Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Magdalena Hai: Kellopelikuningas
330 s.
Karisto 2013

Pakolaisprinsessa Gigin perhe on jättänyt rähjäisen Alhaiston taakseen ja solahtanut osaksi Keloburgin yläluokkaa. Gigin isästä on tullut arvostettu keksijä, joka rakentaa jättiläismäistä ilmalaivaa Keloburgin mahtimiehelle. Mutta kun suosiotaan kasvattava fanaattinen uskonlahko Sokean Jumalan veljeskunta alkaa saarnata, että muukalaiset ja ilmalaivat pitäisi hävittää, on Gigin ja hänen parhaan ystävänsä katupoika Henryn sukellettava jälleen seikkailuun…

En ollut kovin hirveän vaikuttunut Kerjäläisprinsessasta, mutta tykkäsin kuitenkin sen verran, että lainasin sarjan toisen osan. Hyvä niin, tämä nimittäin oli mielestäni selvästi parempi. Liekö ensimmäinen osa kärsinyt jonkinlaisesta kirjallisesta alkukankeudesta, tässä kirjailija tuntuu pääsevän vauhtiin ja maailmaa rakentamaan oikein urakalla.

Mietiskelin lukiessa edelleen sitä minkä ikäisille tätä sarjaa voisi suositella. Jos Kerjäläisprinsessassa oli julmuuksia niin on niitä tässäkin, ja sekaan heitetään vielä väkivaltaiset uskonnolliset fanaatikot ja poliittinen häikäilemättömyys. Viimeinen sekä niin sanottujen pahisten että hyvisten puolelta. Pidin edelleen paljon Gigin äidistä, mutta enpä haluaisia häntä omaan sukuuni (enkä kyllä vihamieheksenikään). Vähän samaa mieltä on Gigikin kirjan lopussa, joka muuten onnistui yllättämään minut melko lailla täydellisesti. Kiinnostaa todellakin nähdä millainen kolmannen osan kansikuva tulee olemaan. Tämänkin kansi on jo aika juonipaljastuksellinen.

Kellopelikuninkaassa ei edelleenkään päästä seikkailemaan toisiin maihin, mutta Grönlantia ja etenkin Keloburgin kaupunkia kierrellään runsaasti. Kaupunki tuntuu paljon elävämmältä kuin sarjan ensimmäisessa osassa, ja Gigin kautta nähdään niin aatelisia kuin kerjäläisiäkin. Olisin oikeastaan kaivannut sympaattista aatelishahmoa, kaikki heistä olivat enemmän tai vähemmän nirppanokkaisia ja itseriittoisia. Kerjäläiset sen sijaan olivat kolmiulotteisempia hahmoja eivätkä pelkkiä käveleviä stereotypioita. Gigi kasvoi erinomaiseksi sankarittareksi, jonka maailmankuva oli virkistävän harmaa tiukan mustavalkoisen sijaan. Edellisen osan tapahtumat ovat jättäneet jälkensä ja kaikeksi onneksi niitä ei vain pyyhkäistä sivuun, vaan Gigi joutuu käsittelemään niitä kirjan sivuilla eikä vain niiden välissä.

Luettu myös: Taikakirjaimet, Kujerruksia, Yöpöydän kirjat, Todella vaiheessa ja

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Marja-Leena Tiainen:
Khao Lakin sydämet
237 s.
Tammi 2013

Viisitoistavuotias helsinkiläistyttö Emma lentää isoäitinsä kanssa Thaimaahan, Khao Lakiin. Mutta ei ensimmäistä kertaa, sillä kuusivuotiaana, tapaninpäivänä 2004 hän menetti koko perheensä tuhoisassa luonnonkatastrofissa. Tällä reissulla Emma ja isoäiti eivät aio vain loikoilla auringossa, sillä heillä on tehtävä: Operaatio Hengenpelastaja. He aikovat etsiä käsiinsä sen paikallisen miehen, joka aikoinaan pelasti Emman vesimassoista hiuksista vetämällä. 

Paikan päällä Emman muistot vuosien takaa tulvahtavat mieleen. Hienovaraisesti ja latautuneesti kirjoitetuissa takaumissa kerrotaan siitä miltä tuntuu, kun ihminen joutuu äärimmäisen eteen. Tunteet ovat pelissä myös kun Emma tapaa Lukaksen, mukavan ruotsalaisen pojan, joka hänkin on tsunamin selviytyjiä. Kohtalotoverit ymmärtävät toisiaan, ja romantiikkaa on pian ilmassa. 

Marja-Leena Tiainen on minulle ja varmasti monelle muullekin tuttu nimi Rakas Mikael-kirjasta. Vaikka kyseisen kirjan aihepiiri ei minua koskettanutkaan, muistan lukeneeni sen monta kertaa ihan vain siksi, että pidin siitä. Näin aikuisena en ole uskaltanut lukea sitä siltä varalta, että se onkin huonompi kuin muistan. Paras kun saan pitää ruusuiset mielikuvani.

Khao Lakin sydämissä käsitellään myös vaikeaa aihetta, vuoden 2004 tsunamia joka vei valtavan määrän ihmishenkiä. Jännä ajatella, että tämän kirjan kohdeyleisö oli silloin pikkulapsia, jotka tuskin muistavat tapahtumasta paljonkaan. Kirjassa tuodaan osuvasti esiin se, että tsunami-isku muistetaan länsimaissa nimenomaan sen vuoksi, että se vaati länsimaisten turistien hengen. Vertauskohdaksi nostetaan tuhoisa Haitin maanjäristys, josta ei enää juuri puhuta. Olisin oikeastaan kaivannut tähänkin vielä hieman enemmän näkökulmaa siihen, mitä tsunami merkitsi paikallisille asukkaille. Lähinnä mainitaan aineellisia tuhoja ja se, että thaimaalaiset jaksavat hymyillä vaikka kuinka tuntuisi pahalle. Olisi ollut kiinnostavampaa jos joko Emma tai Venla, toinen suomalaistyttö, olisi tutustunut thaimaalaiseen poikaan eikä toiseen turistiin. Sitten paikallisten menetykset olisivat ehkä saaneet oman äänensä.

Noin yleisesti ottaen kirja on laadukasta nuorten kirjallisuutta ja antaa varmasti pohtimisen aihetta niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin. Suruprosessia kuvataan uskottavasti, etenkin Emman isoäidin tarina jäi mieleen, ja yhteisön tuen merkistystä ei vähätellä. Apua voi saada niin ystäviltä kuin ammattiterapeutiltakin. Kirjassa tuotiin mukavasti esiin nykyajan elämä ja teknologia: nuorilla on Facebookit ja älypuhelimet, ja sosiaaliset kontaktit niiden kautta ovat tärkeitä myös heidän (iso)vanhemmilleen.

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakirppu.
Haasteet: In the Name-haasteen kategoria "paikka" ja Kirjallisesta maailmanvalloituksesta valloitetaan Thaimaa.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa
188 s.
Karisto 2012

Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Olen viime aikoina kiinnostunut steampunkista kirjallisuuden genrenä. Kellopelejä, höyrykoneita ja hulluja tiedemiehiä 1800-luvun maailmassa, kuulostaa mielenkiintoiselta. Valitettavasti oman kirjastoni steampunktarjonta ei ole kehuttava. Suomalaista kirjallisuutta ei ilmeisesti ole juuri kirjoitettukaan ja englanninkielisiä ei näköjään ole hankittu. Tämä päätyi mukaani kun sattui olemaan hyllyssä ja halusin nähdä miten steampunk kääntyy nuoremmille kirjoitetussa kirjassa.

Miten sen nyt ottaa. Oikeastaan koko tarina olisi voinut yhtä hyvin sijoittua kokonaan uuteen mielikuvitusmaailmaan kuin tähän meidän maailmaamme vaihtoehtohistorialla höystettynä. Käy kai se näinkin, mutta ei se kuitenkaan ole ymmärtääkseni steampunkin pointti. Luulisin syynä olevan tarinan verrattain pienet piirit: lukija näkee vain yhden saaren yhden hetken yhden henkilön kautta. Toimiiko steampunk paremmin jos päähenkilö reissaa maailmaa ja/tai on aikuinen? Toisaalta se, mitä kirjassa nähdään on sen verran kiinnostavaa, että luen kyllä sarjan toisenkin osan. Suosikkihahmoni olivat Gigin äiti ja sisaret, joista kuoriutui varsinaisia toimintasankareita. Niin sitä pitää!

Perimmäinen syy laimeaan lukutunnelmaan on varmasti se, että en ole sitä lukijakuntaa jolle kirja on kirjoitettu. Nuoremmalle tällainen suoraviivainen kerronta toimii varmasti, aikuisena kaipasin lisää lihaa tarinan luiden ympärille. Mietinkin lukiessani, että kenelle kirja on kirjoitettu. Nuorille, mutta minkä ikäisille? Gigi on kai 10-12-vuotias, joten voisi ajatella, että samanikäisille tai vähän nuoremmille. Tarinassa on kuitenkin niin synkkiä kohtia, että ei tämä ihan pienimmille ja herkimmille sovi. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, ja Gigin siskoa on kidutettu. Minulle jäi jopa sellainen mielikuva, että hänet oli ehkä raiskattukin.

Eniten hilpeyttä herätti kuitenkin se, mikä voi hyvinkin mennä juuri nuoremmilta lukijoilta ohi. Kuninkaallisen perheen jäsenet kun ovat selvästi Venäjän vallankumousta paenneet viimeiset Romanovit, joita Rasputin jahtaa.

Luettu myös: Yöpöydän kirjat, Morren maailma, Taikakirjaimet, Kujerruksia ja Todella vaiheessa.
Haasteet: Prinsessahan tuossa nimekkeessä on, joten viivaan yli In the name-haasteen "tittelin".

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja
377 s.
WSOY 2013

Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta mantereelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Johtolangat ohjaavat heitä odottamattomaan suuntaan. Onko arvoituksella jotain tekemistä Rufuksen ja tämän suvun musertavan menneisyyden kanssa?

Sähköä ilmaan tuovat myös uudet ystävät, salaperäiset aaltoja kesyttävät sisarukset Eden ja Nemo, joiden läsnäolo hermostuttaa laumaansa suojelevaa Rufusta. 

Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja on niitä kirjoja, jotka ehdin lukea tuossa keväällä, mutta jotka jäivät bloggaamatta. Tästä postauksesta voinee päätellä, että pidin ensimmäisestä osasta ja halusin lukea toisenkin. Nyt sitten odottelen kolmatta eli tykkäsin tästäkin.

Koin hivenen hämmentäviä hetkiä kirjaa aloittaessani, koska olisin voinut vaikka vannoa, että yhden hahmon nimen piti olla Ariel. Minulla oli aivan selviä mielikuvia siitä, että jossakin olin lukenut saman tekstin eri nimisen tytön kertomana. Sitten asia selvisi: aiemmin lukemassani lukunäytteessä Eden oli kuin olikin Ariel. Jännä juttu, miksiköhän ja missä vaiheessa nimi muuttui?

Ylipäätään nimet olivat tässä kirjassa aika tärkeitä ja niinpä minäkin sitten kiinnitin niihin huomiota enemmän kuin ehkä olisi pitänyt. Eden ja Nemo eivät oikein iskeneet, ja olen edelleen sitä mieltä että Unna Oravainen on hieman yliampuva. On nimittäin melkoinen sattuma tuo sukunimi. Joskus sitä kirjoja pyöritellessään miettii, että kirjailijat ovat niin ihastuneet johonkin nimeen etteivät yhtään mieti sitä, kuka sen nimen lapselle kirjassa antaisi. Olisivatko Unnan kahden kirjan perusteella ei-saamelaiset vanhemmat tosiaan antaneet lapselleen nimeksi Unna? Tai Edenin ja Nemon, Eden ja Nemo? Ronnin ja Viken nimet olivat uskottavammat. Norsujen nimet olivat kyllä hillittömän hauskoja (nauroin kolmannen kohdalla ääneen) ja hyvin valittuja, mutta en suostu uskomaan niitä oikeiksi nimiksi. Ne ovat salaisia agenttinimiä kuten James Bond, eikös vain?

Periaatteessa minulla olisi useampikin kana kynimättä tämän kirjan suhteen, mutta kesken lukemisen koin valaistumisen: useimmat niistä liittyvät genreen ja siinä pyöriviin tyypillisyyksiin, eivät tähän kirjaan sinällään. En halua moittia tätä sen vuoksi, että se seuraa nuorten ja aikuistenkin paranormaalia/urbaania fantasiaa ja siihen kuuluvia "lainalaisuuksia", jotka nyt vain sattuvat ärsyttämään minua suurimman osan ajasta. Joku päivä saatan vielä intoutua kirjoittamaankin niistä. Toki olisin toivonut, että Salama olisi astunut niistä ulos tai tehnyt jotain uutta ja jännää niillä, mutta genrensä edustajina kirjat ovat erittäin hyviä.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasta ja vaikka loppujen lopuksi mitään suurempia ei edes tapahdu ennen kirjan loppua, koko ajan kuitenkin tapahtuu jotakin. Ei jäädä vain tuijottamaan seiniä tai vain puhumaan, vaan oikeasti tehdään jotain. Etenkin Unnan surffaus jäi mieleen pelottavan upeana kokemuksena. Kaiken kaikkiaan tarina piti otteessaan loppuun asti ja kirjan jaksoi oikein helposti lukea yhteen menoon. Pitää kuitenkin myöntää, että kirjailijalla oli pariinkin otteeseen niin saarnaava ote meren ja luonnon suojelusta, että hyppäsin ne kohdat yli. Nuoreen voivat upota paremmin, minulle asia oli jo tuttua ja en vain tykkää lukea kun kirjailija valistaa lukijoita.

Unnan ja Edenin välille kehittyvästä ystävyydestä pidin todella paljon. Kirjat kärsivät naishahmojen puutteesta, joten oli mukavaa, että tässä osassa oli Unnan lisäksi toinenkin tyttö tärkeässä roolissa. Lisäpisteitä siitä, että he eivät kilpailleet saman tyypin huomiosta ja puhuivat keskenään muustakin kuin pojista. Eden sinällään oli kiinnostava hahmo, jos kohta turhankin yliampuvan erikoinen samaan tapaan kuin Rufus. Nemo jäi aika mitäänsanomattomaksi, mutta veikkaan, että hän saa lisää sivuja seuraavassa osassa. Harakanloukkuhan se työnimi taisi olla, nimestä päätellen saamme tietää lisää myös Joonesta. Hyvä niin, hauska hahmo, joka tekee Viken sanailuista vähemmän ärsyttäviä ja oikeasti hauskoja. Viken alapäävitsit eivät jaksaneet naurattaa, ja tykkäsinkin siitä että muut faunoidit pitivät niitä yhtä rasittavina. Reaktioni oli siis se, mitä haettiin! Ylipäätään Viken heteromachoilu oli välillä niin yliampuvaa, että se meni suorastaan Narnian ei kun siis teatterin puolelle.

Toivottavasti kolmannessa osassa olisi edes yksi muu mytologinen eläinhahmo lohikäärmeen lisäksi. Odotin tältä osalta vähintään krakenia, mutta eipä sellaista näkynyt. Maailmassa, jossa lohikäärme voi olla voimaeläin, pitäisi uskottavuuden vuoksi olla esimerkiksi aarnikotkia, yksisarvisia tai feeniks-lintuja. Ja uskottavuudella tarkoitan tietenkin myös sitä, että olisihan se oikeasti aika siistiä.

Ja ne genreen liittymättömät kanat olivat:
1)  Liikaa "harakka teki sitä ja lohikäärme sanoi tätä". Ei etunimien toistoa tarvitse pelätä. Se kiinnittää vähemmän huomiota kuin nuo voimaeläimet, etenkin kun teksti on sidottu kertojansa näkökulmaan aika tiiviisti. Tuskin kukaan ajattelee kavereistaan, että "blondi missi sitä ja kalju korsto tätä". Nyt niitä eläimiä käytettiin siis häiritsevän paljon.
2) Vaikka ne sänkykamarikohtaukset oli useimmiten kirjoitettu hyvällä maulla, se [juonipaljastus] oli liian, no, sanotaan nyt vaikka intiimin kinky omaan makuuni nuortenkirjassa, jossa en tosiaan sellaista odottanut. Jäi vähän epämiellyttävä tunne siitä, että nyt tuli katsottua liian syvälle kirjailijan mielen ja henkilökohtaisten mieltymysten syövereihin. En siis väitä, että näin tapahtui, mutta sellainen olo minulle kuitenkin jäi.

Tämä viimeinen ei sitten liity (ainakaan ymmärtääkseni) kirjailijaan vaan kustantajaan. Kilometrin pituinen miinus takakannesta. Jospa joku WSOY:n edustaja voisi tulevaisuudessa vilkaista kirjoja ihan luonnossa ennen kuin painokoneet pistetään käyntiin suuremmassa mittakaavassa? Noin kolmasosa takakannen tekstistä on nimittäin lukukelvotonta. Fontin väri on melkein tismalleen sama kuin taustan enkä saanut siitä selvää vaikka kuinka kääntelin kirjaa sekä auringon että tavallisen lampun valossa

Luettu myös: Morren maailma, Kujerruksia ja Lukunurkka
Haasteet: In the name-haaste, kategoriana "eläin".

Salla Simukka: Toisaalla

Salla Simukka: Toisaalla
233 s.
Tammi 2012

18-vuotias Samuel Järvi on varsinainen nörtin stereotypia: pojan yöt kuluvat tietokoneella pelaten ja päivät nukkuen. Kontaktit tyttöihin ovat jääneet vähäisiksi. Koulun loputtua hän ei tiedä, mitä tekisi. Yllättäen Samuel saa kuitenkin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Hänet pyydetään mukaan salaiseen projektiin, ja työstä maksetaan järkyttävän hyvin.

Projekti on täynnä yllätyksiä, mutta suurin yllätys on kuitenkin se, että Samuel rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään. Kaikki muu menettää merkityksensä, kun Samuel päättää pelastaa unelmiensa tytön. Mutta kaipaako tyttö edes pelastajaa?

Toisin kuin ilmeisesti kaikki muut kirjan lukeneet, minä suorastaan inhosin tätä. Dorothy Parkeria mukaillakseni, tämä ei ole niitä kirjoja, jotka sysätään kevyesti syrjään. Tämä paiskataan suurella voimalla. Tämä onnistui näin jälkikäteen pilaamaan myös kumppanikirjan, Jäljellä. Ainoa myönteinen asia, jonka voin kirjaparista sanoa on se, että idea on hyvä. Harmi vain, että Toisaalla-kirjan toteutus on se mikä on. Kiitti vaan, Samuel, hahmosi pilasi kaiken.

Ja koska minun pitää tietenkin perustella näinkin radikaali mielipide, nyt seuraa JUONIPALJASTUKSIA. Tätä ei oikein voi arvostella ilman JUONIPALJASTUKSIA, joten tässäpä niitä tulee. Älä siis lue pitemmälle jos et halua tietää JUONIPALJASTUKSIA.

Alla on siis JUONIPALJASTUKSIA, joskin aika epämääräisiä. Pikemminkin henkilöpaljastuksia.

Oletteko ikinä törmänneet termiin Nice Guy? Huomatkaa isot kirjaimet, niillä Nice Guy erotetaan ihan tavallisesta kivasta nice guy-miehenpuolesta, mukavasta kaverista. Nice Guy-syndroomasta voi lukea lisää täältä.

Tämän kirjan päähenkilö Samuel on Nice Guy. Hän on tietenkin se porukan fiksuin ja tietää sen (= ylimielinen, alentuvainen). Ei komea kakku ulkonäöltään (= ruipelo, finniarpinen nörttistereotypia), mutta tietää olevansa sisältä Sen (= kauniin naisen) Arvoinen ja ainakin parempi kuin ne kuntosalilla käyvät komeat paskiaiset (= miestyyppi, joka on paremman näköinen ja suositumpi kuin Nice Guy). Katkera, koska naiset ottavat usein mieluummin sen komean paskiaisen kuin hänet vaikka hän on niin mukava ja kiva. Jos nainen nyt sattuu kiinnostumaan, hän ei ole millään tavalla yhtä hyvä kuin se kaunotar, johon Nice Guy on iskenyt silmänsä. On tietenkin moraalisesti oikeassa. Mainittu kaunotar antaa mahdolliset, pienimuotoiset väärinteot (= viikkojen salakatselu ja kuuntelu, osallistuminen mainittuihin moraalittomiin tekoihin, noin niin kuin ihan satunnaisina esimerkkeinä) anteeksi, koska Nice Guy on, no, mukava kaveri, joka tietenkin oli oikeassa koko ajan ja yritti pelastaa kaunottaren. Uljas prinssi suorastaan.

Toisaalla luki siinä määrin Nice Guy-kaverin fantasiana (= olin Paras, tein aina Oikein, sain haluamani palkinnon eli naisen), että minun piti ihan googlata Simukka ja tarkistaa onko hän todellakin nainen. Todisteet viittaavat siihen, että on.

Ihan pienen toivonkipinän näin, kun Basilika sanoi noita samoja asioita Samuelille. Se kuitenkin sammui noin sekuntia myöhemmin kun kävi ilmi, että Samuel oli kuin olikin oikeassa ja Basilikan puheet mustasukkaisen naisen panettelua, yritys erottaa Samuel Emmistä. Totta kai Samuel oli oikeassa, hänhän on Nice Guy ja Basilika vain nainen, ja vieläpä nainen joka ei ole Samuelin himoitsema palkinto. Kirjan muut nuoret miehet, Jere ja Atro (etenkin Atro), ovat juuri niitä komeita paskiaisia, jotka ovat luonnollisestikin tyhmempiä, lapsellisempia ja moraalisesti köyhempiä kuin Samuel.

Kirjalla olisi ollut paljon annettavaa ilman Samuelin kaltaista päähenkilöä. Virtuaalitodellisuus ja nuorten itsemääräämisoikeus ovat kiinnostavia aiheita, joita olisi voinut pohtia enemmänkin. Valitettavasti minulle jäi tästä sellainen olo, että tekisi mieli käydä suihkussa pesemässä Samuelista valunut Nice Guy-löyhkä pois. Se peitti alleen kaiken muun, mitä kirja olisi voinut ehkä antaa.

Mutta se olen vain minä. Muut ovat suhtautuneet kirjaan huomattavasti positiivisemmin. Esimerkkeinä Olipa kerran kirjablogi, Tarinoiden taikaa, Kansien välissä ja Saran kirjat.

Salla Simukka: Jäljellä

Salla Simukka: Jäljellä
224 s.
Tammi 2012

Emmi Aalto on 15-vuotias tyttö, joka kokee, ettei hän ole mitään. Koulussa hän ei ole löytänyt omaa lahjakkuusaluettaan, vaan on yhäkin pelkkä Potentiaali. Kotona perhe ei tunnu huomaavan häntä. Ystäviä hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Emmi päättää karata, jotta hänestä tulisi edes tyttö, joka katosi. Mutta kun hän palaa karkumatkaltaan, kotona ei ole ketään. Eikä naapuritaloissa. Eikä koko kaupungissa. Kaikki ihmiset ovat kadonneet, vai ovatko?

Jos et halua tietää kirjasta mitään muuta kuin yllä olevan, lopeta lukeminen tähän!

Luin puolet tästä viime vuoden puolella, mutta jostain syystä into loppui kesken kaiken. Tai no, jostain syystä tarkoittaa tässä tapauksessa Atron hahmoa. Lukeminen loppui kuin seinään kun poika tipahti taivaasta, koska en ollut siinä mielentilassa että olisin kestänyt teiniromantiikkaa. Oletin sen heti korvaavan Emmin ja Onervan ystävyyden.

Nyt sain kuitenkin luettua koko kirjan ja totesin olettamuksieni olleen sekä oikeassa että väärässä. Olihan sitä teiniangstia ja romantiikkaa, mutta kirjoittajan näkökulma teki siitä jopa yllättävän. Emmin mielestä Atro on niin ihana ja aikuinen, minusta taas ärsyttävä, omahyväinen ja ylimielinen. Sain sellaisen vaikutelman, että minä olen oikeassa ja Emmi teinirakkauden kourissa mikä teki lukukokemuksesta kohtuullisen miellyttävän. Tyypin oli tarkoituskin olla sellainen. Tykkäsin myös siitä, että Emmin elämä ei ala pyöriä Atron ympärillä heti kun tämä ilmaantuu. Kun kaikki muut ihmiset ovat kadonneet, on maailmassa selvästi muitakin murheita kuin ensirakkaus. Vähän kyllä petyin siihen, miten valokeila siirtyi pois Emmistä ja Onervasta tarinan edetessä. Ne alkupään sekoilut ja keskustelut olivat suosikkikohtiani koko kirjassa.

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kiinnostava jos kohta hieman keskeneräinen. Jälkimmäinen selittynee sillä, että kirjan on tarkoitus muodostaa kokonaisuus sen kumppaniteoksen kanssa. Lopun Cliffhanger of Doom oli suorastaan häijy teko Simukalta! Nyt on ihan pakko lukea myös Toisaalla.

Pisteet vielä kauniista kannesta!

Ennen minua kirjan ovat lukaisseet muun muassa  Booklovin', Yöpöydän kirjat, Saran kirjat, Jossun lukupäiväkirja ja Kirjamielellä.

Kiersten White: Paranormaali

Kiersten White: Paranormaali
(Paranormalcy, 2010)
342 s.
Gummerus 2011

Kuusitoistavuotias Evie haluaisi olla ihan tavallinen nuori. Mutta normaalielämä on hieman hankalaa, kun ex-poikaystävä on keiju, Evie on kovaa vauhtia retkahtamassa muodonmuuttajaan, ja hänen työnään on yliluonnollisten olentojen kiinni ottaminen.
Eviellä on oma erityinen kykynsä: hän näkee vampyyrien, ihmissusien, noitien ja muiden olentojen naamioiden läpi. Yhtäkkiä olentoja alkaa kuolla ja kaikki todisteet viittaisivat siihen, että Evie on muinaisen ennustuksen keskiössä. Se siitä tavallisesta elämästä...

Vuosi pyörähti sitten käyntiin nuorten fantasialla. Pohdiskelin jokin aika sitten sitä, mikä näissä teinien tähdittämissä kirjoissa vetää puoleensa tällaisia kypsän iän saavuttaneita tätejä. Ei tässä sentään haudan partaalla hoiputa, mutta wanhan ajan mittarin mukaan olen ollut vanhapiika jo useamman vuoden. Teinien näkökulmasta pitäisi varmaan jo alkaa katselemaan sopivaa hautapaikkaa. Mitä yhteistä minulla voisi olla teinitytön kanssa?

Eipä paljon mitään, ei ainakaan Evien kanssa. En pidä pinkistä enkä seuraa kieli pitkänä teinidraamoja, enkä myöskään ole salskeiden nuorukaisten ympäröimä. Lisäksi on myönnettävä, että en rengasta työkseni vampyyreitä ja muita paranormaaleja eikä bestikseni ole merenneito. En tietääkseni ole muinaisen ennustuksen keskiössä.

Mutta, mitä silmäni näkevätkään? Juuri tuohan näissä kiinnostaakin! Kun oman päivän jännittävin hetki on joskus postin kolahtaminen luukusta (laskuja? mainoksia? laskuja ja mainoksia?), nämä teiniseikkailut ovat juuri sitä mitä kaipaankin. Teineillä ei ole aikuisten huolia (pahus, taas laskuja) ja niinpä Eviekin voi kuluttaa kohtuuttomasti energiaa vertailemalla kahta ihqua sulhaskandidaattiaan, muodonmuuttaja-Lendiä ja keiju-Rethiä. Reth on muuten selvästi glittervampyyri-Edward, jonka erottaa Edwardista se, että Rethin kontrolloivaa käyttäytymistä ei esitetä romanttisena ja toivottavana. Pisteet Whitelle hahmosta, jota en haluaisi lähellenikään, mutta josta kuitenkin haluan tietää enemmän. Reth on hahmona kiinnostavampi kuin Lend.

Huolettomuuden tunnetta lisää tietenkin seikkailujuoni. Mikäs se mukavampi tapa viettää kylmiä talvi-iltoja kuin juoksennella mielessään pitkin SuperSalaisen Organisaation SuperSalaisia käytäviä. Whiten maailma on täynnä vampyyrejä, ihmissusia, vedenhenkiä sun muita sellaisia, ja olisinkin lukenut mielelläni enemmän niistä kuin Lendin taiteilijankyvyistä tai fiktiivisen Easton Heights-sarjan tapahtumista. No, Lendin piirtelyt liittyivät vähän juoneen ja teinidraama kuvasi osoittelevasti Evien kaipuuta normaaliin elämään. Jälkimmäisestä olisin voinut lukea lisääkin, ja etenkin Evien ja merenneito-Lishin ystävyys jäi harmittavan pinnalliseksi.

Joka tapauksessa kirja oli mukava lukea. Tarina rullasi tasaisesti eteenpäin ja aina kun alkoi tylsistyttää tai kyllästyin johonkin, tapahtui jotain muuta. Jatko-osa on ehdottomasti lukulistalla.

Paranormaali on luettu ainakin Katinkan kirjastossa, Kirjaretkillä, Luetuissa maailmoissa ja Kirjamielellä.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons
212 s.
Magic Carpet Books 2002
(1. p. 1990)

Cimorene is everything a proper princess is not supposed to be: headstrong, tomboyish, smart. . . .

And bored.

So bored that she runs away to live with a dragon . Soon she's coping with a witch, a jinn, a death-dealing talking bird, a stone prince and some very oily wizards.

Näin sitä mennään nostalgiajunan kyydissä! Olin jo melkein unohtanut miten viihdyttäviä nämä Wreden kirjat ovat. Tämä teos siis aloittaa sarjan The Enchanted Forest Chronicles, joka on myös suomennettu nimellä Lumotun metsän kronikat. Tämän osan suomennoksen nimi on Lohikäärmeen prinsessa. Olen lukenut koko sarjan pariinkiin otteeseen rakkaalla kotimaisella ja nyt tarttui mukaan alkuperäinen englanninkielinen kirja. Ei siksi, että suomennos olisi mitenkään huono, vaan ihan huvin ja urheilun vuoksi. Suomennoksen kansi on muuten mielestäni parempi, Cimorene ja Kazul ovat siinä enemmän sen oloisia kuin lukiessani kuvittelin.

Jos mietitte joululahjaa nuorehkolle henkilölle, sanotaan nyt vaikka 10-13-vuotiaalle (minä siis olen melko surkea arvioimaan mikä kirja on sopiva minkäkin ikäiselle, älkää uskoko minua), tämä olisi vallan mainio vaihtoehto. Kirjassa hihitellään niille perinteisille satuhahmoille ja juonenkäänteille oikein sydämen kyllyydestä. Cimorene erottuu kultatukkaisten prinsessojen joukosta kuin strutsi hanhiparvesta ja paljon huumoria saadaankin irti siitä, minkälainen kaikki muut hahmot olettavat hänen olevan. Hän esimerkiksi aiheuttaa päänvaivaa jos jonkinlaisille urheille prinsseille ja ritareille, koska ei halua tulla pelastetuksi lohikäärmeen luolasta. Eihän tarinan niin pitäisi mennä.

Kirjassa on perinteisen värikäs henkilökaarti prinsessoista lohikäärmeisiin ja velhoihin. Tarina etenee vauhdikkaasti, mutta yllätys yllätys prinsessatarinalle, se mitä kirjassa ei juuri ole on romantiikka. Takakannessa mainittu kiviprinssikään ei valloita (ei edes yritä valloittaa) Cimorenen sydäntä, vaikka tavallista terävämpi prinssi onkin. Senpä takia uskaltaisin suositella tätä myös niille pojille, jotka harvemmin perustavat prinsessatarinoista niiden äh niin ällön rakkaushöpinan (ei omia sanojani) vuoksi. Urheita prinssejä on juu, ja niin on urheita prinsessojakin.

Derek Landy: Keplo Leutokalma 1-3

Derek Landy: Keplo Leutokalma
(Skulduggery Pleasant, 2007)
352 s.
Tammi 2007

Asianajaja Fedgewick oli lyhyt mies, jonka mittasuhteet ja ulkomuoto toivat mieleen hikisen keilapallon. Hän tapaili hymyä. "Yksi henkilö puuttuu vielä", hän sanoi, ja Fergusin silmät pullistuivat.

"Kuka?" Fergus halusi tietää. "Me olemme Gordonin ainoat sukulaiset, muita ei ole."

"Nimi on hyvin epätavallinen", Fedgewick sanoi. "Vaikuttaa siltä, että me odotamme herra Keplo Leutokalmaa."

Koska olen ilmeisen kykenemätön liittämään tekstiin useampaa kuin yhtä kuvaa mitenkään järkevästi (mikä niiden asettelun salaisuus on? en sitten millään saa niitä vierekkäin tai alekkain), saatte tyytyä ensimmäisen osan kansikuvaan. Toinen osa on nimeltään Leikkiä tulella (Playing With Fire) ja kolmannen osan, The Faceless Ones, luin suoraan englanniksi. Yritän välttää suurimpia juonipaljastuksia, mutta kun nyt puhun kolmesta kirjasta, kaikkea ei voi mitenkään välttää.

Tarina lähtee käyntiin kun kirjailija Gordon Edgley jättää maallisen tomumajansa ja testamenttaa talonsa 12-vuotiaalle Stephanielle. Gordon oli menestyksekäs kauhu/fantasiakirjailija ja pian Stephanie huomaa, että setävainaa ei sittenkään vetänyt outoja juttuja hatustaan. Stephanie vaatii päästä mukaan luurankoyksityisetsivä - siinäpä sana, jota ei tule joka päivä käytettyä - Keplo Leutokalman seikkailuihin. Hauskaa hommaa jos ei oteta lukuun kaikenlaisia väkivaltaisia sekopäitä, joita yliluonnollinen maailma on tulvillaan.

Kirjoja lukiessa olin todella yllättynyt siitä, miten paljon ruumiita tarinan edetessä kasautui. Ei se minua sinänsä haitannut, mutta en todellakaan suosittelisi tätä pienimille tai herkimmille lukijoille. Vaikka veren roiskunnalla ei mässäillä, väkivaltaa on kuitenkin runsaasti ja osa siitä myös hyvisten taholta, Keplolla kun on liipasinherkkä sormi ja tappeluun syyhyävät rystyset. Landyn kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän ei mene siitä missä aita on matalin. Stephanie ei selviä seikkailuistaan naarmuitta eikä voita selvästi parempia vastustajia, ja kun magia otetaan pois (kaikki varmasti arvasivat, että hänellä niitä on), hän on oikeasti pulassa. Kolmannessa kirjassa hän joutuu taikavoimat mitätöivään selliin yhdessä toisen vangin kanssa ja toteaa kauhuissaan, että ei mitenkään voi pärjätä hänelle tappelussa.

Keplon maailma on siis melkoisen synkkä paikka, seikka jota ei ohiteta olankohautuksella. Onko oikein, että nuori tyttö joutui mukaan vaarallisiin mittelöihin? Miksi Stephanie valitsee vaarat ja magian perheensä sijaan, ja mikä tämän valinnan hinta on? Etenkin kolmas osa käsittelee näitä aiheita. Keplot etenevät Potterien ja muiden vastaavien sarjojen tapaan eli Stephanie on joka kirjassa vuoden vanhempi, ja sen huomaa jossakin määrin kirjojen sisällöstä. Ensimmäisessä osassa yliluonnollinen on mielenkiintoista, hauskaa ja pelottavaa, kolmannessa myös oikeasti kauhistuttavaa ja vaarallista koska Stephanie (tässä vaiheessa jo Valkyria, nimillä kun on voimia) ymmärtää mitä on pelissä.

Kirjat ja Landy saavat noin miljoona lisäpistettä siitä, että 1) sarjan päähenkilö on tyttö ja 2) hänen maailmansa ei pyöri kivojen poikien ja huulipunan ympärillä. Stephanie on selkeästi tyttö, mutta olematta kuitenkaan neito pulassa. Hän ei ole mitenkään huonompi sukupuolensa vuoksi, eikä kukaan sanokaan ettei hän voi tehdä jotain koska on tyttö. Itse asiassa kirjoissa on useampikin vahva naishahmo. Oma suosikkini on taikakirjaston omistaja, salaperäinen ja kohtalokkaan kaunis Siru Turmio. Toivottavasti pojat eivät jätä tätä sarjaa lukematta vain sen vuoksi, että päähenkilö on Stephanie eikä Stephen.

Käännöksestä sen verran, että taidan lukea loputkin Keplot englanniksi kunhan löydän ne. Suomennos ei missään nimessä ole huono, siinä on Potterien lentoa ja mielikuvitusta. Silti, luettuani tuon englanninkielisen en voisi olla miettimättä mitä suomennoksen takana piilee. Suomenkielinen Keplo on vinkeä veikko, mutta hänellä ei ole englanninkielisen Skulduggeryn tietynlaista wanhanaikaista kohteliaisuutta. En vain voi kuvitella Skulduggerya sanomassa "höpsis".

Suosittelen. Ensimmäinen osa kärsii jonkin verran tyypillisestä ensimmäisten osien hapuilusta ja alkukankeudesta, mutta vauhtiin päästyään Landy on luonut kiinnostavan ja harmaansävyisen maailman täynnä jos jonkinlaisia kummajaisia. Keploja on luettu muun muassa Paperiparatiisissa, Humisevalla harjulla ja Enkelin sulkakynässä.

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Emmy Abrahamson: Kuinka
selviytyä  puolalaisesta äidistä
(Min pappa är snäll och
min mamma är utlänning, 2011)
250 s.
Karisto 2012

16-vuotiaan ruotsalaistytön Alicjan toiveissa on rauhallinen kesäloma, mutta turha toivo, siitä pitävät huolen Alicjan puolalainen äiti ja koko muu suku, joka tunkee nokkansa perheen asioihin. Ensin päätetään hakea Puolasta remonttimiesrevohka, jonka tekemisiä Alicja (ainoana ruotsinkielentaitoisena) saa suu vaahdossa selitellä viranomaisille. Sitten päädytään putkaan paavinfanitusmatkalla, ja lopulta Alicja vielä leimaantuu kahjoksi stalkkaajaksi (kohteena TIETENKIN Alicjan oikea ihastus, suloinen Ola Olsson), vaikka syypää on vinksahtanut serkkutyttö!

Jokainen muistanee omat teinivuotensa. Miten kukaan ei ymmärtänyt ja etenkin sen, miten hirvittävän nolo oma perhe oli. Hyvä kun kehtasi liikkua ulkona mokoman sakin seurassa, aina sai hävetä silmät päästään jotain. Uskoisin, että tunne on tuttu myös tämän päivän teineille ja suosittelisinkin tätä Abrahamsonin kirjaa etenkin heille. Oma perheenne voi hyvinkin olla nolo, mutta ainakaan ette ole Alicja ja äitinne ei ole Beata. Voisi siis olla huonomminkin.

Kirjaa voi suositella myös huumorin ystäville sekä niille, jotka nostalgiapuuskassaan haluavat kokea uudelleen mainitun häpeän tunteen. Alicjalla on sitä vaikka muille jakaa, koska hänen äitinsä Beata ei ymmärrä, että 1980-luvun Ruotsi ei ole Puola. Homehtuneen juuston voi heittää pois ja remonttimiehiä ei tarvitse palkata pimeästi rajan takaa. Teinityttären finneistä ei todellakaan tarvitse kertoa koko suvulle tai Ystadin poliisivoimille. Etenkään Ystadin poliisivoimille, Alicja kun haluaa poliisiksi eikä kukaan toivo tulevien työkavereidensa muistavan iho-ongelmiaan.

Tämä oli aivan hervottoman hauska ja osuva kirja. Sympatiani olivat Alicjan puolella, myös silloin kun hän alkoi ymmärtää paremmin äitiään. On vaikeaa olla teini ja vielä vaikeampaa kun erottuu jotenkin joukosta. Ainakin näin aikuisen näkökulmasta kirjasta voi lukea myös sen miten subjektiivisia käsitteet "nolo" ja "joukosta erottuva" ovat. Alicja toivoo maan aukenevan allaan, mutta hänen ystävänsä eivät ole moksiskaan Beatan ja muun perheen edesottamuksista. Heidän näkökulmastaan heidän omat perheensä ovat varmasti ne, jotka pitäisi piilottaa ihmisten katseilta.

Alicja hahmona oli mieleiseni. Vaikka hän kirjan kuluessa ihastuukin Ola Olssoniin, hänen elämänsä ei pyöri pojan ympärillä. Alicjalla on tulevaisuuden suunnitelmia, jotka eivät ole riippuvaisia Ola Olssonista ja itse asiassa kirja kertookin enemmän äidin ja tyttären suhteesta. Olen muistaakseni nähnyt blogosfäärissä jonkinlaisen äidit & tyttäret haasteen ja tämä olisi oiva kirja siihen osallistuville.

Abrahamsonin seuraavaa kirjaa odotellessa!

Kuten kaikki muukin tänä kesänä, myös piirustus on mennyt hyvistä aikomuksistani huolimatta täysin pieleen. Erik Antonsson-Rosing täytyy saada ymmärtämään, että tämä on onnellinen piirustus täynnä onnellisia asioita, ei suinkaan kuva tilanteesta, jossa verenhimoinen kansanjoukko ajaa paria pikkulasta kohti hyönteisiä kuhisevaa kasvia hysteerisen auringon loistaessa infernon yllä.

Malinda Lo: Ash

Malinda Lo: Ash
291 s.
Hodder Children's Books 2010

With her parent both gone, Ash finds herself a servant in the house of her ruthless stepmother and there seems no hope of finding happiness again.

But Ash is unaware of her mother's legacy, and that will lead her to a magical place. A place where love, identity and belonging are waiting...

Takakannen tekstistä sen jo huomaa: Tuhkimo-tarinahan tämä on, kirjaimellisesti. Lo on napannut vanhasta sadusta sen tunnetuimmat piirteet ja laittanut ne uusiin kehyksiin. On orpotyttö, paha äitipuoli ja kaksi sisarpuolta, prinssi ja tanssiaisnaamiaiset ja jopa haltia, joka hankkii tanssiasvaatteet ynnä muut krumeluurit. Uutta on kuitenkin se, että haltia ei toimi hyvää hyvyyttää ja Ash rakastuu prinssin sijaan kuninkaalliseen metsästäjättäreen Kaisaan.

Aivan niin, kyseessä on kahden nuoren naisen välinen romanttinen rakkaus. Tätäpä ei sitten uskalletakaan sanoa niin selvästi takakannessa. Harmihan se on, että kustantajan pitää tällä tavalla kikkailla ja hämätä lukijoita. Ja vielä suurempi harmi ja vääryys on jos kirjasta ei pidä juuri sen lesborakkauden vuoksi. Teos on nimittäin varsin hyvä ja rakkaustarina suloinen ja uskottava kaikessa tavallisuudessaan (eli siihen ei sisälly mitään rakkautta kummempaa taikaa). Parempi tarina kuin Amanda Hockingin Trylle-trilogia jonka äsken luin.

Toisaalta Ashin ja Kaisan suhteen tavallisuus jättää sen kakkossijalle kun pitää valita kirjan kiinnostavin suhde. Ashin ja komean haltian Sidheanin välinen mutkikas yhteys on kiinnostavampi. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että Sidhean oli mystisenä haltiana kiinnostavampi kuin Kaisa, tavallinen ihmisnainen. Ehkä olen vain heikkona yliluonnollisiin olentoihin, jotka käyttäytyvät kuin olisivat yliluonnollisia olentoja? Pidin paljon kirjan lopusta, jossa Ash tekee hyvistä syistä toisenlaisen valinnan kuin nämä paranormaalien komistusten piirittämät neitoset yleensä.

Saa kirja vähän miinustakin, sitä nimittäin olisi voinut tiivistää vähän. Alku on turhan pitkä, koska tapahtumat kuitenkin alkavat rullata kunnolla eteenpäin vasta kun Ash tapaa Kaisan. Joka tapauksessa mainio genrensä edustaja ja toivoisin, että suomennettavaksi päätyisi tätä tasoa olevia nuorten aikuisten kirjoja.

Amanda Hocking: Ascend

Amanda Hocking: Ascend
326 s.
Pan MacMillan 2012

Wendy Everly is facing an impossible choice. The only way to save the Trylle from their deadliest enemy is by sacrificing herself. If she doesn't surrender to the Vittra, her people will be thrust into a brutal war against an unbeatable foe. But how can Wendy leave all her friends behind...even if it's the only way to save them?

The stakes have never been higher, because her kingdom isn't the only thing she stands to lose. After falling for both Finn and Loki, she's about to make the ultimate choice...who to love forever. One guy has finally proven to be the love of her life--and now all their lives might be coming to an end.

Everything has been leading to this moment. The future of her entire world rests in her hands--if she's ready to fight for it.
 
Luinpas sitten sen aiemmin mainitun Trylle-trilogian viimeisenkin osan. Täytynee heti alkuun mainita, että tässä kirjassa sanottiin, että peikot eivät käytä kenkiä. Eli otan sanani takaisin sen suhteen, vaikka kaipaisinkin edelleen niitä kulttuurieroja.

Juonellisesti, noh, tämä nyt on genrensä edustaja. Tärkeintä ovat Wendyn suhteet miehenpuoliin, ei brutaali sota jota takakannessa hehkutetaan. Sotaa ei ole nimeksikään ja ne muutamat kuolemat tapahtuvat ei-niin-tärkeille hahmoille valokeilan ulkopuolella. Pliisu kuvaus sodankäynnistä, joka tässä tarkoittaa noin kahta hyökkäystä. Vaikka itse tapahtuman kuvaus olikin tylsä, pisteet Hockingille siitä miten Vittra-klaanin kuninkaasta selvittiin. Aina ei tarvitse mennä sen vaikeimman ja maagisimman kautta.

Wendyn rakkaushuolet ratkesivat naurettavalla tavalla etenkin kun kilpakosijat olivat toistensa kopioita. Wendy sanoo valittunsa olevan luonteeltaan ah niin erilainen kuin laidan yli heitetty, mutta aivan samalla tavalla tämä hänen elämänsä ylisuojelevainen rakkauskin yrittää tehdä päätöksiä Wendyn puolesta. Mikäs siinä jos tykkää tyypistä, mutta kun Wendy ei omien sanojensa mukaan tykkää. Tässä on siis kirjailijan puolesta selkeästi kyse niin sanotusta valehtelusta.

Eniten koko kirjassa ärsytti se, mitä Tovelle tehtiin jotta Wendy saisi syyn heittäytyä valittunsa syliin. Mikään aiemmissa osissa tai edes tässä ei viitannut siihen, että magia tekisi Tovesta väkivaltaisen. Hullun, kyllä, mutta ei tällä tavalla väkivaltaisen. Kirjailija suorastaan salamurhasi hahmon raivatakseen tietä Wendyn (kyseenalaiselle) onnelle.

Kaikenkaikkiaan en pitänyt sarjasta suuremmin. Pakkohan se on kuitenkin myöntää, että luin koko sarjan. Jotain koukuttavaa siinä siis on. Mikäli joku on genrestä kiinnostunut, voi varmasti valita huonomminkin. Ainakaan kukaan Wendyn kosijoista ei varasta hänen autonsa moottoria tai uhkaa raiskata häntä.

Amanda Hocking: Torn

Amanda Hocking: Torn
344 s.
Pan Macmillan 2012

When Wendy Everly first discovers the truth about herself—that she’s a changeling switched at birth—she knows her life will never be the same. Now she’s about to learn that there’s more to the story...

She shares a closer connection to her Vittra rivals than she ever imagined—and they’ll stop at nothing to lure her to their side. With the threat of war looming, her only hope of saving the Trylle is to master her magical powers—and marry an equally powerful royal. But that means walking away from Finn, her handsome bodyguard who’s strictly off limits...and Loki, a Vittra prince with whom she shares a growing attraction.

Torn between her heart and her people, between love and duty, Wendy must decide her fate. If she makes the wrong choice, she could lose everything, and everybody, she’s ever wanted...in both worlds.

Kyseessä on siis Hockingin Trylle-trilogian toinen osa. Lukaisin ensimmäinen osan aiemmin keväällä ja vaikka en siitä suuremmin vaikuttunutkaan, päätin kuitenkin tavata sarjan muutkin osat. Päätöstä voi pitää osana eräänlaista lukuoperaatiotani: yritän saada selvillä mikä nuoria ja vanhempiakin naisia niin kovasti viehättää näissä kimaltavissa vampyyreissa ja rakkauden ympärillä pyörivissä dystopioissa. Tämä sarja siis edustaa glittervampyyreja, tosin tässä tapauksessa ne ovat glitterpeikkoja.

Sanottakoon, että ensimmäinen pettymyksen aihe koko sarjan osalta olivat juuri nuo peikot. Tässähän olisi ollut loistava tilaisuus astua pois glitterglamourista ja luoda uudenlainen paranormaalimaailma, mutta kun ei niin ei. Sarja onkin kuin Prinsessapäiväkirjat kevyellä yliluonnollisella kuorrutuksella. On linnaa ja hienoja tanssiaisasuja ja komeita kilpakosijoita. Hocking olisi edes voinut yrittää tehdä peikkojen kulttuurista jollakin tavalla erilaisen, mutta eipä tainnut sekään kiinnostaa. Peikot kyllä kovasti puhuvat olevansa niin erilaisia ja parempia kuin ihmiset, mutta käyttäytyvät kuitenkin samalla tavalla. Jos lajin ominaispiirteisiin kuuluvat villi tukkapehko ja kenkien vihaaminen, miksi ihmeessä jokainen sliippaa hiuksensa ja kipittää koroissa? Luulisi sen peikkojen lajiylpeyden vaativan tukan föönäämistä entistä muhkeammaksi ja avojaloin hipsuttelun olevan tosipeikon merkki. Kummasti peikkojen moraalikin on yhteneväinen ihmisten kanssa.

Pitäähän se romantiikkakin mainita, siitähän näissä kirjoissa on yleensä kyse. Ensimmäisessä osassa Wendy rakastui Finn Holmesiin siitäkin huolimatta, että jannun mielestä on hyvä idea murtautua keskellä yötä puolituntemattoman tytön makuuhuoneeseen. Tässä osassa vihollisperheen  prinssi Loki pistää vieläkin paremmaksi: hän osallistuu Wendyn kidnappaukseen ja hiippailee yöllä tytön peikkoperheen puutarhassa vokottelemassa yliluonnollisilla voimillaan Wendyä Neitsytsaarille. Niin, eipä tuosta valitusta paikasta voi sanoa mitään mikä ei olisi kaksimielistä. Rakkauslaatikon neljäs kulma on Tove (mielestäni sarjan kiinnostavin hahmo) jonka kanssa Wendyn pitäisi mennä naimisiin. Ah niin ironisesti Tove on kolmikon ainoa, joka Wendyä ei kiinnosta ollenkaan huolimatta tämänkin komeasta ulkonäöstä. Kuka yllättyi kun kävi ilmi, että Tove tykkääkin pojista? En minä ainakaan. Tämän tyyppisissä tarinoissa sankarittarella tuntuu aina olevan alitajuisestikin loistava homotutka.

No, kaikesta huolimatta aion kyllä lukea sarjan päätösosankin. Nämä ovat kuitenkin varsin nopealukuisia "popcornia aivoille"-teoksia. Kyllähän minä nämä juuri tuollaisen hattaralukemisena ymmärränkin, mutta en sitten millään käsitä miksi nämä komeat ja angstaavat vaanijajannut ovat niin ihania. Jos joku tunkisi sisälle minun ikkunastani keskellä yötä, hapuilisin toiseen käteen lähintä aseeksi sopivaa kapinetta ja toiseen kännykkää ja hätänumeroa.