Madeline Miller: Akhilleen laulu

Madeline Miller: Akhilleen laulu
(The Song of Achilles, 2012)
454 s.
Basam Books 2013

Akhilleus, jo nuorukaisena Kreikan taistelijoista mahtavin, on vahva, nopea ja kaunis – vastustamaton näky kaikkien kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon jälkeen ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa hyljeksityn Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys.

Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vaakalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. 

Jouduin uusimaan tämän kirjastosta lainatun pariinkin otteeseen ennen kuin sain sen luettua. Aihe kiinnosti kyllä: kreikkalainen mytologia sekä Akhilleen ja Patrokleen rakkaustarina. Ongelma oli kirjan alku. Patrokles on surkea ilmestys, hintelä poika josta hänen oma isänsä ei pidä. Kreikkalaiset arvostavat komeaa vartta ja taistelutaitoja jo pikkupojilla, ja Patrokleella näitä ei ole. Hän on tietoinen tästä ja kirjan alussa ryvetäänkin kohtaloonsa alistuneessa itsesäälissä. En jaksanut Patrokleen minäkertojan voivottelua ja siksi kirjan lukeminen pysähtyi pitkäksi aikaa. Viimein kuitenkin päätin yrittää uudelleen ja kas vain, kirja paranee huomattavasti sen jälkeen kun Patrokles ja Akhilleus tapaavat. Ei siksi, että Patrokles olisi yhtäkkiä voimakas taistelija vaan siksi, että Akhilleen rinnalla melkein kuka tahansa on mitätön. Ei ole mitään järkeä verrata itseään puolijumalaan ja Patrokleen itsetunto kohenee huomattavasti. Kirja on viihdyttävää ja joutuisaa luettavaa tämän jälkeen.

Tarinan runko lienee kaikille tuttu ja siksi luvassa on SUURIA JUONIPALJASTUKSIA. Vai voiko niitä edes sanoa juonipaljastuksiksi kun alkuperäinen tarina on tuhansia vuosia vanha? No, onpahan varoitettu.

Kaikkihan toki tietävät, että Hektor surmaa Akhilleen haarniskaan pukeutuneen Patrokleen, jonka jälkeen Akhilleus teurastaa Hektorin, häpäisee tämän ruumiin ja kaatuu lopulta toisen troijalaisen prinssin nuoleen. Tällä kertaa nuolta ei tarvitse tähdätä kantapäähän: vaikka Miller onkin ottanut jumalat eläväksi osaksi tarinaa, haavoittuvainen kantapää kuuluu myöhempään mytologiaan eikä siis hänen pääasialliseen lähdemateriaaliinsa. Akhilleen ja Patrokleen traagisen lopun tietäminen ei vähentänyt tarinan kiinnostavuutta. Tärkeää on matka, ei päämäärä, vaikka Akhilleus onkin ajoittain eri mieltä. Kirjassa Akhilleus ja Patrokles kasvavat pojista miehiksi ja ystävistä romanttiseen, ikuiseen rakkauteen. He ovat avoimesti rakastavaisia ja sekä kirjailija että kääntäjä saavat plussaa tyylikkäistä makuukamarikohtauksista. Niillä ei hekumoida, ne vain ovat. Akhilleen ulkonäköä palvotaan sitten senkin edestä, hän kun on harvinaisen komea mieheksi ja Patrokles ei suinkaan ole tälle sokea.

Miesten välinen suhde on tietenkin kirjan tärkein ihmissuhde, mutta muutkin ovat kiinnostavia. Akhilleen jumalallinen äiti Thetis vihaa Patroklesta ja näkee tämän kilpailijana Akhilleen rakkaudelle. Kesken loputtoman pitkän Troijan sodan Patrokles ja Akhilles pelastavat Briseis-nimisen nuoren naisen himokkaalta kuninkaalta, ja Patrokles ja Briseis ystävystyvät. Lopulta Patrokles löytää itselleen sopivan paikan kreikkalaisten armeijassa ja tutustuu muihin sotilaisiin. Akhilleen myötä hänen on pakko tutustua myös kreikkalaisiin kuninkaisiin, jotka ovat varsin värikästä sakkia. Ei niin yllättäen oma suosikkini oli Odysseus, joka on juuri niin ovela ja tarkkanäköinen kuin hänen pitääkin olla.

Luettu myös: Sanalaivueet ja Nenä kirjassa. Pettikö google viimeinkin vai eivätkö useammat kirjabloggaajat ole tosiaan vielä löytäneet kirjaa?

Haasteet: In the name-haasteen "etunimi".

Enni Mustonen: Kultarikko

Enni Mustonen: Kultarikko
252 s.
Otava 2012

Saksassa 60-luvun lopussa syntynyt Heidi Felder pakenee kipeää suhdetta naimisissa olevaan esimieheensä Martin Steineriin. Hän päätyy isoäitinsä Annikin hoiteisiin Hettaan ja joutuu ratkomaan oman naiseutensa ristiriitoja. Samalla hän tutustuu läheisesti suomalaisiin sukujuuriinsa.

Heidin elämä mullistuu lopullisesti, kun hän tapaa nuoren lomakyläyrittäjän Arttu Savelan.

Perfektionisti minussa vaati, että luen tämän trilogian päätösosan vaikka kaksi ensimmäistä eivät tehneetkään lähtemätöntä vaikutusta. Se, mistä pidin oikein erityisesti tässä kirjassa oli niiden ärsyttävien dialogin käännösten puute. Kaikki puhuivat suomea suurimman osa ajasta, jippii! Nyt Paimentytönkin lukeneena minulla on vähän sellainen tunne, että tällainen kömpelö kaksikielisyys on Mustosen tavaramerkki. Totta vai tarua? Erittäin hermoja raastavaa joka tapauksessa.

Takakansiteksti ei taaskaan anna oikeaa kuvaa kirjan sisällöstä. Heittävätkö niiden kirjoittajat tikkaa satunnaisiin kirjan sivuihin ja kirjoittavat sitten niiden sanojen perusteella, joihin sattuvat osumaan? Heidi ei pakene suhdetta Martiniin, hän lähtee Lappiin auttamaan loukkaantunutta isoäitiään. Se, että hän pääsee samalla kätevästi eroon niljakkeeksi paljastuneesta miehestä on onnekas sattuma. Heidin ja Annikin välinen suhde oli muuten kirjan parasta antia. Sitä kautta Mustonen kuvasi sekä sukupolvien ja kultturien eroja että lappilaista elämää. Heidi ei myöskään päädy Annikin hoiteisiin vaan tosiaan menee pitämään tästä huolta.

Minkäänlaisia naiseuden ristiriitoja en lukiessani havainnut. Ristiriidat kumpuavat siitä, että Heidi ei ymmärrä lappilaisen kulttuurin (tai ehkä pikemminkin oman sukunsa) saloja vaan oppii niitä tarinan edetessä. Naiseus on kirjassa vahvuus, ei ristiriitojen synnyttäjä. Oikeastaan tämä oli sikäli ärsyttävää, että parikymppinen Heidi vaikuttaa koko ajan ainakin 10 vuotta vanhemmalta, koska vahvana naisena hänellä on ratkaisu melkein kaikkeen muka omaan kokemukseensa nojaten. Annikilta ja hänen reippaalta mummojengiltään tämä oli uskottavaa, Heidiltä ei.

Heidi muuten tapaa Artun aivan kirjan alussa eikä se ole mikään mullistava rakkautta ensisilmäyksellä-kohtaaminen. Kuten kirjan hahmot itsekin sanovat, rakkaus kasvoi vähitellen ja tuntui luonnolliselta osalta heidän elämäänsä. Ei siis mitään suuria ja dramaattisia mullistuksia. Minusta suhde tuli tämän vuoksi vähän puun takaa. Yhtenä hetkenä oltiin selkeästi vain ystäviä, seuraavassa kieriskeltiin samojen lakanoiden välissä. Se ihastumisen ja rakastumisen tunne puuttui oikeastaan kokonaan.

Noin ylipäätään taisin kuitenkin pitää kirjasta! Se oli parempi kuin Jääleinikin jälkeen oletin sen olevan ja sen kaksikielisyyden puutteen vuoksi parempi kuin Lapinvuokko.

Osallistun tällä peräti kahteen haasteeseen. Anninpirtti on niin keskeisessä osassa, että kirja sopii hyvin Kiinteistöhaasteeseen. Kultarikko on tietenkin kasvi, joten In the name-haastekin on nyt aloitettu.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Enni  Mustonen: Paimentyttö
363 s.
Otava 2013

On 1800-luvun viimeinen vuosikymmen. Kolmetoistavuotias paimentyttö Ida Eriksson päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen Björkuddenin huvilaan Topeliusten pikkupiiaksi keskelle kulttuurisuvun vireää elämänmenoa. Piikatytön kädet ovat täynnä työtä, mutta Ida on älykäs ja nopea oppimaan. Idalla on vastassaan niin kieli- kuin säätymuuri, mutta vähitellen hän tutustuu vanhenevaan kirjailijaan ja tämän tyttäriin. Idan elämä ottaa aivan uuden suunnan.

Sanotaan heti suoraan, että en napannut tätä mukaan kirjastosta ainakaan kirjailijan nimen vuoksi. Mustonen on tuttu kahden kirjan verran enkä ollut erityisen vaikuttunut hänen tekstistään, vaikka alustavasti suunnittelinkin lukevani lisää joskus hamassa tulevaisuudessa. En edelleenkään voi sanoa olevani erityisen ihastunut Mustoseen tarinankertojana tai henkilöiden luojana, mutta aikakauden kuvaajana hän on mainio ainakin tässä kirjassa. Pidän historiallisista romaaneista, joissa on sitä oikeaa historian tuntua. Tartuin tähän uteliaisuudesta ja varovaisen toiveikkaana, ja kylläpä vain sainkin sitä kaipaamaani historian siipien havinaa.

Tai pikemminkin navetan ja huussin hajua ja kuukautisveren valumista. Joillekin iso hyi, minä puolestani tykkään kun maailma ei ole kiiltokuvamaisen kaunis ja puhdas. Ihan kuin silloin ennen olisi kaikilla ollut steriilit vesivessat ja kätevät kertakäyttösidepaketit. Idalla ei ole edes alushousuja ennen kuin ystävällinen mamselli sellaiset antaa ensimmäisten kuukautisten aikaan. Kirjassa on paljon sinänsä kiinnostavia naishahmoja, jotkut oikeasti eläneitä ja jotkut Mustosen itse keksimiä. Heidän keskinäiset suhteensa olivat joskus monimutkaisiakin ja niiden kautta Mustonen toi esiin ajan säätyeroja. Samanikäiset Ida ja Anna ovat palvelija ja tuleva emäntä, tätä ei orastava ystävyyskään voi muuttaa. Toinen raataa jo leipänsä eteen, toinen taas juoksee pihalla lasten leikeissä. Idalla on syystäkin katkeria ajatuksia.

Ja siinäpä ne Idan viat ovatkin. Satunnaiset katkerat ajatukset ja kateellisuus. Liian täydellinen päähenkilö on ärsyttävää luettavaa. Jos kirja olisi sijoittunut nykyaikaan, olisin varmasti jättänyt sen lukematta. Ida on tottelevainen, nöyrä ja aina parempi kuin muut. Jos joku ei pidä hänestä, kyseinen henkilö on väärässä ja joko vain vastenmielinen tai sitten suorastaan paha. Ida on nätti ja vahva, ja jopa toipuu ihmeenomaisesti onnettomuuden aiheuttamista vakavista vammoista. Ei näin. On vaikea pitää hahmosta, joka on kirjoitettu niin kertakaikkisen pidettäväksi. Topeliukset ja muut kirjan henkilöt olivat mielestäni parempia hahmoja, koska he saivat olla omalaatuisia ja heillä sai olla heikkouksia.

Sekä Lapinvuokon että Jääleinikin kohdalla valitin niiden kaksikielisyydestä, tai pikemminkin siitä miten se ilmeni. Repliikkiä seurasi aina suomennos. Tällä kertaa ei menty ihan niin pitkälle, mutta kyllä ne ruotsinkieliset repliikit silti ottivat aivoon. Ida on kaksikielinen ja kirjassa tehdään kyllä leipätekstissäkin selväksi, että käytännössä kaikki puhuvat ruotsia. Miksi ihmeessä sitä ei siis kohdeltu oletuskielenä ja näin ollen kirjoitettu kirjaan suomeksi? Sitten kun joku puhuu suomea, olisi vain sanottu, että nyt muuten tämä henkilö puhuukin suomea. En ymmärrä mitä näillä ruotsirepliikeillä ajettiin takaa paitsi ehkä omaa ärsytyskynnystäni.

Mutta, kaiken kaikkiaan viihdyttävä kirja. Lukaisin yhdessä päivässä kun sattui olemaan aikaa ja ajankuva tempasi mukaansa. Luen kyllä jatko-osankin sitten kun se ilmestyy. Tämän osan ovat jo lukeneet ainakin Jenni S., Susa ja Maija.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Jumalan ruoska

Kirsti Manninen & Jouko Raivio:
Jumalan ruoska
240 s.
Otava 1991

Johannes Calonius, tuo lavealle tielle kovin helposti lipsahteleva ylioppilas, ja opettajaneiti Matilda Ehrström selvittävät elämän ja kuoleman kysymyksiä pienessä keskisuomalaisessa maalaispitäjässä. Nälkätalvena 1868 kuolema tyhjentää sisä-Suomen torpat ja kylät. Kerjäläisten, tautien ja kaikenlaisen hädän kintereillä liikkuvat myös murhamiehet ja keinottelijat.

Armottomissa oloissa kamppailevaa Pirttisalmen pitäjää kohtaa uusi vastoinkäyminen, kun seurakunnan nuori kappalainen katoaa salamyhkäisesti eikä Venäjältä ostettua hätäviljaa kuulu. Onko kaiken takana Jumalan ruoska? Mikä on synnin palkka, joka viattomilla maksetaan?

Luin sarjan ensimmäisen osan Punavuoren keisarinnan lokakuussa osana lukumaratonia. Pidin kirjasta ja niinpä vain pidin tästäkin. Olen edelleen melkoisen yllättynyt, koska Mannisen Enni Mustosen nimellä kirjoitetut romaanit eivät ainakaan tänä vuonna kolahtaneet yhtään. Onko tämä viini ollut parempaa nuorempana, näkyykö Raivion vaikutus vai mitä on tapahtunut?

Kirjassa eletään tosiaan Herran vuotta 1868 jolloin Jumalan ruoska kuritti maata nälänhätänä. Viikatemies niittää etenkin köyhiä, sairaita, vanhuksia ja pikkulapsia. Matilda ja Johannes asuvat Helsingissä, jossa ruoskan viuhunta ei kuulu niin selvästi. Johanneksen sisaren mies katoaa kuitenkin yllättäen ja niinpä parivaljakko lähtee kohti Pirttisalmea, jota ruoska piiskaa senkin edestä. Nälänhädän ja murhaajan lisäksi pitäjän riesana ovat lahkolaiset, joita johtaa Jumalan ruoskaksi kutsuttu kiihkomielinen saarnaaja.

En edelleenkään ole Johanneksen suurin fani ja jos kirjat olisivat kokonaan hänen näkökulmastaan, saattaisin hyvinkin jättää ne lukematta. Matilda-kappaleet ovat enemmän mieleeni. Ymmärrän silti päätöksen jakaa kertojaääni kahtia: miehenä Johannes pääsee eri paikkoihin kuin Matildan naisena, ja päin vastoin. Kirjan ajankuva onkin sen parasta antia. Viima hyytää ja sudet ulvovat kun matkataan reellä paikasta toiseen, ja tapakulttuuri asettaa omat rajoituksensa. Mieleeni jäi erityisen huvittavana kohtaus, jossa itsevarma ja tietäväinen Matilda ei sittenkään tiedä ihan kaikkea. Missäpä siveä vanhapiika olisikaan tutustunut syntymän saloihin...

- Joko vesi on tullut? hän kysyi, kun pikkupappila jo näkyi peltojen takana.
- Vesikö? ihmettelin hänen kysymystään. - Briitta laittoi kyllä veden kiehumaan heti aamulla.
Pietilän emäntä mutristi suutaan ikään kuin vastaukseni olisi hymyilyttänyt häntä.

 Suosittelen sarjaa mikäli joku on kiinnostunut lukemaan kotimaisia historiallisia dekkareita!

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Kaari Utrio: Porvarin morsian
125 s.
Tammi 2008
(1. p. 1981)

Porvarin morsian vie lukijansa Turun seudulle 1500-luvun vaihteeseen. Anna Jonintytär Knaap on 16-vuotias aatelisneito, jolla on takanaan pelonsekainen lapsuus äitipuolen hallitsemassa Porvoon Kamppilan kartanossa. Annan isä on kihlannut tyttärensä ennen kuolemaansa turkulaiselle porvarille. Kohtalo puuttuu kuitenkin merkillisesti Annan elämänkulkuun, kun nuori kartanonherra Arn Erikinpoika Tavast rakastuu Annaan saattaessaan tätä Kamppilan kartanosta sulhasen luo.

Minulla ja Kaari Utrion kirjoilla on pitkä jos kohta katkonainen yhteinen taival. Ahmin teinivuosinani pinoittain historiallisia (rakkaus)romaaneja ja Utriot olivat sitä kirkkainta kärkeä. Viimeinen lukemani ennen genreen kyllästymistä olikin Utrion Yksisarvinen, jonka juonesta en totta puhuen muista enää yhtään mitään. Sitä seurasi piiiitkä aika jolloin genre ei kiinnostanut ollenkaan. Nytpä näyttäisi rakkaussuhde kytevän uudelleen ja kun tilaisuus sattui kohdalle, ostin Porvarin morsiamen vaivaisella eurolla. Olen luultavasti lukenut sen joskus aiemmin, mutta minkäänlaista muistikuvaa siitä ei ole. 

Porvarin morsian aloitti aikoinaan sarjan, jonka tarkoitus oli nostaa kioskikirjojen profiilia. Kummallinen valinta sellaista sarjaa vetämään, tässä kun on varsin vähän romantiikkaa. Anna ja Arn tapaavat sivulla 38, ovat yhdessä sivulle 63 asti ja tapaavat uudelleen sivulla 118. Tässä välissä Anna menee naimisiin toisen miehen kanssa ja synnyttää hänelle lapsen. Annan ja Arnin yhteinen aika menee kirjan sivuilla lähinnä siihen, että Arn piehtaroi syyllisuudessä ja halussa suojella hentoa Annaa. Ei oikein sitä, mitä odottaisin kioskikirjallisuudelta. Toisaalta kirja ilmestyi vuonna 1981 ja epäilemättä harlekiinitkin olivat silloin toisenlaisia kuin nykyään.

Anna edustaa Utrion avuttomia nyhverösankarittaria. Niitä, jotka eivät saa tehtyä itse yhtään mitään vaan antavat kohtalon ja miesten riepotella miten sattuu. Heidän elämänsä on oikea angstfestivaali kunnes uljas ja suojelevainen sankari ottaa heidät siipensä suojaan. Ei siis minun suosikkityyppiäni. 

Kirja kuitenkin oli viihdyttävä ja inspiroi tarttumaan uudelleen historiallisiin (rakkaus)romaaneihin. Kirjastoreissulta tarttui jo mukaan toinen Utrio, saa nyt nähdä missä välissä sen luen. Utrion vahvuutena on aikakausien esiintuominen. En nyt mene vannomaan, että Porvarin morsiamen maailma on juuri 1500-luvun taite, mutta se ei taatusti ole 2000-luku.

Kirjan ovat lukaisseet myös Mette, Salla ja Morre, ja epäilemättä tuhannet muutkin suomalaiset. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista on nyt selätetty kategoria "Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua".

P. D. James: Death Comes to Pemberley

P. D. James: Death Comes to Pemberley
310 s.
Faber & Faber 2011

The year is 1803, and Darcy and Elizabeth have been married for six years. Their peace is threatened and old sins and misunderstandings are rekindled on the eve of the annual autumn ball. The Darcys and their guests are preparing to retire for the night when a chaise appears, rocking down the path from Pemberley's wild woodland, and as it pulls up, Lydia Wickham, an uninvited guest, tumbles out, screaming that her husband has been murdered.

Mitäpä tämä olisi jos ei julkaistua fanifiktiota. Toisin kuin tuoreessa ja kuuluisammassa 50 Shades tapauksessa, alkuperäisen kaanonin kirjoittaja Jane Austen on jo manan majoilla eikä Jamesin näin ollen tarvinnut edes vaihtaa hahmojen nimiä. Elizabeth, Darcy ja muut tutut tässäkin kirjassa ovat, samoin joukko Jamesin omia hahmoja.

Kannessa kehuttiin miten upeasti James on jälleenluonut Austenin maailman. No ei, ei oikein. Ihan mielellään tämän lukaisi iltojensa ratoksi, mutta kirjassa liikuttiin ihan muualla kuin Austenin maailmassa. Jospa sitä tekisi vaikka listan muutamasta asiasta, jotka tekivät kirjan lukemisen hieman ongelmalliseksi.

• Murhan sitä vielä kestäisi Austenissakin, mutta ei näitä muita niin sanottuja säädyttömyyksiä ja vielä niin ronskisti esitettyinä. Onko austenmaista kirjoittaa suoraan esimerkiksi aviottomista lapsista?
• Ylipäätään kirjassa puhuttiin tai ainakin ajateltiin asioita, joita en voi kuvitella Austenin kirjoihin. Voisin valittaa myös ajankuvasta, mutta ehkä parhaiten asiaa voisi kuvata sanomalla, että voisin kuvitella 1800-luvun alun henkilöt puhumassa näistä asioista (ihmisiähän hekin olivat), mutta en Austenin henkilöiden. Austenille on ominaista hienovaraisuus, ei karkeus.
• Ja kun ei sitä hienovaraisuutta kerran löytynyt, Elizabeth ja Darcy tuntuivat vierailta hahmoilta. Lisäksi olin pettynyt siihen, että Elizabethin näkökulmassa oltiin vain kirjan alkupuoli. Heti kun murha tapahtui, siirryttiin Darcyyn, jonka kyydissä myös pysyttiin.

Ja pari muuta ongelmaa:

• Murhajuoni oli suoraan sanottuna tylsä. Mikä johtui paitsi asioiden itsestäänselvyydestä myös...
• ...siitä, että asioita toistettiin liian paljon. Ensin asiat tapahtuivat, sitten kerrottiin poliiseille mitä tapahtui, sitten oikeudelle ja sitten korkeimmalle oikeudelle (vai mitä ne suomeksi ovatkaan). Asia tuli selväksi jo ensimmäisellä kerralla. Ilman toistoja kirja lyhenisi ainakin puolella.

Kirjan ensimmäistä sivua lukiessa tuli kuitenkin mieleen, että pitäisiköhän jotain antaa Jamesille anteeksikin. Hän kun on näköjään juuri saavuttanut 90-vuoden kunnioitettavan iän ja tehnyt kirjallista uraa rikosromaaneillaan, ei fanifiktiolla historiallisella fiktiolla. En osaa sanoa millaisia hänen dekkarinsa ovat, mutta voi olla että otan selvää. Scifihenkinen The Children of Men on kuulemani mukaan myös oikein hyvä ja lisäsin sen juuri lukulistalleni.

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie
307 s.
HarperTrophy

Spring on the prairie brings socials, dances, and "Literaries". There is also work to be done. Laura spends many hours each day sewing shirts to help send Mary to a college for the blind. But in the evenings, Laura makes time for a new caller, Almanzo Wilder.

Tämän nähdessäni suorastaan ryvin hetkellisessä nostalgiapuuskassa, joten pakkohan se oli lainata. Luin koko sarjan moneen kertaan lapsena ja teininä, aina tosin suomeksi. Itse asiassa omistin hetkellisesti muutaman kirjan, mutta valitettavasti ne hajosivat vanhuuttaan ja joutuivat autuaammille preerioille. Olen sittemmin ajatellut moneen kertaan, että pitäisi ostaa koko sarja, sen kun saa näköjään sievänä englanninkielisenä boksina. No, ehkä vielä jonain päivänä.

Little Town on the Prairie on sarjan seitsemäs kirja. Edellisestä lukukerrasta on tosiaan vuosia aikaa, mutta se ei haitannut ollenkaan, muistan nimittäin vieläkin pääpiirteissään jokaisen osan juonen. Tässä osassa edetään pitkän talven jälkeistä vuotta ja talven seuraukset tuntuvat vieläkin. Pikkukaupungin asukkaat olivat nälkäkuolema partaalla ja kun uusi talvi koittaa, kaikki pelkäävät lumimyrskyn ja kovien pakkasten toista tulemista.

Minua on aina viehättänyt näissä kirjoissa niiden todenmukainen tunnelma. Jos sinä olisit elänyt pienessä mökissä hirvittävän lumimyrskyn keskellä koko pitkän talven ruoan käydessä aina vain vähemmäksi, totta hitossa sinäkin pelkäisit tulevaa talvea. Lauran perhe ei ole rikas joten jokainen penni lasketaan ja sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista. Arkiaskareista on ihanaa lukea, samoin niistä pienistä iloista joita perhe silloin tällöin saa. Laura saa juoda itsenäisyyspäivänä kauhallisen limonadia. Ei kuulosta mitenkään erikoiselta kunnes todella ymmärtää, että se on vasta toinen kerta kun noin 15-vuotias Laura on limonadia maistanut.

Kirjat ovat selkeästi tapahtuma-aikansa tuoteita. Tässä osassa pikkukaupungin miehet, mukaan lukien Lauran isä, pistävät pystyyn minstrel show'n. Se oli aikalaisten mielestä sopivaa ja hauskaa koko perheen hupia. Sellaisena minäkin sen lapsena luin, mutta nyt kyllä rasismiliput heiluivat. Poliittisesti epäkorrektia nykylukijan silmin eikä aina niin miellyttävää luettavaakaan, mutta siitä huolimatta minä pidin sen mukaan otosta. Liian usein historiallisten romaanien kirjoittajat kaunistelevat historiaa ja antavat henkilöhahmoilleen moderneja arvoja. Ei näissä, mikä johtunee teosten omaelämäkerrallisuudesta.

Lukaisen ehdottomasti sarjan seuraavankin osan jos se joskus tulee eteeni. Viimeistä osaa aion kuitenkin vältellä kuin ruttoa. Luin sen yhden ainoan kerran silloin kun kahlasin sarjan läpi ensimmäistä kertaa ja toiste en aio sitä tehdä, sen verran masentava se oli. Muistan sarjan mieluummin sellaisena kuin se on muissa kahdeksassa osassa: kodikas kuvaus vanhasta ajasta, joka oli vuoroin hyvä ja vuoroin pelottava.

C. J. Sansom: Luostarin varjot

C. J. Sansom: Luostarin varjot
(Dissolution, 2003)
459 s.
Otava 2011

Kuningas Henrik VIII on irrottanut Englannin kirkon katolisen kirkon vallasta saadakseen eron vaimostaan. Kuninkaan edustajien tehtävänä on selvittää, miten luostarilaitos saataisiin lakkautettua.

Kun Scarnsean luostariin saapunut asiamies löydetään murhattuna, tarkkanäköinen lakimies Matthew Shardlake lähetetään apulaisensa kanssa tutkimaan tapausta. Miehet huomaavat munkkien elävän askeesin sijaan ylellisyydessä ja turmeluksessa. Sitten tapahtuu uusi murha, ja juonien vyyhti vain paisuu.

Kun totuus alkaa paljastua, vaarassa on paitsi Shardlaken henki, myös hänen vakaumuksensa.

Olipas ihanaa lukea historiallinen romaani, jossa historiallisuus ei ole pelkkää sanahelinää.Tällä kertaa sonnan lemun suorastaan haistaa ja hatarien seinien läpi puhaltava viima hyytää selkäpiitä. Sisilian ruusu ja molemmat Mustosen kirjat olivat pettymyksiä tämän suhteen, mikä on tietenkin sääli. Kaipaisin tällaista teosta Suomen historiaan sijoitettuna tai ainakin suomalaisen kirjailijan naputtelemana. Kun ottaa huomioon miten myrskyisä historia Suomallakin on ollut, aiheita luulisi löytyvän.

Luostarin varjot siis sijoittuu 1500-luvun Englantiin, aikaan jona Henrik VIII erosi, mestautti ja noin yleensäkin kohteli kaltoin lukuisia vaimojaan. Pystyäkseen tähän kuningas toimeenpani uskonpuhdistuksen, johon tässä kirjassa viitataan kainosti reformaationa. Kyllä sitä suomenkielisempääkin sanaa saa käyttää kun se kerran on olemassa. Kirjassa vilahtelee oikeitakin historiallisia hahmoja. Suurin osa vain niminä, mutta Thomas Cromwell vaanii kirjan sivuilla ihan "elävänä". Päähenkilö, kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake sen sijaan on mielikuvituksen tuotetta.

Shardlake onkin taitavasti kirjoitettu hahmo. Mies on oman aikansa tuote, jonka sokeat pisteet ovat Kanadan kokoisia. Tykkään kun kirjan henkilöissä on ihan oikeita ja järkeenkäypiä vikoja, vaikka ne sitten saisivatkin minut hakkaamaan päätäni pöytään (juu, Cromwell oli ah niin mukava ja suoraselkäisen rehellinen tyyppi. ...voi elämä.). Etenkin kun tarinan edetessä henkilöt kehittyvät, huomaavat omat vikansa ja tulevat johonkin tulokseen niiden suhteen. Pakko lukea sarjan seuraava osa, jotta tietäisin onko Shardlaken valaistuminen pysyvää laatua ja johtaako se mihinkään!

Sansom on tehnyt mielenkiintoisia valintoja henkilögalleriansa suhteen. Murha ja tutkimus tapahtuvat luostarissa, joten kyseessä on paljolti niin sanotut makkarafestarit (sausage fest = suurin osa kirjan tms. henkilöistä on miehiä). Näistä tärkein on kyttyräselkä, ei siis monenkaan ensimmäinen valinta päähenkilöksi. Shardlaken satunnainen "voi ei, elo julmaa on, ei nainen voi mua rakastaa" ruinaus oli ensin ärsyttävää, etenkin kun kävi ilmi ettei mies muuten ole mitenkään ruma. Sitten koin ahaa-elämyksen: hän angstaa aivan samalla tavalla kuin monet nais- ja etenkin teinityttöhahmot, jotka itseasiassa ovat varsin kauniita. Sen jälkeen valitus oli hysteerisen hauskaa. Joukkoon mahtuu myös tummaihoinen maurilääkäri, veli Guy, ja homoseksuaalisuutensa kanssa kamppaileva veli Gabriel. Monien aikalaistensa tavoin Shardlake suhtautuu kumpaankin epäluuloisesti, mutta sekä Guy että Gabriel ovat mielestäni hyvin kirjoitettuja hahmoja. He ovat enemmän kuin ihonvärinsä tai seksuaalisuutensa. Erikoismaininta kirjan ainoalle merkittävällä naishahmolle, palvelijatar/ hoitaja Alicelle. Siinäpä terävä nuori nainen, joka osaltaan pakottaa Shardlaken pohtimaan omaa maailmankuvaansa.

Miinusta kirja saa vain lopustaan. Murhamysteeri oli mielenkiintoinen ja ratkaisu sinänsä yllättävä (...no, ainakin olisi ollut jos en olisi lukenut loppua ensin. pitää sitä ihmisellä joku pahe olla ja tämä sentään ei haittaa ketään!), mutta loppua ja etenkin viimeistä kappaletta ennen epilogia olisi voinut laajentaa hieman. Nyt se tapahtui autokolarin nopeudella. Lisäksi kirjassa oli muutama häiritsevä kirjoitusvirhe, mikä toki on inhimillistä erehtyväisyyttä.

Otavan nettisivujen mukaan BBC on tekemässä tästä osasta elokuvaa, pääosassa Kenneth Branagh. En oikein osaa kuvitella Shardlakea hänen näköisenään, mutta mikäli sarja ikinä oikeasti toteutuu, liimaudun varmasti ruutuun katsomaan sitä.

Enni Mustonen: Jääleinikki

Enni Mustonen: Jääleinikki
255 s.
Otava 2011

Vastavalmistunut sairaanhoitaja Eliisa Hetta löytää ämminsä jäämistöä selvitellessään nipun saksankielisiä kirjeitä ja valokuvan univormupukuisesta miehestä. Kuka on majuri Heinrich Salzmayer?

Vastoin äitinsä Annikin tahtoa Eliisa hankkiutuu töihin Etelä-Saksaan ja ryhtyy selvittämään syntyperänsä salaisuuttaa. Uudessa kotimaassaan hän rakastuu palavasti, mutta suhde joutuu koetukselle, kun vastassa ovat kielimuuri ja ennakkoluulot. Eliisa ei anna kuitenkaan periksi. Matka Alppien maahan muuttaa lopulta hänen koko elämänsä.

Voihan pettymys. Ei tämä sarja ainakaan paremmaksi muuttunut toisen osan myötä. Ne pahuksen saksankieliset repliikitkin olivat selvinneet tähän kirjaan. Kehitin itsekin selviytymisstrategian ihan niitä varten: aina kun silmäni havaitsi saksaa, aivoni käskivät minun hypätä sen rivin yli. Suomennos oli kuitenkin heti perässä kun Eliisa toisteli mitä oli sanottu tai vastasi tavalla, joka kertoi mitä oli sanottu.

Eniten minua kuitenkin nyppii se, että Eliisa viettää hädin tuskin ollenkaan aikaa Lapissa. Viitisenkymmentä sivua Suomessa ja sitten ollaankin jo Saksassa. Toivoin, että Mustonen olisi kertonut 1960-luvun Suomesta, ei se ihan tylsää aikaa ollut täälläkään. Sen sijaan keskitytään Eliisan romanssiin sveitsiläisen lääkärin kanssa. En minä chick littiä halunnut vaan historiallisen romaanin. Ja ketään tuskin yllättää jos sanon, että Eliisa synnyttää Alpeilla tyttären. Haluaako joku arvata mikä pienokaisen nimeksi tuli?

En kuitenkaan luovu vielä kokonaan toivosta Mustosen suhteen. Proosa oli kuitenkin aivan luettavaa ja kirjan lukaisikin yhdessä illassa. Ilmeisesti hänen Järjen ja tunteen tarinoita-sarjansa on vakavampi ja monien mielestä parempi kuin tämä. Taidan yrittää lukea sitä kun ehdin.

Eliisa majailee Saksassa, joten Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista on nyt luettuna "Suomalaiset maailmalla".

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Enni Mustonen: Lapinvuokko
255 s.
Otava 2010

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on arvostetun metsänhoitajaperheen ainoa tytär. Hän painaa valkolakin päähänsä keväällä 1939, mutta huoleton ylioppilaskesä päättyy pian sodan kurimukseen.

Annikin valkolakki vaihtuu morsiushuntuun ja vähän myöhemmin jo suruharsoon. Jatkosodan alkaessa saksalaiset saapuvat Rovaniemelle, ja kielitaitoinen nuori nainen ajautuu 20. vuoristoarmeijan esikuntaan sihteerin ja tulkin tehtäviin – kohtalokkain seurauksin.

Risuja takakansitekstin kirjoittajalle! Tuossa yllä on kaksi kappaletta kolmesta ja siinä kolmannessa paljastetaan melkoisen tärkeä juonenkäänne. En oikein ymmärrä miksi se kolmas kappale on edes vaivauduttu kirjoittamaan.

Olen kahta mieltä kirjasta. Toisaalta kirja oli nopealukuinen ja aihe kiinnostava. En ole syventynyt sotakirjallisuuteen sen kummemmin, mutta niissä joita olen silmäillyt on harvemmin mainittu Lappia. Ilmeisesti Etelä-Suomi kiinnostaa enemmän vaikka pohjoisempaakin saisi varmasti jutun juurta moneen kirjaan. Hyvä kun ainakin yksi kirjailija on tarttunut aiheeseen. Lisäksi kirja on trilogian ensimmäinen osa ja muuttuvasta Suomesta lukeminen osittain samojen henkilöiden kautta kiinnostaa.

Kirja ei ollut huono, mutta olisi se voinut olla parempikin. Suurin ongelma oli tarinan kiire: vuodet vilahtivat ohi kuin siivillä eikä mitään pohdittu tarkemmin. Lisäksi kirjassa oli yksi henkilökohtainen inhokkipiirteeni, kaksikielisyys. Annikki puhui saksaa saksalaisten kanssa ja kaikki käännettiin heti perään

- Ein gemütliches Haus, majuri totesi, kun tulimme meidän pihammaalle. Kieltämättä talo näytti kodikkaalta kun...

Lukijaystävällisempää olisi ollut vain mainita jossakin välissä, että niin Annikki ja saksalaiset sitten puhuvat saksaa. Nyt kirjaan tulee turhaa pituuttaa ja kielellä kikkailua, sanotaanhan sama asia kuitenkin suomeksi.

Pidin kirjasta kuitenkin sen verran että lukaisen jatko-osan jossakin välissä ja tutustun luultavasti muuhunkin Mustosen tuotantoon. Osallistun tällä Mustosella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan kategorian "Suomi ja sodat".

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Milla Keränen: Sisilian ruusu
360 s.
Gummerus 2012

Rosalia elää Sisilian auringon alla punaisten ruusujen ja norjien oliivipuiden lomassa. Hän viettää päivänsä seurustellen punakupolisissa huvimajoissa ja hakee viilennystä puutarhan suihkulähteistä. Yhteisöä kuohuttaa tieto Keisarista, joka on tulossa meren takaa synnyinsaarelleen. Hänen mukanaan palaa myös Salvatore, Rosalian tuleva aviomies.

Mutta Rosalia ei välitä avioliitosta. Hänen sieluaan polttaa halu päästä näkemään suuren maailman ihmeet. Hän haluaa tutustua maanpiireihin, jotka saraseenitiedemies Al-Idrisi on hopeakarttaansa kaivertanut. Kaikki entinen kuitenkin unohtuu, kun hän löytää luostarin puutarhasta mystisen, haavoittuneen olennon, jota alkaa salaa tavata öisin. Vaalea muukalainen on kaunein Rosalian koskaan näkemä mies – vai onko hän sittenkin Jumalan Enkeli?

Aloitetaan positiivisella: kirjan kieli on erittäin sujuvaa luettavaa ja paikoitellen hyvin kaunistakin. Kun Keränen kuvailee ympäristöä Rosalian silmien kautta, tekstistä suorastaan huokuu lämpö ja Välimeren tunnelma. Tekisi melkein mieli pakata laukut ja lähteä lomalle tavoittelemaan Sisilian hehkua.

Mutta mutta, sepä onkin sitten niitä harvoja asioita joista pidin kirjassa ja ainoa asia, jonka vuoksi edes viitsin lukea sen loppuun. Viimeisen sivun jälkeen mielessä oli vain kysymys: mikä tämän kirjan pointti oli? Se ei ole kovinkaan kehuttava ajankuvaus mikä on pitkä miinus historialliselle romaanille. Jos vuosisataa ja keisarin nimeä ei olisi mainittu muualla, en olisi osannut sijoittaa kirjaa minnekään kohtaa aikajanalla. Ympäristön kuvauksena kaunis, ajankuvana mitäänsanomaton.

Kirja ei myöskään ole kummoinen romanssi. Enkeli tuskin puhuu joten hahmojen välistä dialogia ei ole nimeksikään, ja lähinnä Rosalia katselee häntä. Keräsen kunniaksi on tosin sanottava, että Rosalien pakkomiellettä ei kuvata mitenkään ihanteellisena rakkautena. Suurin osa niin sanotusta romanssista tapahtuu Rosalian pään sisällä, jossa "enkeli" on, no, jumalallinen enkeli ja palvonnan kohde. Ainakin minulle välittyi kuva suorastaan uskonnollisesta hurmiosta ja suojattua elämää eläneen nuoren naisen villistä mielikuvituksesta.

En muuten pitänyt Rosaliasta. Jos päähenkilö on itsekäs ja tekopyhä valehtelija, odotan hänen saavan ansionsa mukaan. Niin ei käynyt ja Rosalia vaikutti hyvin vastenmieliseltä hahmolta, joka ei oppinut mitään tarinan aikana. Ja ajasta puheen ollen, se aikamatkustus. Mitä siitä nyt sanoisi? Omituinen lisäelementti, joka sai minut haistamaan jatko-osan "enkelin" näkökulmasta kerrottuna.

Totta puhuen olisin lukenut tarinan mieluummin Rosalien sisaren, Florianan, näkökulmasta. Hän oli mielenkiintoinen hahmo, jonka kautta wanha aika heräsi eloon paremmin kuin Rosalian. Ehkä kirjan suurin ongelma olikin väärä päähenkilö? Joka tapauksessa Keränen on mielestäni lupaava kirjailija. Kieli on jo hallussa paremmin kuin monella muulla, toivottavasti juoni ja henkilötkin onnistuvat tulevaisuudessa paremmin.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja viivaan yli alakategorian "kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset".