P. D. James: Death Comes to Pemberley

P. D. James: Death Comes to Pemberley
310 s.
Faber & Faber 2011

The year is 1803, and Darcy and Elizabeth have been married for six years. Their peace is threatened and old sins and misunderstandings are rekindled on the eve of the annual autumn ball. The Darcys and their guests are preparing to retire for the night when a chaise appears, rocking down the path from Pemberley's wild woodland, and as it pulls up, Lydia Wickham, an uninvited guest, tumbles out, screaming that her husband has been murdered.

Mitäpä tämä olisi jos ei julkaistua fanifiktiota. Toisin kuin tuoreessa ja kuuluisammassa 50 Shades tapauksessa, alkuperäisen kaanonin kirjoittaja Jane Austen on jo manan majoilla eikä Jamesin näin ollen tarvinnut edes vaihtaa hahmojen nimiä. Elizabeth, Darcy ja muut tutut tässäkin kirjassa ovat, samoin joukko Jamesin omia hahmoja.

Kannessa kehuttiin miten upeasti James on jälleenluonut Austenin maailman. No ei, ei oikein. Ihan mielellään tämän lukaisi iltojensa ratoksi, mutta kirjassa liikuttiin ihan muualla kuin Austenin maailmassa. Jospa sitä tekisi vaikka listan muutamasta asiasta, jotka tekivät kirjan lukemisen hieman ongelmalliseksi.

• Murhan sitä vielä kestäisi Austenissakin, mutta ei näitä muita niin sanottuja säädyttömyyksiä ja vielä niin ronskisti esitettyinä. Onko austenmaista kirjoittaa suoraan esimerkiksi aviottomista lapsista?
• Ylipäätään kirjassa puhuttiin tai ainakin ajateltiin asioita, joita en voi kuvitella Austenin kirjoihin. Voisin valittaa myös ajankuvasta, mutta ehkä parhaiten asiaa voisi kuvata sanomalla, että voisin kuvitella 1800-luvun alun henkilöt puhumassa näistä asioista (ihmisiähän hekin olivat), mutta en Austenin henkilöiden. Austenille on ominaista hienovaraisuus, ei karkeus.
• Ja kun ei sitä hienovaraisuutta kerran löytynyt, Elizabeth ja Darcy tuntuivat vierailta hahmoilta. Lisäksi olin pettynyt siihen, että Elizabethin näkökulmassa oltiin vain kirjan alkupuoli. Heti kun murha tapahtui, siirryttiin Darcyyn, jonka kyydissä myös pysyttiin.

Ja pari muuta ongelmaa:

• Murhajuoni oli suoraan sanottuna tylsä. Mikä johtui paitsi asioiden itsestäänselvyydestä myös...
• ...siitä, että asioita toistettiin liian paljon. Ensin asiat tapahtuivat, sitten kerrottiin poliiseille mitä tapahtui, sitten oikeudelle ja sitten korkeimmalle oikeudelle (vai mitä ne suomeksi ovatkaan). Asia tuli selväksi jo ensimmäisellä kerralla. Ilman toistoja kirja lyhenisi ainakin puolella.

Kirjan ensimmäistä sivua lukiessa tuli kuitenkin mieleen, että pitäisiköhän jotain antaa Jamesille anteeksikin. Hän kun on näköjään juuri saavuttanut 90-vuoden kunnioitettavan iän ja tehnyt kirjallista uraa rikosromaaneillaan, ei fanifiktiolla historiallisella fiktiolla. En osaa sanoa millaisia hänen dekkarinsa ovat, mutta voi olla että otan selvää. Scifihenkinen The Children of Men on kuulemani mukaan myös oikein hyvä ja lisäsin sen juuri lukulistalleni.