 |
| Amanda Hocking: Torn 344 s. Pan Macmillan 2012 |
She shares a closer connection to her Vittra rivals than she ever imagined—and they’ll stop at nothing to lure her to their side. With the threat of war looming, her only hope of saving the Trylle is to master her magical powers—and marry an equally powerful royal. But that means walking away from Finn, her handsome bodyguard who’s strictly off limits...and Loki, a Vittra prince with whom she shares a growing attraction.
Torn between her heart and her people, between love and duty, Wendy must decide her fate. If she makes the wrong choice, she could lose everything, and everybody, she’s ever wanted...in both worlds.
Kyseessä on siis Hockingin Trylle-trilogian toinen osa. Lukaisin ensimmäinen osan aiemmin keväällä ja vaikka en siitä suuremmin vaikuttunutkaan, päätin kuitenkin tavata sarjan muutkin osat. Päätöstä voi pitää osana eräänlaista lukuoperaatiotani: yritän saada selvillä mikä nuoria ja vanhempiakin naisia niin kovasti viehättää näissä kimaltavissa vampyyreissa ja rakkauden ympärillä pyörivissä dystopioissa. Tämä sarja siis edustaa glittervampyyreja, tosin tässä tapauksessa ne ovat glitterpeikkoja.
Sanottakoon, että ensimmäinen pettymyksen aihe koko sarjan osalta olivat juuri nuo peikot. Tässähän olisi ollut loistava tilaisuus astua pois glitterglamourista ja luoda uudenlainen paranormaalimaailma, mutta kun ei niin ei. Sarja onkin kuin Prinsessapäiväkirjat kevyellä yliluonnollisella kuorrutuksella. On linnaa ja hienoja tanssiaisasuja ja komeita kilpakosijoita. Hocking olisi edes voinut yrittää tehdä peikkojen kulttuurista jollakin tavalla erilaisen, mutta eipä tainnut sekään kiinnostaa. Peikot kyllä kovasti puhuvat olevansa niin erilaisia ja parempia kuin ihmiset, mutta käyttäytyvät kuitenkin samalla tavalla. Jos lajin ominaispiirteisiin kuuluvat villi tukkapehko ja kenkien vihaaminen, miksi ihmeessä jokainen sliippaa hiuksensa ja kipittää koroissa? Luulisi sen peikkojen lajiylpeyden vaativan tukan föönäämistä entistä muhkeammaksi ja avojaloin hipsuttelun olevan tosipeikon merkki. Kummasti peikkojen moraalikin on yhteneväinen ihmisten kanssa.
Pitäähän se romantiikkakin mainita, siitähän näissä kirjoissa on yleensä kyse. Ensimmäisessä osassa Wendy rakastui Finn Holmesiin siitäkin huolimatta, että jannun mielestä on hyvä idea murtautua keskellä yötä puolituntemattoman tytön makuuhuoneeseen. Tässä osassa vihollisperheen prinssi Loki pistää vieläkin paremmaksi: hän osallistuu Wendyn kidnappaukseen ja hiippailee yöllä tytön peikkoperheen puutarhassa vokottelemassa yliluonnollisilla voimillaan Wendyä Neitsytsaarille. Niin, eipä tuosta valitusta paikasta voi sanoa mitään mikä ei olisi kaksimielistä. Rakkauslaatikon neljäs kulma on Tove (mielestäni sarjan kiinnostavin hahmo) jonka kanssa Wendyn pitäisi mennä naimisiin. Ah niin ironisesti Tove on kolmikon ainoa, joka Wendyä ei kiinnosta ollenkaan huolimatta tämänkin komeasta ulkonäöstä. Kuka yllättyi kun kävi ilmi, että Tove tykkääkin pojista? En minä ainakaan. Tämän tyyppisissä tarinoissa sankarittarella tuntuu aina olevan alitajuisestikin loistava homotutka.
No, kaikesta huolimatta aion kyllä lukea sarjan päätösosankin. Nämä ovat kuitenkin varsin nopealukuisia "popcornia aivoille"-teoksia. Kyllähän minä nämä juuri tuollaisen hattaralukemisena ymmärränkin, mutta en sitten millään käsitä miksi nämä komeat ja angstaavat vaanijajannut ovat niin ihania. Jos joku tunkisi sisälle minun ikkunastani keskellä yötä, hapuilisin toiseen käteen lähintä aseeksi sopivaa kapinetta ja toiseen kännykkää ja hätänumeroa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti