lauantai 31. elokuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
281 s.
Gummerus 2013
Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. 


Onneksi huomasin tämän kirjaston hankittavissa ennen kuin se tuli sen suuremmaksi puheenaiheeksi. Nyt varauslista on nimittäin pitkä kuin nälkävuosi.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: jos luet tänä vuonna yhden kirjan, lue tämä.

Ja sitten vähän monisanaisemmin. Mitä olen itse huomannut, yleinen keskustelu keskittyy kirjan uskonnolliseen puoleen eli sen henkilöiden lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisuuteen yleensä. Tärkeä teemahan se onkin, Vilja kun musertuu pikkuhiljaa alati kasvavan lapsilauman alla. Itse olen aina ehkäisyvapauden ja ylipäätään naisten valinnanvapauden kannalla (enkä ole lestadiolainen), joten kirja ja Viljan tunteet olivat välillä hyvin ahdistavia luettavia. Millaista on kun oma keho ei kuulu enää itselle, kun et voi päättää mitä tai ketä varten se on? Kauhistuttaa ajatellakin. Minä en väitä eikä Rauhalakaan väitä kirjassaan, että kaikki lestadiolaisnaiset kokisivat peräkkäiset raskaudet ja melkein pakollisen kotiäitiyden näin ahdistavina. Joillekin se on varmasti loppumaton ilo ja he tekevät sen mielellään. Mutta olisi valehtelua väittää, että se on iloa ja auringonpaistetta kaikille. Myös näiden äänien pitäisi saada tilaisuus tulla kuulluksi, mutta lestadiolaispiirit eivät mitä ilmeisimmin rohkaise tähän. Äitiys on pyhä, äitiys on hyvä, aina. Silloinkin kun se ei ole.

Mutta mikä minua viehätti tässä kirjassa aivan erityisesti on se, että pohjimmiltaan se on rakkaustarina. Ei suuri ja dramaattinen Hollywood-spektaakkeli, vaan arkinen ja sitäkin koskettavampi. Vilja, joka rakastaa ja rakastaa perhettään ja Aleksia, Vilja joka yrittää kaikkensa. Aleksi, jonka rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, joka on Viljan tuulenpysäyttäjä ja auringonkannattaja, joka haluaa tehdä Viljan onnelliseksi. Kirjan lopussa olin itsekin puoliksi rakastunut Aleksiin. Kirjan kaunis kieli vain korostaa rakkauden teemaa.
Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta vuosi niin suuri lämpö ja lohtu, että jokainen ammollaan itkevä suu vaikeni äkisti, kaikki suurikyynelsilmät löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, johon painautua. Hänkin oli kerran tuntenut, kuinka kaikken suurin pelko oli hetkessä kadonnut ja sen tilalle syntynyt luottamus, joka ei säikähtänyt mitään, eikä sen jälkeen mikään ollut niin kuin ennen. Kuinka onnekkaita heidän lapsensa olivatkaan.
Taivaslaulu on rakkauslaulu, ahdistava ja pelottava, mutta kaunis.

Luettu myös: Kirjojen keskellä, Matkalla meren rannalla, Kirjasfääri ja monet muut.

2 kommenttia: