Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson:
Muumipeikko ja pyrstötähti
(Kometjakten, 1946)
156 s.
WSOY 1981

Muumilaaksossa on rauhallista. Uusi silta on vasta maalattu, Muumipeikko kalastelee helmiä ja Muumimamma järjestelee näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille. Mutta sitten puhkeaa myrsky, ja muitakin pahaenteisiä merkkejä alkaa näkyä. Joku järjestää Muumimamman hillopäärynät ja Muumipeikon helmet suureksi tähdeksi, jolla on pitkä pyrstö. Piisamirotta puhuu kauheita tulisesta tähdestä, joka voi tehdä kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä kysymään neuvoa Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Siitä tulee pitkä ja vaarallinen matka.

Menihän siinä reilu kuukausi, mutta sainpa viimein luettua Muumi-sarjan toisen kirjan. Melkein yhtä kauan se on tuossa hyllyllä notkunut, mutta en oikein ollut sopivalla tuulella muumeiluun ennen kuin nyt.

Kieltämättä asiaan vaikutti myös se, että olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan. Otti aikansa ennen kuin olin niissä tunnelmissa, että halusin lukea jotain, jonka juonen tiesin mielestäni aika tarkasti etukäteen. Onneksi kirjassa on kuitenkin sellaistakin, joka on jätetty elokuvasta pois. TV-sarjan parissa kasvaneelle suurin yllätys oli se, että kirjassa niiskut ovat väriä vaihtavaa lajia! Olen ilmeisesti onnistunut elämään syvällä informaatiokuilussa kun en tätä tiennyt. Hauska pieni yksityiskohta, vaikka ymmärrän kyllä miksi sitä ei otettu mukaan animaatioon.

Tässä kirjassa Muumipeikko ja Nipsu tapaavat siis monia uusia (vanhoja minulle) ja tärkeitä tuttavuuksia. Ensin löytyy Nuuskamuikkunen, jonka asenteessa olisi oppimista. Minä olen liian kiintynyt omiin tavaroihini onnistuakseni sisäistämään hänen koko filosofiaansa, mutta laittoi se vähän miettimään ovatko kaikki tavarat tosiaan tarpeellisia. Nuuskamuikkunen lähtee mukaan kohti Tähtitornia, ja kolmikko törmää Niiskuun ja Niiskuneitiin. Niisku oli varsin ärsyttävä tärkeilyssään, mutta Niiskuneidin tapa käsitellä häntä oli vallan mainio. En suuremmin pitänyt kärttyisistä hemuleistakaan ja Piisamirotasta, mutta Mamma ja Pappa olivat ihania. Etenkin Mamma, jonka kykyyn ratkaista ongelma kuin ongelma Muumipeikko uskoo vakaasti. Kirja päättyykin hellyttävään äidin ja pojan väliseen kohtaukseen, joka laittoi hymyilemään ihan silkasta ilosta.

Seuraavana taitaa olla vuorossa Taikurin hattu, saa nähdä milloin sen ehtii lukea.

Luettu myös: Kirjaston kummitus ja Perinpohjainen laiskuus.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tove Jansson:
Muumit ja suuri tuhotulva
(Småtrollen och den
stora översvämnigen, 1945)
54 s.
WSOY 1991

Muumipeikko ja hänen äitinsä ovat etsimässä kadonnutta Muumipappaa. He kokevat monia vaaroja ja säikähdyksiä, mutta ennen pitkää perhe on taas onnellisesti yhdessä. Lopulta Muumit löytävät myös pienen laaksin, kauneimman paikan mitä he ovat koskaan nähneet...

Suureksi häpeäksi joudun tunnustamaan, että en ole lukenut Tove Janssonin Muumi-kirjoja. Sarjakuvat kyllä ja TV-sarjaa katson vieläkin jos sattuu sopivasti kohdalle, mutta kirjat ovat jostain syystä aina jääneet kirjaston hyllyyn. Ajattelin korjata viimeinkin tämän kammottavan aukon sivistyksessäni ja lukea Muumit kronologisessa järjestyksessä sitä mukaan kun tuolta huojuvalta lukupinoltani ehdin.

Ensimmäinen Muumi-kirja sattuikin sopivasti ainakin sään puolesta. Vettä on riittänyt ja välillä upposin ajattelemaan, että miten sitä selviäisi oikein kunnon tulvasta. Näitähän on viime aikoina riittänyt ympäri maailmaa. Ei se suuri tuhotulva kovin suurta osaa kirjassa näytellyt, mutta muuten tämä kyllä oli varsin hurmaava pikku kirjanen.

Takakansi kyllä valehtelee melko lailla. Muumipeikko ja Muumimamma eivät ole etsimässä Muumipappaa. He etsivät mukavaa paikkaa, johon rakentaa talo talvea varten. Muumipappa on hylännyt perheensä ja lähtenyt hattivattien mukaan seikkailemaan. Sain vähän sellaisen kuvan, että Muumipeikko oli vauvamuumi kun tämä tapahtui, eli vuosia on vierinyt. Muumipeikko ja yksinhuoltaja-Mamma törmäävät lopulta Muumipapan jälkiin täysin sattumalta ja löytävät hänet vasta sivulla 48. Muumitalo löytyy muutamaa sivua myöhemmin ja Mamma on kertakaikkisen ällistynyt siitä, että Pappa haluaa heidänkin asuvan siinä. Ilmeisesti syyllisyyden vaivaama Pappa valehtelee etsineensä perhettään lakkaamatta.

Tämä viimeinen siis oma tulkintani, Jansson ei sano Papan valehtelevan, mutta missään koko kirjan aikana ei ole näkynyt pienintäkään viitettä siitä, että Pappa olisi etsinyt perhettään. Henkilökohtaisesti epäilen, että hän vietti railakasta muka-poikamieselämää hattivattien, muikkusten, mymmeleiden ja muiden olentojen kanssa. Ties vaikka Muumipeikolla olisi salassa pidettyjä sisar- ja velipuolia.

Että sellaista muumidraamaa.

Kyyniset tulkinnat unohtaen, mukavaa luettavaa tämä oli. Hauskoja hahmoja, joista olisi mielellään lukenut enemmänkin sekä viihdyttäviä viittauksia satuperinteisiin.

Émile Bravo: Kaunotar ja kääpiökarhut

Émile Bravo: Kaunotar ja kääpiökarhut
(La belle aux ours nains, 2009)
39 s.
WSOY 2012

Kun kääpiökarhu lähtee etsimään prinssiä hädässä olevalle prinsessalle, se törmää useampaankin vonkaajaan, jotka ovat kiinnostuneita kaunottaresta valtakuntineen. Ja mitä tapahtuukaan, kun haltijatarkummilta taikasauvoineen palaa päreet lemmenkipeän prinssilauman keskellä?

Tämäpäs oli hilpeä pieni satu! Lapsille tarkoitettu, mutta luulenpa, että aikuinen saattaa hyvinkin viihtyä tämän seurassa paremmin. Huumori aukeaa kokonaan vain sille, jolle tarinassa viitatut monet sadut ja realiteetit ovat tuttuja.

Tarina lähtee siitä, että talviuniltaan heränneen kääpiökarhuseitsikon ovelle ilmestyy epäilyttävä hiippari. Hiippari paljastuu prinsessaksi, jonka paha äitipuoli haluaa surmata ja jonka ainoa taito on prinssin kanssa naimisin meneminen. Karhut eivät halua häntä nurkkiinsa pyörimään ja niinpä yksi heistä saa tehtäväkseen etsiä prinssin, joka veisi prinsessan mukanaan. Tämä ei olekaan niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Bravo on napannut hahmoja ja teemoja monista perinteisistä saduista ja yhdistänyt ne hauskaksi tarinaksi. Kuvitus on ilmeikästä ja kääpiökarhut niin söpöjä kaikessa käytännöllisyydessään. Karhuista kertovia sarjakuvia on ilmeisesti useampi osa, pitänee jossain välissä vilkaista niitä muitakin (jos vain muistan...).

Anni Polva: Tiina ottaa vastuun

Anni Polva: Tiina ottaa vastuun
164 s.
Karisto 1987
(1. p. 1976)

Tiinan rakas mummo on sairastunut vakavasti ja Tiina lähetetään kesäloman ajaksi maalle hänelle avuksi. Juha on tietysti onneton, mutta keksii sitten, että mummo tarvitsee aivan varmasti miehistäkin apua: eihän Tiina osaa edes pilkkoa polttopuita! Ja niinpä mummo saakin sitten kaksi tehokasta apulaista, jotka hoitavat hänen talouttaa enemmän tai vähemmän näppärästi!

Lukaisin yhden Tiinan lokakuun lukumaratonin aikana ja olihan se varsinainen nostalgiapaketti. Piti lainata toinenkin kun kaipasin jotain kevyempää lukemista. Näitä tuli ahmittua kerran jos toisenkin nuorempana ja kun nyt asiaa ajattelee, niin Tiina on varmasti vaikuttanut siihen millainen nainen minusta sitten loppujen lopuksi onkaan tullut. Tiina ja toinen ikisuosikkini, Astrid Lindgrenin Ronja, ovat itsepäisiä, itsenäisiä ja vakaasti sitä mieltä, että he ovat vähintäänkin poikien veroisia. Tärkeitä asioita, joitaa soisin vanhempien opettavan kaikille tytöille pienestä lähtien.

Näkyyhän aikakausien muutos toki Tiinoissa. Tiina haluaa olla Juhan sihteeri ja huolehtia tästä, ja mummon mökillä työt on jaettu Tiinan ja Juhan juttuihin. Toisaalta mummo tekee kaiken itse ja roolit määräytyvät kuitenkin enemmän Tiinan ja Juhan luonteiden mukaan. Juhalta sujuu myös pannukakkujen paistelu, mutta en minäkään antaisi Tiinalle kirvestä käteen, vainajiahan siinä tosiaan tulisi. Sukupuoliroolit näkyvät eniten Tiinan kotona, jossa äiti pyörittää taloutta isän käydessä töissä. Olisi todella mielenkiintoista nähdä millainen 2000-luvun Tiina olisi! Jotenkin kuvittelen hänet pelaamassa jääkiekkoa, skeittaamassa ja harrastamassa taistelulajeja, vaikka näinhän tekevät oikeastikin monet tytöt. Mikä sitten olisi sellainen asia, joka herättäisi samalla lailla ihmetystä ja jopa paheksuntaa kuin Tiinan raju "poikamaisuus" hänen aikanaan?

Samanlainen hyväsydäminen tohelo hän kuitenkin olisi. Tiina ottaa vastuun-kirjassa Tiinalla on edessään kasvun paikat ja se tosiaan tarkoittaa myös vastuun ottamista. Hän saa huolehdittavakseen mummon talouden lehmineen kaikkineen eikä pidä tätä mitenkään pahana. Autettava on kun kerran apua tarvitaan. Silmääni pisti yllättäen kirjan uskonnollinen sävy, mikä selittynee kuolema-aiheella. Mummo puhuu kuolemasta ja siitä, miten on senkin jälkeen lähellä Tiinaa.

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla. Outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä.

Aino Havukainen & Sami Toivonen:
Tatu ja Patu pihalla
128 s.
Otava 2012

Tatun ja Patun käsikirjan hulvattomilla vinkeillä vaatimattominkin pihapläntti muuttuu mahtavien seikkailujen tantereeksi! Outolan pojat tarjoavat taatusti perusteellisimmat - ja oudoimmat - ohjeet esimerkiksi majan rakentamiseen, lumiukon tekemiseen, lätäkössä lotraamiseen ja puuhun kiipeämiseen. Pihalle siis!

Mitäs sitä nykyajan lapsista ja nuorista sanotaankaan? Että he ovat unohtaneet wanhan hywän leikkimisen taidon keskittyen pelaamaan tietokonepelejä. Tai näin minä olen ainakin kuullut, omaa kokemusta tenavista kun ei ole.

Tämä kirja taistelee urheasti tuollaista passiivisuutta vastaan. Alaotsikko on "Outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä" ja juuri sellainen tämä on. Tatu ja Patu antavat hilpeän hauskat ohjeet esimerkiksi siihen, miten hiekkakakkuja tehdään ja miten puuhun kiivetään. Majan rakennuksessa opastaa rempseä remonttireiska Partse Patulainen. Yhtä tärkeä osa kirjaa on se, miten jotain ei tehdä. Hiekkakakkua ei suositella tuhoamaan syömällä ja puuhun ei kannata kiivetä parhaassa silkkisessä iltapuvussa.

Minun suosikkiohjeistukseni koski kauppaleikkiä, jossa muuttunut maailma on otettu hauskasti huomioon. Myytävänä on niin perinteisiä lihapullia kuin sushia ja ranskalaisiakin, ja myyntitiskillä on tietenkin viivakoodinlukija ja pankkikorttipääte. Leikkiä voivat hankaloittaa esimerkiksi elintarviketurvallisuusviranomaiset. Rouva Huun arvostelussa on ihan kuviakin tästä riemusta.

Kirja tarttui mukaani kirjastosta ihan sattumalta ja vaikka en lasten kuvakirjallisuuteen ole sen suuremmin perehtynytkään (ja Tatuun ja Patuun en ollenkaan), on tämä mielestäni varsin laadukas opus. Piirrokset ovat hauskoja ja letkeän notkeita, vaivattomia seurata ilmeikkäine hahmoineen. Naureskelin itsekseni yhtä paljon tekstille kuin kuville, niin mainiosta on suomea käytetty. Leikkien ohjeet ovat perusteelliset ja yksinkertaiset. Tämän jos minkä luulisi patistavan TV:n jatkeita pihalle leikkimään ja on tämä mainiota luettavaa kaikille muillekin.

Osallistun tällä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin kategoriaan "Lastenkirjallisuus".

Konami Kanata: Chi's Sweet Home 7

Konami Kanata: Chi's Sweet Home:
oma koti kullan kallis 7
(チーズスイートホーム 7, 2010)
160 s.
Sangatsu Manga 2011

Vaikka kotiinpaluussa ilmenee yllättäviä ongelmia, Chin yöllinen seikkailu saa onnellisen päätöksen. Sitten onkin aika tutustua niin uuteen televisioon, fondue-juustoon kuin isän hankkimaan kultakalaan... Myös leikit vasta hankitun kissaystävän kanssa jatkuvat!

Tunnustustetaan, luen myös japanilaista sarjakuvaa eli mangaa kun sopiva sarja sattuu kohdalle. Suomessa on kunnostauduttu ihan kiitettävästi tällä alalla ja yllättävän nopeasti myös. Jokunen vuosi sitten albumit olisi pitänyt tilata kauempaa tai ostaa erikoisliikkeistä, mutta nytpä näitä saa lähikaupasta. En toki lue kaikkia suomennettuja sarjoja, koska ne eivät vastaa makuani, mutta joitakin sentään. Kääntäjille täytyy nostaa hattua, niin taidokasta jälki yleensä on. Ikisuosikkini Fullmetal Alchemistin suomennos päihittää Amerikkalaisen vastineensa mennen tullen.

Mutta asiaan. Vannoutuneena kissafanina olin myyty kun näin Chin ensimmäisen osan kaupan hyllyllä. Että osaakin olla suloinen! Sarjan jujuhan on pieni kissanpentu, joka emosta eksyttyään adoptoidaan hyvään kotiin. Sitten seurataankin miltä maailma näyttää kun on ihan pieni ja/tai kun perhe saa yllättävää perheenlisäystä. Molemmat näkökulmat ovat hauskoja ja mieltä lämmittäviä.

Tässä osassa Chi on edelleen eksyksissä, mutta saa apua kissaystäviltään. Pikkukissa Tulen tarina on Chin surullisempi vastine: ressukka jäi ainoana pahvilaatikkoon ja pärjää nyt omillaan. Toisin kuin Chi, Tule on oppinut selviytymään vaarallisessa kaupunkiympäristössä. Chi-albumit ovat joskus yllättävän vakavia ja murheellisia. Melkein tulee tippa linssiin kun ajattelee miten Chin muistot emosta haalistuvat päivä päivältä.

Ei tämä osa sentään pelkkää synkkyyttä ole. Chi saa maistaa juustofondueta, perheeseen hankitaan uusi televisio ja isällä on salaisuus yläkerrassa. Jos joku väittää ettei Konamilla ole omaa kissaa, en kyllä usko. Sekä kissojen että ihmisten ilmeet ja reaktiot ovat uskottavia, ja sanon tuon kokemuksen syvällä rintaäänellä. Etenkin mököttävä ja vaaniva Chi ovat varsin tutun näköisiä.

Suosittelisin sarjaa kaikille vauvasta vaariin ja etenkin jokaiselle kissafanille.