Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä
122 s.
Kirjakauppaliitto 2012

Miniä saa viikonloppuvieraaksi appiukkonsa, Sysi-Suomi ja Helsinki joutuvat törmäyskurssille. Mitä tapahtuu, kun pikantteina pikkueroina osapuolten välillä ovat puoli vuosisataa ja elämänkatsomus?

Sainpahan viimeinkin luettua tämän "trilogian" viimeisen osan. Kirja on ollut hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta pidin ihan tarkoituksella mielensäpahoittajatauon. Ajattelin, että jos sitä onnistuisi suhtautumaan tähän enemmän tai vähemmän omana teoksenaan eikä vertailisi niihin edellisiin.

Ei ihan onnistunut. Tyyli ja tietenkin myös sisältö on siinä määrin samanlaista kuin edellisissä osissa, että vertailua oli pakko harrastaa. Kuten Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, myös Miniä häviää kisan sille aidolle ja alkuperäiselle Mielensäpahoittajalle. Vaikka vitsi ei enää jaksakaan niin naurattaa, oli tämäkin ihan hauska kirja. Vanha appiukko on yhdenlainen karikatyyri, keski-ikäinen miniä toinen. Kaiken pitää olla niin modernia ja mitään ei osata tehdä itse. En minä minnekään erämökkiin halua asumaan, mutta ei se miniän huolettoman tuhlaavainen elämäkään ole minua varten. Yhtä kaukana omasta arkirealismistani molemmat.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että olisi mielenkiintoista lukea kirja pojan/aviomiehen näkökulmasta. Miten Sysi-Suomessa kasvaneesta mielensäpahoittajan pojasta tuli kasvissyöjä koti-isä? Tarina toimisi varmaan sekä samalla huumorilla että (ja tästä olisin kiinnostuneempi) vakavampana kasvukertomuksena.

Lukemani nide on muuten tosiaan kirjastosta, jonne joku ystävällinen asiakas on sen mitä ilmeisimmin lahjoittanut. Tämähän oli rajoittettu painos, joka taisi olla saatavilla vain yhden päivän ajan. Mukavaa, että joku on halunnut laittaa hyvän kiertämään!

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Lukuholistin maistiaiset, Järjellä ja tunteella ja Lukutuulia.
Haasteet: In the Name-haaste, kategoriana "sukulainen".

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Dieter Hermann Schmitz:
Täällä pohjoisnavan alla:
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
(Die spinnen, die Finnen. Meine Leben
im hohen Norden, 2011)
305 s.
Atena 2013

Kukaan ei osaa vaieta yhtä hyvin kuin suomalainen. Kukaan ei pysty juomaan enemmän viinaa kuin Suomi-poika. Kukaan ei rakasta metallimusiikkia niin kuin suomalainen, eikä kukaan kestä yhtä paljon pimeyttä ja kylmää. Vai kestääkö?

Hermann on asunut vuosia Tampereella. Hän puhuu sujuvaa suomea mutta tuntee silti olevansa kahden maailman välissä. Eräänä päivänä hän päättää muuttua kokonaan supisuomalaiseksi.

Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.

Bongasin tämän puolivahingossa Kirjasfääristä ja löysin melkein heti kirjastosta. Kyllä, tunnustan kuuluvani niihin suomalaisiin joita kiinnostaa mitä muut meistä ajattelevat. Taitaa olla perisuomalainen piirre sekin.

Vaikka kirja kaunokirjallisuutta onkin, se on osittain omaelämäkerrallinen. Schmitz on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja he asuvat kahden lapsen ja kissan kanssa Tampereella. Eräänä kauniina päivänä Schmitz havahtuu siihen, että vaikka hän tunteekin olonsa varsin suomalaiseksi, hän ei kuitenkaan ole tarpeeksi suomalainen. Uutena tavoitteena on supisuomalaisuus, jonka saavuttamisessa häntä auttaa ystävien avulla koottu seitsemän kohdan muutosohjelma. Mikä on olennaista suomalaisuudessa? Listan mukaan torstain hernekeitto, perjantaipullo, tango, karaokeristeily, hirvenmetsästys ja/tai koiravaljakolla ajo, kiroilu ja unien näkeminen suomeksi sekä tietenkin Suomen kansalaisuus. En kyllä itsekään voi sanoa suorittaneeni kaikkia listan kohtia, vaikka supisuomalainen olenkin. Tarinan edetessä käykin ilmi, että suomalaisuus on myös jotain vaikeammin määriteltävää.

Kirja on hauskaa luettavaa: huumori puree ja Schmitzin havainnot suomalaisuudesta ovat nokkelia. Juhannustaiat tosiaan pyörivät usein alastomien neitosten ympärillä. Herättää epäilykset siitä, että ennen vanhaan puskat kuhisivat juhannustirkistelijöitä. Schmitzin seikkailu perjantaipullon kanssa jäi erityisesti mieleen, koska tärkeintä ei ollut se kaatokänni vaan matka siihen. Tangon salaisuuden selviäminen oli sekä romanttista että huvittavaa, ja karaokeristeily herätti suoranaisen myötähäpeän.

Jos esimerkiksi etsin hunajaa [ruokakaupasta], odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisen käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamusämpylänsä päälle.

Hunajaa leivän päälle? Hulluja nuo saksalaiset...

Tarina kattaa suunnilleen vuoden mittaisen ajanjakson ja vaikka asiaan paneutuminen olikin plussaa, olisi kirjaa ehkä voinut typistää hieman jostain. En osaa sanoa mistä, välillä vain tuntui, että nyt ollaan turhassa suvantovaiheessa. Jos osaisin saksaa, voisin hyvinkin harkita lukevani myös alkuperäisen saksalaisen kirja. Suomenkielinen laitos ei nimittäin ole suora suomennos vaan mukaelma.

Luettu myös: Kirjasfääri, Kirjaston kummitus ja Kirjojen keskellä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
130 s.
WSOY 2012

Mies osaa rakentaa taloja, mutta ei tehdä ruokaa. Ja kun emäntä on Kuusikodin vuodeosastolla, isäntä on nälässä.

On tartuttava kauhaan, kattilaan ja karjalanpaistiin. Etsittävä ohjeita ja harjoiteltava ruuanlaiton jaloa taitoa. Kirjaston valikoimasta löytyy Pankleesialaisia makuja ja Kasvissyöjän maailma, mutta missä on helppoja kotiruokaohjeita tarjoava kirja perunaan uskovalle miehelle?

Kuten niin monet muutkin, minäkin tykkäsin Mielensäpahoittajasta ja tietysti piti lukea siihen jatkoakin. Miniäkin on jo hyllyssä odottamassa, mutta en ole vielä saanut tartuttua siihen.

Syystä että jo tässä kirjassa oli sellaista vitsin venytyksen makua. Kirjan ensimmäinen puolikas on suunnilleen yhtä hyvä kuin Mielensäpahoittaja: sekä huumori että vakavampi pohdinta ovat osuvia. Koin suoranaista sielujen sympatiaa mielensäpahoittajan kanssa, minä kun en ole niitä maailman parhaimpia kokkeja. Oikeastaan kirja antoi suorastaan uutta toivoa. Jos kahdeksankymppinen mies oppii laittamaan peruskotiruokaa, luulisi sen onnistuvan minultakin. Pitänee jossain välissä tarttua kauhan varteen ja aloittaa harjoittelu.

Harmi siis, että kirjassa oli kaksi osaa. Toinen oli mielestäni turha eikä ollenkaan niin huvittava tai sen syvällisempiä ajatuksia herättävä. Jäi sellainen olo, että jälkimmäisellä puoliskolla pyrittiin vain tiettyyn sivumäärään. Ensimmäinen osa päättyi niin nasevasti, että ihan harmitti huomata ettei kirja loppunutkaan siihen.

Tuosta ruoanlaitoin harjoittelusta tuli muuten mieleen, että luettuani tämän Kirjasfäärin postauksen (vertailussa kaksi muffinikirjaa) suhtaudun äärimmäisen epäluuloisesti kaikenlaisiin reseptikirjoihin. Ei ihme, ettei leivonnaisista ja ruokalajeista ikinä tule kuvien näköisiä!

Haasteet: In the Name-haasteen kategoria "ruoka". Ruskeakastike on ruokaa, sekä mielensäpahoittaja että minä olemme tätä mieltä.

Ninni Aalto & Tuuli Hypén: Kas, kissa

Ninni Aalto & Tiina Hypén:
Kas, kissa
80 s.
Arktinen Banaani 2013

Jokainen kissa on tarina sinänsä. Ninni Aalto ja Tuuli Hypén ovat keränneet kissajuttuja omien ja tuttujensa kokemusten pohjalta. Niistä on muokattu tämä kokoelma sarjakuvia, joissa päivitellään kissanpäiviä urakalla.
Kas, kissa! on iloinen teos hassujen kissojen ja kissan hassuuttamien ihmisten yhteiselosta

No ihan kuin minä muka voisin ohittaa kissasarjakuvan. Katsokaa nyt tuota kansikuvaa, sen "hei, olen ihana ja sinun luettava tämä" naukumisen ihan kuulee. Luen sarjakuvia sen verran vähän, että kumpikaan kirjoittajista ei ole minulle ennestään tuttu. Lukisin heiltä toisen ja useammakin kissa-albumin oikein mielelläni, sen verran osuvia ja lennokkaita tarinoita nämä olivat.

Vaikka vertailu Simonin kissaan kävi aluksi mielessä, ei se kuitenkaan kannata. Niissä maailma nähdään kissan silmin, tässä kirjassa puolestaan kissat nähdään ihmisten silmin. Erilainen lähestymistapa samaan aiheeseen ja tulos on sekä samanlainen että omanlaisensa.

Kas, kissan piirrosjälki on lennokasta ja tarinat hauskoja ja niin tosia. Tähän albumiin värikuvitus on ehdoton plussa. Sekä kissat että ihmiset eroavat toisistaan selvästi sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Yhdessä omasta mielemmistä ihanimmista tarinoista on joulupukin näköinen mies pienen mustan kissan kanssa. Iltatähden hellyyden kaipuuseen keksitään oiva ratkaisu. Tykkäsin myös todella paljon siitä, että kissanomistajia tosiaan löytyy kaikennäköisiä ja -kokoisia. On pulleaa ja hoikkaa, miestä ja naista, vanhaa ja nuorta, vaaleaa ja tummaa ihoa. Omistajat ovat yhtä kirjavaa sakkia kuin kissatkin.

Luettu myös: Kissanpäiviä sijaiskodissa ja Kahvikuppi ja tyttö.
Haaste: Seitsemän sarja-sarjishaaste, luettuna nyt siis kuusi sarjakuvaopusta.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
130 s.
WSOY 2010

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.

Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun en tätä aiemmin saanut luettua. Mitä tästä voi enää sanoa mitä ei ole jo sanottu? Kaikki tämän ovat jo lukeneet paitsi ne, jotka ovat vieläkin kirjaston varauslistalla tai muuten vain laiskoja. Kyllä ei ole mukava.

Mielensähän voi pahoittaa ihan mistä vain, sen tietää jo tässä iässä. Vanhemmiten sitä varmaan pahoittaa paljosta muustakin, toivottavasti on Yrjänä kaverina niissä aallokoissa. Tai ei Yrjänä, mutta joku yrjänämäinen. Emäntää tai isäntää ei ehkä uskalla ottaa. Huonosti siinä käy ennemmin tai myöhemmin. Mutta niinhän se on, että elämä on elettäväksi tehty. Ei sitä kannata pelätä.

Katselin niitä emännän täriseviä luuksi ja nahaksi menneitä käsiä, joiden puristus oli aina ollut hänen kokoonsa suhteutettuna hurja. Se lämmön virta, se kuinka hän avasi minun lukkoni ja mitä kaikkea ne kädet olivat pidelleet. Nyt minä pitelin niitä.

Kyllä ei ole mukava kun joutuu nauramaan ja pyyhkimään silmiään vuorotellen.

Ps. Varasin kirjastosta myös Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike- sekä Miniä-kirjat. Kyllä ei pahoita mieltään niistäkään, sen tietää jo. Mutta pitää sitä jonkun tukea kirjastotoimintaakin, se on sivistyksen kehto se.

Luettu myös: P. S. Rakastan kirjoja, Kaleidoscope, La petite lectrice ja luultavasti kaikkialla muuallakin.

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma
(Simon's Cat vs. the World, 2012)
96 s.
Gummerus 2013

Tällä kertaa Simonin kissa koettelee omia ja maailmansa rajoja. Se kertoo lukijalle miten avata säilykepurkkeja (kaatamalla raskas esine niiden päälle), miten rauhoittaa kissanpentu (sulkemalla se legorakennelmaan) ja miten huiputtaa pihapiirin koirakavereita (vaikka miten). Ensimmäistä kertaa piirrokset julkaistaan nelivärisenä.

Tottahan toki minä tämän halusin lukea kun kerran pidin edellisistäkin osista. Eläin- ja etenkin kissajutut nyt vain ovat omaan makuuni, olettaen että ne päättyvät onnellisesti. On varmaan suuri juonipaljastus sanoa, että Simonin kissa seikkailut päättyvät aina onnellisesti tai ainakin hauskasti.

Tällä kertaa kyseessä on siis värillinen albumi. Jotenkin en edes osannut ajatella, että siinä olisi jotain eroa edellisiin mustavalkosarjakuviin. Huumori ja lennokas piirrosjälki ovat tallella, ja kai minä olen mielessäni värittänyt kuvat samaan tapaan kuin tässä. Minun kohdallani värit eivät siis tuo lisäarvoa albumille, mutta kuvia on toki mukava katsoa. Pidän erityisesti siitä, että albumiin on valittu pehmeämmät, joskus melkein vesivärimäiset värit. Ne vaikuttavat luonnollisilta ja tässähän on kyse nimenomaan luonnosta, kissasta ja suuresta maailmasta.

Tämän myötä Seitsemän sarjan-sarjishaasteesta on valloitettu viisi kohtaa.

Émile Bravo: Kaunotar ja kääpiökarhut

Émile Bravo: Kaunotar ja kääpiökarhut
(La belle aux ours nains, 2009)
39 s.
WSOY 2012

Kun kääpiökarhu lähtee etsimään prinssiä hädässä olevalle prinsessalle, se törmää useampaankin vonkaajaan, jotka ovat kiinnostuneita kaunottaresta valtakuntineen. Ja mitä tapahtuukaan, kun haltijatarkummilta taikasauvoineen palaa päreet lemmenkipeän prinssilauman keskellä?

Tämäpäs oli hilpeä pieni satu! Lapsille tarkoitettu, mutta luulenpa, että aikuinen saattaa hyvinkin viihtyä tämän seurassa paremmin. Huumori aukeaa kokonaan vain sille, jolle tarinassa viitatut monet sadut ja realiteetit ovat tuttuja.

Tarina lähtee siitä, että talviuniltaan heränneen kääpiökarhuseitsikon ovelle ilmestyy epäilyttävä hiippari. Hiippari paljastuu prinsessaksi, jonka paha äitipuoli haluaa surmata ja jonka ainoa taito on prinssin kanssa naimisin meneminen. Karhut eivät halua häntä nurkkiinsa pyörimään ja niinpä yksi heistä saa tehtäväkseen etsiä prinssin, joka veisi prinsessan mukanaan. Tämä ei olekaan niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Bravo on napannut hahmoja ja teemoja monista perinteisistä saduista ja yhdistänyt ne hauskaksi tarinaksi. Kuvitus on ilmeikästä ja kääpiökarhut niin söpöjä kaikessa käytännöllisyydessään. Karhuista kertovia sarjakuvia on ilmeisesti useampi osa, pitänee jossain välissä vilkaista niitä muitakin (jos vain muistan...).

Sari Luhtanen & Tiina Paju: Kaikilla herkuilla

Sari Luhtanen & Tiina Paju:
Kaikilla herkuilla
64 s.
Otava 2012

Älä kiroa kireitä sukkahousuja, vaan kiitä niitä ilmaisesta hikijumpasta. Muista, että siivoushulluus helpottaa, kun surffailee pari tuntia netissä. Vaikuta omilla valinnoilla ja vaihda näpsän näköiseen hybridiin - oli kyse sitten autosta tai miehestä. Ja kun lama iskee ja velkakriisi kiristää nälkävyötä, pidä huoli, että hummailuun riittää aina rahaa.

Maisan ja Kaarinan rohkean asenteen avulla ankea arkikin alkaa maistua Elämältä isolla E:llä - ja kaikilla herkuilla. 

Jatkoa sarjishaasteeseen ja pitkästä aikaa Maisaa & Kaarinaa! Olen tainnut lukea kaikki tai ainakin melkein kaikki sarjan osat. Ainoastaan ne erikoisalbumit ovat jääneet välistä.

Ihastuin sarjaan aikoinani Maisan ja Kaarinan ystävyyden vuoksi. Kaksi päällisin puolin niin erilaista naista, jotka kuitenkin löytävät yleensä yhteisen sävelen. Erot siivousinnossa ja liikuntaharrastuksissa ovat pientä verrattuna siihen, että voit silmäillä komeita miehiä ja juoda punaviiniä kahdestaan ihan ilman syytä.

Tässä albumissa mennään siis samoilla linjoilla kuin ennenkin. Railakas sinkkuelämä vs. ...meinasin sanoa rauhallinen parisuhde, mutta ei nyt sentään ihan. Kun Börje unohtaa hääpäivän ja mokailee muutenkin, jääkaapin ovessa sojottaa sukkapuikko, joten ihan auvoista ei avioelämäkään ole. Maisa ja Kaarina on oikeastaan parhaimmillaan sellaisina sivun mittaisina strippeinä, mutta albumissa on ehdottomasti puolensa. Mukava luettava ei lopu heti kesken, noin niin kuin esimerkiksi.

Lise: Nemi - Villi ja vakaa

Lise: Nemi - Villi ja vakaa
47 s.
Egmont 2012

Ikisuosikki Nemi on taas täällä! Goottitytön elämä on saanut uuden käänteen - onko villistä ja vapaasta tullut villi ja vakaa? Nemin kipakka luonne ja hulvaton huumori ovat kuitenkin entisellään.

Pidän harvemmin niistä naishahmon vetämien sarjojen väistämättömistä rakkauden kohteista, mutta oli loistoidea Liseltä luoda Nemin poikakaveri Grim. Sinkku-Nemi on hauska omalla tavallaan, mutta varattu-Nemi on vielä hauskempi. Kummatkin hahmot ovat omituisia omalla tavallaan ja heidän suhteensa on sekä huvittava että yllättävän koskettava. Se toimii erityisen hyvin vertailussa sarjan "normaalin" parin, Anun ja Leon, kanssa. Jos minun pitäisi valita näistä suhteista toinen, se olisi Nemin ja Grimin. Kieltämättä asiaan vaikuttaa se, että minulla on enemmän yhteistä boheemin, fantasiaa ja yleistä nörtteilyä rakastavan Nemin kuin vakaan Anun kanssa.

Oikeastaan ainoa miinus tulee niistä stripeistä, jotka eivät liity mitenkään Nemin maailmaan. Albumissa on useita kantaaottavia strippejä, jotka ovat mielestäni turhan osoittelevia. Yskän ymmärtäisi vähemmälläkin köhimisellä.

Englantia taitaville: Nemiä voi lukea ihan ilmaiseksi täällä. Minä olen klikkaillut tuota sivua päivittäin jo muutaman kuukauden, joten useimmat tässä albumissa olleet stripit olivat jo tuttuja. Ei se mitään haitannut, Nemit kestävät useammankin lukukerran.

Osallistun tällä Seitsemän Sarja-sarjishaasteeseen.

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Emmy Abrahamson: Kuinka
selviytyä  puolalaisesta äidistä
(Min pappa är snäll och
min mamma är utlänning, 2011)
250 s.
Karisto 2012

16-vuotiaan ruotsalaistytön Alicjan toiveissa on rauhallinen kesäloma, mutta turha toivo, siitä pitävät huolen Alicjan puolalainen äiti ja koko muu suku, joka tunkee nokkansa perheen asioihin. Ensin päätetään hakea Puolasta remonttimiesrevohka, jonka tekemisiä Alicja (ainoana ruotsinkielentaitoisena) saa suu vaahdossa selitellä viranomaisille. Sitten päädytään putkaan paavinfanitusmatkalla, ja lopulta Alicja vielä leimaantuu kahjoksi stalkkaajaksi (kohteena TIETENKIN Alicjan oikea ihastus, suloinen Ola Olsson), vaikka syypää on vinksahtanut serkkutyttö!

Jokainen muistanee omat teinivuotensa. Miten kukaan ei ymmärtänyt ja etenkin sen, miten hirvittävän nolo oma perhe oli. Hyvä kun kehtasi liikkua ulkona mokoman sakin seurassa, aina sai hävetä silmät päästään jotain. Uskoisin, että tunne on tuttu myös tämän päivän teineille ja suosittelisinkin tätä Abrahamsonin kirjaa etenkin heille. Oma perheenne voi hyvinkin olla nolo, mutta ainakaan ette ole Alicja ja äitinne ei ole Beata. Voisi siis olla huonomminkin.

Kirjaa voi suositella myös huumorin ystäville sekä niille, jotka nostalgiapuuskassaan haluavat kokea uudelleen mainitun häpeän tunteen. Alicjalla on sitä vaikka muille jakaa, koska hänen äitinsä Beata ei ymmärrä, että 1980-luvun Ruotsi ei ole Puola. Homehtuneen juuston voi heittää pois ja remonttimiehiä ei tarvitse palkata pimeästi rajan takaa. Teinityttären finneistä ei todellakaan tarvitse kertoa koko suvulle tai Ystadin poliisivoimille. Etenkään Ystadin poliisivoimille, Alicja kun haluaa poliisiksi eikä kukaan toivo tulevien työkavereidensa muistavan iho-ongelmiaan.

Tämä oli aivan hervottoman hauska ja osuva kirja. Sympatiani olivat Alicjan puolella, myös silloin kun hän alkoi ymmärtää paremmin äitiään. On vaikeaa olla teini ja vielä vaikeampaa kun erottuu jotenkin joukosta. Ainakin näin aikuisen näkökulmasta kirjasta voi lukea myös sen miten subjektiivisia käsitteet "nolo" ja "joukosta erottuva" ovat. Alicja toivoo maan aukenevan allaan, mutta hänen ystävänsä eivät ole moksiskaan Beatan ja muun perheen edesottamuksista. Heidän näkökulmastaan heidän omat perheensä ovat varmasti ne, jotka pitäisi piilottaa ihmisten katseilta.

Alicja hahmona oli mieleiseni. Vaikka hän kirjan kuluessa ihastuukin Ola Olssoniin, hänen elämänsä ei pyöri pojan ympärillä. Alicjalla on tulevaisuuden suunnitelmia, jotka eivät ole riippuvaisia Ola Olssonista ja itse asiassa kirja kertookin enemmän äidin ja tyttären suhteesta. Olen muistaakseni nähnyt blogosfäärissä jonkinlaisen äidit & tyttäret haasteen ja tämä olisi oiva kirja siihen osallistuville.

Abrahamsonin seuraavaa kirjaa odotellessa!

Kuten kaikki muukin tänä kesänä, myös piirustus on mennyt hyvistä aikomuksistani huolimatta täysin pieleen. Erik Antonsson-Rosing täytyy saada ymmärtämään, että tämä on onnellinen piirustus täynnä onnellisia asioita, ei suinkaan kuva tilanteesta, jossa verenhimoinen kansanjoukko ajaa paria pikkulasta kohti hyönteisiä kuhisevaa kasvia hysteerisen auringon loistaessa infernon yllä.

Simon Tofield: Simonin kissan pentu

Simon Tofield: Simonin kissan pentu
(Simon's Cat in Kitten Chaos, 2011)
240 s.
Gummerus 2012

Simonin ja kissan elämä menee uusiksi, kun Simon löytää pensaikosta laatikon, jonka sisällä on pieni kissanpentu. Pentu leikkii koirien kanssa, eikä ole vielä oppinut että hänen ystävänsä siilit ja lankakerä sopivat huonosti yhteen.

Pitihän tämä napata mukaan kun oli niin kutsuvasti kirjaston hyllyssä. Olin vieläpä kirjan ensimmäinen lainaaja, joten se on aivan uutuuttaan kiiltävä ja ihana. Sarjan edellinen osa ei oikein iskenyt, mutta tämä oli kertakaikkisen valloittava. Simonin kissan seikkailut toimivat selvästi paremmin kotioloissa kuin suuressa maailmassa.

Kirjan nimen suomennoksesta pitää antaa keskikokoinen risu: kysessä ei tosiaankaan ole Simonin kissan pentu, vaan Simonin kissanpentu. Kaksi aivan eri asiaa!

No, kuten sanonta kuuluu, ei nimi miestä pahenna. Tämä on aivan ihana ja kuin oikeasta elämästä otettu. Huomaa selvästi, että Tofieldillä on omiakin karvapalloja. Kissanpentu on pieni ja villi höppänä, jolle kaikki on uutta ja jolla ei tunnu olevan laisinkaan itsesuojeluvaistoa. Iso kissa on jo elämää kokenut veteraani, joka ei voi ymmärtää miksi toinen käyttäytyy niin omituisesti. Kuka muka haluaa koskea imuriin? Sehän on pelottava! Kissanpennulla ja ihmislapsella on paljon yhteistä.

Loistava lukuhetki kissojen ystäville ja etenkin niille, jotka ovat ottaneet pienen riiviön ison kissan kaveriksi.

Jonathan Rice: Pokka pitää: Etikettiopas sosiaalisten tikapuiden alapienoille

Jonathan Rice: Pokka pitää: Etikettiopas
sosiaalisten tikapuiden alapienoille
(Keeping Up Apperances: Hyacinth Bucket's
Book of Etiquette for the Socially Less Fortunate, 1996)
189 s.
CN Publishing 2010

Ikisuosittuun Pokka pitää tv-sarjaan perustuva kirja, johon on koottu Hyacinth Bucketin viisautta vuosikausien kynttiläillallisista ja hyväntekeväisyyteen liittyvistä komiteoiden kokouksista. Hänen tietonsa on koottu aistikkaasti sommiteltuun kirjaan, joka auttaa lukijaa viettämään elämänsä Hyacinthin toivomalla tavalla: "Lukekaa minun kirjani älkääkä herranen aika enää tuottako minulle pettymystä."

Kyllä on kirjaa nimellä paiskattu, tuohan on pitkä kuin nälkävuosi. Onpas kuitenkin aivan täydellinen tälle kirjalle! Hyacinthille ei kelpaa kuin paras ja näyttävin, ja mikäs onkaan näyttävämpää kuin pitkä nimi.

Nimen ja kirjan käännöksestä sen verran, että joskus hauska sanavalinta ajaa selkeästi hahmon äänen ohi. Suomenkielinen nimi on hilpeä, mutta sillä ei samaa säälivän ylenkatsovaa sävyä kuin alkuperäisellä. Kääntäjä on myös laittanut Hyacinthin suuhun sanoja, joita hän ei mielestäni käyttäisi. Poppoo, heppa, elukka ja muut vastaavat ovat pikemminkin hänen sukulaistensa ilmaisuja. Hyacinthin kielenkäyttöön ne eivät uskaltaisi ilmaantua.

Suosittelisin kuitenkin kirjaa kaikille, jotka pitävät Pokka pitää-sarjasta. Huumori ei toimi ihan yhtä hyvin kirjana kuin näyttelijöiden voimalla, mutta hauskaa luettavaa se silti on. Ääneen tuli hihitettyä kerta jos toinenkin.

Tyylikkäästi pukeutunut ihminen on tyytyväinen itseensä. Kun ajattelen miehiä ja vaatteita, ajatukseni kääntyvät kammottavasti lankojeni suuntaan. Violetin Bruce pyysi minulta kerran lainaksi bikinejä - niin kuin minulla muka olisi sellaisia vetimiä vaatekomerossani - ja Onslow on luopunut  vaatteista miltei tykkänään. Hän käyttää muutamaa harvaa huonosti istuvaa ja vanunutta vaatepartta ja tulee siten täyttäneeksi itsensä paljastamista koskevat lainkohdat, mutta hänestä on silti aina liikaa näkyvillä.

Hyacinthin motiiveja ja ajatuksia valotetaan lisää. Suhde sisariin ja Richardiin on ehkä kirjan parasta antia. TV-sarjasta sitä ei aina huomaa, mutta kirjassa on hyvin selvää, että Hyacinth rakastaa siskojaan ja miestään. Hän ei pidä Onslow'sta, koska Daisy ansaitsisi jonkun (Hyacinthin mielestä) paremman. Rosen huikentelevaisia tapoja ja suhteita naimisissa oleviin miehiin hän ei tuomitse. Rose on kuka on. Suorastaan herttainen paljastus koski Richardia: hän antaa joka päivä vaimolleen aamusuukon!

Ei Hyacinth silti olisi Hyacinth jos hän ei olisi niin... Hyacinth. Omasta mielestään aina oikeassa, muiden viat huomaa heti ja omiaan ei ikinä näe. Hauska mielikuvitushahmona, raivostuttava oikeassa elämässä. Elizabethin kärsivällisyyttä on pakko ihailla. Minä olisin varmaan vaihtanut maisemaa jos naapurissa asuisi Hyacinth.

Janet Evanovich: Explosive Eighteen

Janet Evanovich: Explosive Eighteen
305 s.
Headline Publishing Group 2011

Before Stephanie can even step foot off Flight 127 from Hawaii to Newark, she’s knee deep in trouble. Her dream vacation turned into a nightmare, she’s flying back to New Jersey solo, and someone who sounds like Sasquatch is snoring in row 22. Worse still, her seatmate never returned to the plane after the L.A. layover. Now he’s dead, in a garbage can, waiting for curbside pickup. His killer could be anyone. The FBI, the fake FBI, and guns-for-hire are all looking for a photograph the dead man was supposed to be carrying.

Only one other person has seen the missing photograph—Stephanie Plum. Now she’s the target, and she doesn’t intend to end up in a garbage can. With the help of an FBI sketch artist Stephanie re-creates the person in the photo. Unfortunately the first sketch turns out to look like Tom Cruise, and the second sketch like Ashton Kutcher. Until Stephanie can improve her descriptive skills, she’ll need to watch her back.

Aivan täydellinen kirja harmaaseen sadesäähän! Evanovichin Stephanie Plumit ovat aina hilpeää luettavaa eikä tämä ole poikkeus. Sen sijaan tämä on poikkeuksellinen sen suhteen, että edellisen osan tapahtumat ovat tässä näkyvästi mukana. Yleensä nämä ovat jokseenkin itsenäisiä osia. Tai ainakin oletan että ovat mukana, seitsemästoista kirja kun on juuri se, joka minulla on lukematta ja johon tässä ilmeisesti viitataan. Eipä se silti menoa haittaa kun salaperäisestä Havaijin lomasta kerrottaan kuitenkin lopulta.

Eli tässä osassa Stephanie sotkeutuu vahingossa liittovaltiotason tutkintaan sen lisäksi, että hoitaa omia hommiaa eli palkkionmetsästäjän tointa. Siinä sitä lystiä riittääkin kun dynaaminen duo Stephanie ja Lula yrittävät napata jos jonkinlaisia karkulaisia kyseenalaisilla keinoilla. Puhumattakaan siitä, että Stephanien mummo on päättänyt alkaa puumaksi ja etsiä itselleen nuoren rattopojan. Kirjaa lukiessa ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa mummon ja Lulan touhuille. Lukijana on helppo nauraa, mutta jos olisin kumpikaan Stephanien vanhemmista, nyyhkisin luultavasti iltaisin tyynyyni.

On kirjassa vakaviakin hetkiä. Stephanien ja hullun palkkamurhaajan kohtaamiset nostavat niskakarvat pystyyn, etenkin se toiseksi viimeinen. Hirveä tilanne ja mielestäni Evanovich kuvaa mallikkaasti Stephanien tunteita sen jälkeen. Myös Lula ja mummo saavat vakavat mietintänsä. Lula ja Stephanie keskustelevat lyhyesti lapsista ja Lulan hahmo saa siitä lisää syvyyttä. Mummo taas, no, antaa tämän lainauksen puhua omasta puolestaan. Keskustelijat ovat mummo ja Stephanie.

"It was so much easier when I was young. You got a boyfriend, and you married him. You had some kids, you got older, one of you died, and that was it."

"Jeez. No true love?"

"There's always been true love, but in my day, you either talked yourself into thinking you had it, or you talked yourself into thinking you didn't need it."

Onpas masentavaa.

Kokonaisuutena suosittelen sarjaa melkeinpä kenelle vain. Hauskaa ja kevyttä rikoskirjallisuutta sekä sopivasti romantiikkaa. Pari ensimmäistä osaa ovat ehkä hivenen huonompia, mutta sitten Evanovich saa kaavansa ja hahmonsa otteeseensa. Näitä suomennetaankin nyt ihan kiitettävää vauhtia ja laatu on oikein hyvää, minä vain olen niin kärsimätön, että luen nämä englanniksi. Ihan pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu!

Simon Tofield: Simonin kissa: aidan tuolla puolen

Simon Tofield: Simonin kissa:
aidan tuolla puolen
(Simon's Cat: Beyond the Fence, 2010)
240 s.
Gummerus 2011

Mitä kissat oikeasti tekevät piha-aidan toisella puolen?

Vannoutuneena kissaihmisenä ihastuin ensimmäiseen Simonin kissa-albumiin aivan päättömästi. Kissan ja sen omistajan/palvelijan arkielämä oli hulvatonta menoa ja usein hyvin todenmukaista.

Näin ollen oli suuri harmi, että tässä osassa niitä jokapäiväisiä hassutuksia ei ollutkaan kovin paljoa. Isäntäänsä suivaantunut kissa pakkaa nyyttinsä ja lähtee seikkailemaan suuren maailmaan. Joukkoon mahtuu toki jokunen oikeasti hyvä ja hauska strippi, mutta ei tämä niin hykerryttävä ollut kuin oletin.

Hyvänä puolena oli kuitenkin tasaisen hyvä piirrosjälki. Sitä sopi ihastella vaikka tarina ei niin iskenytkään. Etenkin luontoa kuvaavat paneelit ovat taitavasti piirrettyjä lukuisine pienine yksityiskohtineen.

Anni Nykänen: Mummo

Anni Nykänen: Mummo
104 s.
Sammakko 2010

Jokainen tarvitsee oman Mummon! Toimekas Mummo pistää mutkat suoraksi ja asiat ojennukseen uudessa vauhdikkaasti piirretyssä sarjakuva-albumissa. Mummo-albumi on täyspakkaus anarkistisen, ikinuoren Mummon tempauksia. Mummo ei putoa city-Suomen kelkasta vaan painaltaa huivi viipottaen mukaan vesijuoksuun, yhden ihmisen mielenilmaukseen, sudoku-laihdutukseen ja muihin nykyilmiöihin. Vuonna 2009 Mummo valittiin Kemin sarjakuvapäivillä vuoden parhaaksi sarjakuvaksi.

Enkä ihmettele ollenkaan, että valittiin! Mummo on loistava pakkaus sekä hahmona että albumina. Hänellä ei mene sormi suuhun kopeita ja pahasuisia pissiksiä ojentaessa, eikä kukaan hänen näköpiirissään näe nälkää. Hersyvä huumori kumpuaa arjesta ja Mummon iästä. Tämä jos mikä todistaa, että elämän ja vanhuuden ei missään nimessä tarvitse olla tylsää.

Täytyy vielä erikseen ihailla Nykäsen piirrosjälkeä. Kaikki hahmot ovat persoonallisen näköisiä eikä Mummon ystäväpiiristä löydy kahta samannäköistä mummoa tai pappaa. Mummon ja Papan Kissi on aivan ihana ja hellyttävä karvapallo, joka tekisi mieli siepata itselleen albumin sivuilta. Omanlaisensa kuvista tekee myös se, että Nykänen ei anna perinteisten sarjakuvaruutujen rajoittaa luovuuttaan. Jos strippi tarvitsee tilaa ruudun ulkopuolelta, sinne suuntaa Mummokin.

Valloitan tällä albumilla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin kategorian "Sarjakuvakirjallisuus".