpinin huomioita ja todetaan, että tottahan mies puhui, näin tosiaan tapahtui muidenkin lähteiden perusteella. Toki tekstiä sävyttävät ajan ennakkoluulot ja oudot oletukset, mutta niinhän sitä pitääkin, ei se muuten olisi hyvä ajankuva. Plano Carpinin kunniaksi on myös todettava, että vaikka hän tuntuukin ottavan todesta jutut koirankuonolaisista ja muista ihmishirviöistä, hän ei (ainakaan muistaakseni) väitä nähneensä niitä itse. Ne olivat hänellekin pelkkää huhupuhetta.

Ihmeellistähän se on kun asiaa ajattelee, että 2000-luvun minä ja 1200-luvulla elänyt fransiskaanimunkki luimme saman tarinan. Ja entäpä sitten kun ajattelee, että kyseinen munkki kirjoitti matkakertomuksensa omien kokemuksiensa pohjalta? Että hän haivenet tonsuurin ympärillä lepattaen ratsasti halki laajan mongolivaltakunnan ja tapasi itse Tšingis-kaanin pojanpojan? Historian paino oikein lytisti hartioita tätä lukiessa.

Erityishuomiona mainittakoon, että teoksen lopussa on kolme kirjettä: kaksi paavi Innocentius IV:ltä suurkaani Güyükille ja yksi suurkaanilta paaville. Loistavia esimerkkejä diplomatiasta 1200-luvun tyyliin!  Etenkin tuo viimeinen on vain niin hulvattoman hauska kaikessa suorasukaisuudessaan, että ihan toivoisin olleeni paikalla kun paavi luki sen.

Jos te siis hyväksytte rauhan ja haluatte luovuttaa linnoituksenne meille, niin sinun paavi täytyy kristittyjen ruhtinaidesi kanssa tulla viivyttelemättä luokseni sopimaan rauhasta. Silloin me tiedämme sinun haluavan rauhaa kanssamme.

Jollette usko oikeaan Jumalaan ettekä kirjeeseemme ettekä noudata määräystämme saapua luoksemme, niin silloin tiedämme teidän varmasti haluavan sotaa kanssamme.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana VII eli matkat.