Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book Four & Book Five & Book Six

Bill Willingham:
Fables: The Deluxe Edition, Book Four & Book Five & Book Six
296 s. & 304 s. & 224 s.
DC Comics 2012 & 2012 & 2013

Viimeksi löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tällä kertaa parannan saavutusta: kolme sarjakuva-albumia yhdellä bloggaamisella. Luin nämä taas peräkkäin, koska oli sekä aikaa että albumit nenän edessä. Tarinahan on periaatteessa jatkuva kirjasta toiseen, joten pysyin ainakin juonessa mukana. JUONIPALJASTUKSILTA ei nyt voi välttyä, joten jos joku haluaa lukea nämä tietämättä mistään mitään, lopeta lukeminen tähän.

Book Four: Ensimmäinen tarina kertoo Bigbyn seikkailuista toisessa maailmansodassa. Ei oikein jaksanut kiinnostaa, koska en ylipäätään ole kiinnostunut tuon ajan sotajutuista. Mietinkin, että miksi tarina on haluttu kertoa? Varmaan vain siksi, että ihmissusi vs. Frankensteinin hirviö on jonkinlainen kulttijuttu. Puolet loppukirjasta vietetään politiikan ja perhekiemuroiden parissa. Prinssi Uljas voittaa vaalit ja astuu satuväen keulakuvaksi, ja samalla pari muutakin poliittisesti kriittistä virkaa saa uudet toimijat. Samoihin aikoihin Lumikki synnyttää ei niin ihmismäisen pentueen ja joutuu muuttamaan maatilalle, jonne Bigbyllä ei ole asiaa. Kummatkin juonet olivat mielestäni kiinnostavia, mutta jostain syystä silmääni pistää erityisesti se, miten mieshahmot pitävät tärkeitä salaisuuksia naisilta. Loppuaika vietetään menneisyydessä 1000 ja yhden yön tarinoissa, joita Lumikki kertoi aikoinaan henkensä pitimiksi. Tarinat avaavat useiden satuhahmojen historiaa ja pursuavat verta ja suolenpätkiä. Erityisesti pitää mainita John Boltonin piirtämä The Fencing Lessons sekä Esao Andrews'n Diaspora ja The Witch's Tale. Näissä on todella kaunis kuvitus, sarjakuvaa parhaimmillaan.

Book Five: Mainitsinkin jo sarjan toisen osan kohdalla, että Jack eli satujen Jaakko ei jaksa kiinnostaa minua. Harmi siis, että tämän osan ensimmäiset tarinat kertoivat hänestä Hollywoodin ihmeellisessä maailmassa. Tylsää minusta. Seuraavakaan juttu ei jaksanut innostaa: mystinen siniviittainen hahmo tappaa satumaailmassa pahiksia. No entäs sitten, en minä niitä kohtaan mitään sympatiaa tunne. Kiinnostavaksi homma muuttuu kun siniviittaa jää kiinni ja paljastuu Little Boy Blueksi, joka haluaa pelastaa niin Pinokkion kuin Punahilkankin, ja selvittää siinä samalla pääpahiksen salaisuuden. Samoihin aikoihin Mowgli saa tehtäväkseen jäljittää Bigbyn ja salaperäinen näkymätön olento tappaa satuväkeä. Albumin viimeisestä tarinasta ei jäänyt kovin positiivista kuvaa. Se tulvii poliittisia näkemyksiä, jotka on nostettu oikeasta elämästä ja tarina sinänsä on suorastaan rasistinen (arabit = vähintään epäilyttäviä). Arabisaduista tuttu Sinbad saapuu neuvottelemaan yhteistyöstä itämaisten ja länsimaisten satuhahmojen välillä, ja mukana on paitsi tummanpuhuva suurvisiiri myös paljon orjia, monet kauniita "haaremiasuisia" naisia. Arvatkaa kuka on se pahis ja mikä on yhteistyön ehtona läntisten satujen taholta?

Book Six: Tässä albumissa on oikeastaan vain kaksi tarinaa. Ensimmäinen on irtonainen tarina kahdesta puunukesta, jotka rakastuvat ja haluavat muuttua ihmisiksi. Mikä tässä olikaan pointtina? Ehkä hahmot tavataan myöhemmissä tarinoissa. Toinen tarina seuraa Bigbyä, jonka Mowgli onnistu löytämään ja tuomaan takaisin perheensä luo. Pitäähän se onnellinen loppu olla, vaikka ei tarina tähän päätykään.

Haasteet: Seitsemän sarja-sarjishaasteesta on menossa toinen kierros.

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa.

Kirsi Vainio-Korhonen:
Ujostelemattomat. Kätilöiden,
synnytysten ja arjen historiaa.
255 s.
WSOY 2012

Ujostelemattomat vie naisten elämänpiirin kursailemattomimpaan historiaan, kätilöiden maailmaan. 1700-luvun varhaismodernien uraäitien seurassa pääsemme kiristämään kureliivejä, testaamaan puhdistavia yrttejä, toteamaana arsenikin vaikutukset aborttilääkkeenä ja löytämään yllättäen isätkin synnytyshuoneesta.

Lapsikuolleisuus oli valtakunnan kiperimpiä kysymyksiä, ja anatomiaan perehtyneillä lapsenpäästäjillä oli merkittävä rooli muutoksessa kohti parempaa. Kätilöt olivatkin naisista ainoita, joiden hilkkojen sallittiin vilahdella öisen kaupungin pimeillä kaduilla. Niiden varsilta löydämme vuosisatojen takaiset uskomukset elämän ihmeestä sekä "hyväpäiset vaimot", joiden käsissä lepäsi vastasyntyneiden elämä ja toisinaan myös tuomioistuinten antama tutkintavastuu lapsenmurhista ja aviorikoksista.

Tässäpä on hyvä esimerkki tieteen popularisoinnista. Tieteellisten tekstien ei tarvitse olla kuivia ja jaarittelevia, ne voivat olla eläviä ja hauskojakin latoen kuitenkin samalla pöytään kovia faktoja. Tämä on vallan viihdyttävä teos enkä ihmettele ollenkaan, että se voitti Vuoden tiedekirja-palkinnon vuonna 2012. Omalle lukulistalleni se päätyi kirjastosta ihan vain takakannen perusteella.

Se, mikä minua kiehtoi tässä eniten, oli ajankuva ja aikalaiskertomukset. On yksi asia lukea tutkijoiden spekulaatioita jostakin tapahtumasta, ja kokonaan toinen lukea tapahtumakuvaus sen todistaneen ihmisen kirjoittamana. Esimerkiksi 21.5.1785 Javob Alm kirjoitti kätilöoppilas Justina Karbergin olevan "tarkkaavainen, järkevä ja ymmärtäväinen kätilö". Oikeasti, tuo kauan sitten kuollut mies tunsi nimeltä tuon oikeasti eläneen naiseni, ja mies oli henkilökohtaisesti tuota mieltä hänestä! Jännää! Vainio-Korhonen on tutkinut 1700-luvun lähteitä ja lainannut niitä runsaskätisesti tutkimuksessaan. Lainaukset ja koko teos tuovat 1700-luvun hyvin lähelle lukijaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Kyllähän sitä poliittista historiaa luetaan koulussa, mutta tavallisiin tallaajiin ei juuri kiinnitetä huomiota.

Kätilöt kuuluivat nimenomaan "tavalliseen kansaan", mutta olivat kuitenkin monella tapaa etuoikeutettuja muihin "tavallisiin" naisiin nähden. He saivat harjoittaa ammattiaan itsenäisesti ja kätilön ammatti oli käytännössä ainoa, johon nainen pystyi kouluttautumaan. Kauppiaan tapaiset porvariammatit perittiin kuolleilta aviomiehiltä. Kätilöt osasivat lukea ja kirjoittaa, mahdollisesti useammalla kielellä. Tietyissä rikosoikeudenkäynneissä kätilön sana saattoi päättää saiko syytetty kuolemantuomion vai ei. Näitä oikeusjuttuja olikin mukava lukea, vaikka aiheet olivatkin synkän puoleisia (lapsenmurhia, raiskauksia jne.).

Ylipäätään kirja antaa kovin ankean kuvan 1700-luvusta. Lapsia lakosi kuin heinää ja lukemattomia naisia kuoli synnytykseen. Mieleeni jäi lähtemättömästi se pieni ja brutaali yksityiskohta, että ennen ammattitaitoisia kätilöitä väärässä asennossa olleita sikiöitä ei osattu kääntää kohdussa. Äidin pelastamiseksi sikiöt paloiteltiin kohtuun ja otettiin ulos pala kerrallaan. Osa niistä oli elossa tämän prosessiin alkaessa. Ajatus on niin iljettävä, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Kätilöt pystyivät kääntämään suurimman osan sikiöistä ja pelastivat siten useamman kuin yhden hengen.

Luettu myös: Sinisen linnan kirjasto, Taavan lukupäiväkirja, Valikoiva kirjatoukka ja Kirjanurkkaus.
Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana IX eli luonnontieteet. Kirjastossa tämä on laitettu luokkaan 59.57109, mutta haasteen kategorioista ei lääketiedettä löydy. Kelvatkoon siis luonnontiede, vaikka kävisi tämä kai historiaankin.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella
155 s.
Myllylahti 2013
[e-kirja]

Stella Kaarniston arkeen kuuluvat uusi työpaikka, velka-asunto, ystävät, jumppatunnit ja eläkeikää lähestyvät vanhemmat. Sekä jylhän komea, mutta asiallistakin asiallisempi esimies Petri Puumala.

Marraskuisen räntäkelin seasta Stellan elämään astuu myös naapurin Markus, joka saa Stellan kutomaan ympärilleen valkoisten valheiden seitinohuen verkon. Pinnistellessään kohti totuutta hän huomaa päätyvänsä sekä mainosmaailman nousevaksi tähdeksi että koko firman pelastajaksi. Mutta mikä on menestymisen hinta? Entä kuka on Figaro, nettitreffipalstan hurmuri numero yksi?

Tätä edeltänyt kotimaisen chick litin lukeminen ei mennyt ihan putkeen, mutta uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan toistakin kirjaa ja kirjailijaa. Hyvä kun uskalsin, tämä nimittäin oli juuri sitä ihanaa hömppää jota kuvittelin Paloheimon OMG:sta lukevani.

Kevyttä ja iloista luettavaa, nauroin pari kertaa ääneenkin. Tykkäsin Stellasta, joka oli kekseliäs ja toimelias. Hän ei jäänyt angstaamaan vastoinkäymisten edessä vaan tarttui rivakasti toimeen asioiden korjaamiseksi. Vaikka hän onnistuikin nolaamaan itsensä (kommellukset olivat oikeasti huvittavia), hän ei jäänyt rypemään itsesäälissä vaan pääsi tilanteista yli. Stellan bestis oli oikeasti hänen ystävänsä ja vaikka hän olikin juonen kannalta taka-alalla, minulle jäi sellainen tunne että he tosiaan välittivät toisistaan. Stellan sulhasehdokkaat olivat kahdesta eri puusta veistettyjä ja siitä Ainoasta Oikeasta pidin minäkin. Itsekeskeinen ja itsekäs vaihtoehto ei ollut se, jonka Stella halusi ja hyvä niin.

Lyhyestä virsi kaunis, tämä on se kirja, jonka halusin lukea OMG:n lainatessani.

Tämä muuten oli ensimmäinen e-kirja kokeiluni. Ostin tuossa taannoin itselleni lahjaksi iPadin, ja ristin sen lukukäyttöön heti kun muilta toimiltani ehdin. Minulla on kortti useampaankin kirjastoon ja Taisit narrata, Stella löytyi yhdestä niistä. Onneksi kirja ei ollut 155 sivua pitempi, laina-aikaa kun oli vain yksi päivä. Paksumpia kirjoja varten täytyy ehdottomasti miettiä sopiva lukupäivä, hetken mielijohteesta napattu lukupinonjatke jäisi luultavasti lukematta.

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Kuuttaren lukupäiväkirja, Mari A:n kirjablogi ja Lumiomena.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Robert Louis Stevenson:
Tohtori Jekyll ja herra Hyde
(The Strange Case of Dr. Jekyll
and Mr. Hyde, 1886)
122 s.
Otava 2007

Eräänä yönä koetilanne riistäytyy tohtori Jekyllin hallinnasta.

Siinäpä lyhyt ja ytimekäs takakansiteksti. Halusin lukea tämän 1800-luvun haasteeseen ja lähdin liikkeelle ennakko-oletusten painolastin kera. Kiitos jos jonkinlaisten mukaelmien ja median noin yleensä, kuvittelin tämän olevan vauhdikas seikkailu, jossa kurkitaan Jekyllin pään sisään ja Hyden olan yli. Ei se aivan niin mennytkään.

Pitääkö nyt taas sanoa, että nyt seuraa JUONIPALJASTUKSIA reippaat 100 vuotta vanhasta teoksesta?

Suurimman osan ajasta kertojana toimii lakimies Utterson, jolle syntyy jonkinlainen pakkomielle salaperäiseen, vastenmieliseen herra Hydeen. Miten Hyde liittyy kunnialliseen tohtori Jekylliin, jolla ei taidakaan olla puhtaita jauhoja pussissiin? Jekyll & Hyde on hieman salapoliisimainen, mutta enemmän sitä neiti Marple-tyyliä kuin C.S.I.:a. Salaisuus selviää enimmäkseen keskustelujen ja lopulta Jekyllin kirjoittaman kirjeen kautta. Ei siis mikään erityisen sykettä nostattava vauhtiseikkailu.

Enemmmän minua kiinnostikin kirja psykologinen puoli. Muistan jossain lukeneeni, että ah niin siveellisenä viktoriaanisena aikana kunniallinen perheenisä saattoi töistä tullessaan käväistä tapaamassa kaikin tavoin alistetttua lapsiprostituoitua. Jotenkin tuo jäi mieleen koko tekstistä (josta en muuta muista) erityisen iljettävänä esimerkkinä. Asioista ei puhuttu, vaikka niitä taatusti tapahtui. Vähän samaan tapaan hyvä tohtori Jekyll ei pidä pahana sitä, että muodonmuutoksen koettuaan käy Hydena tekemässä ties mitä kauheuksia. Niitä ei suuremmin eritelty, mutta tuota omaa esimerkkiäni minä koko ajan mietin. Päinvastoin, on hyvä, että Jekyllin omatunto säilyy puhtaana ja pahuudet tekee Hyde, jonka teot Jekyll kuitenkin jotenkin muistaa.

Ottaen huomioon, että myös lakimies Utterson pitää tätä hyväksyttävänä selityksenä, on pakko todeta että koko yhteiskuntaa selvästi vaivasi sama, no, hulluus ainakin Stevensonin mukaan. Ei mene jakeluun miten voitiin ajatella, että sama ihminen voi olla sekä se mukava koti-isä että raaka lasten hyväksikäyttäjä ilman mitään ristiriitoja. Että jotenkin he olivat eri ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ajatuksia herättävä teos siis vaikkakaan ei sellainen kuin sen luulin olevan.

Luettu myös: Esimerkiksi Kirjaretket, Pussinäädän kirjablogi, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Orfeuksen kääntöpiiri.
Haasteet: Sekä 1800-luvun haaste että In the Name-haasteen "ammatti".

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä
122 s.
Kirjakauppaliitto 2012

Miniä saa viikonloppuvieraaksi appiukkonsa, Sysi-Suomi ja Helsinki joutuvat törmäyskurssille. Mitä tapahtuu, kun pikantteina pikkueroina osapuolten välillä ovat puoli vuosisataa ja elämänkatsomus?

Sainpahan viimeinkin luettua tämän "trilogian" viimeisen osan. Kirja on ollut hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta pidin ihan tarkoituksella mielensäpahoittajatauon. Ajattelin, että jos sitä onnistuisi suhtautumaan tähän enemmän tai vähemmän omana teoksenaan eikä vertailisi niihin edellisiin.

Ei ihan onnistunut. Tyyli ja tietenkin myös sisältö on siinä määrin samanlaista kuin edellisissä osissa, että vertailua oli pakko harrastaa. Kuten Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, myös Miniä häviää kisan sille aidolle ja alkuperäiselle Mielensäpahoittajalle. Vaikka vitsi ei enää jaksakaan niin naurattaa, oli tämäkin ihan hauska kirja. Vanha appiukko on yhdenlainen karikatyyri, keski-ikäinen miniä toinen. Kaiken pitää olla niin modernia ja mitään ei osata tehdä itse. En minä minnekään erämökkiin halua asumaan, mutta ei se miniän huolettoman tuhlaavainen elämäkään ole minua varten. Yhtä kaukana omasta arkirealismistani molemmat.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että olisi mielenkiintoista lukea kirja pojan/aviomiehen näkökulmasta. Miten Sysi-Suomessa kasvaneesta mielensäpahoittajan pojasta tuli kasvissyöjä koti-isä? Tarina toimisi varmaan sekä samalla huumorilla että (ja tästä olisin kiinnostuneempi) vakavampana kasvukertomuksena.

Lukemani nide on muuten tosiaan kirjastosta, jonne joku ystävällinen asiakas on sen mitä ilmeisimmin lahjoittanut. Tämähän oli rajoittettu painos, joka taisi olla saatavilla vain yhden päivän ajan. Mukavaa, että joku on halunnut laittaa hyvän kiertämään!

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Lukuholistin maistiaiset, Järjellä ja tunteella ja Lukutuulia.
Haasteet: In the Name-haaste, kategoriana "sukulainen".

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka
saavat sydämen lyömään nopeammin
380 s.
Otava 2013

Mia Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivätyönsä kustantamossa ja lähtee jäljittämään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista ja kirjailijaa Sei Shōnagonia. Hän ei tunne ketään Kiotossa eikä osaa kieltä, mutta hän on lukenut englanniksi Sein Tyynynaluskirjan ja tuntee löytäneensä sielunsisaren: modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Sei listaa myös hurmaavia, ärsyttäviä, elegantteja asioita, ja niitä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Irtiotto ei ole helppo, mutta uusi elämä imaisee matkaajan nopeasti mukaansa. Hän huumaantuu temppeleistä, kirsikankukista, Kamo-joen itkupajuista, kabuki-teatterista, zen-meditaatiosta, teehuoneista.

Kolmas kerta peräkkäin kuin luen kirjaa, jonka lukeminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Ei siksi, että kirja olisi sinänsä huono, mutta aina on jokin juttu joka hidastaa tahtia. Tällä kertaa se oli sekä sirpaleinen kerronta että Kankimäen tapa kohdistaa sanansa suoraan Sei Shōnagonille. Onneksi koko kirjaa ei kerrottu jälkimmäisellä tavalla, muuten tämä olisi jäänyt kesken. Se, mitä kirjailija kertoo Seille, on oikeasti kiinnostavaa. Vertailut Heian-kauden naisen ja nykynaisen välillä ovat osuvia ja ajatuksia herättäviä, ja olisin lukenut niistä mielelläni enemmänkin. Siksi onkin sääli, että ne ainakin omasta mielestäni hukkuvat tähän jokseenkin teennäiseltä tuntuvaan kikkailuun.

Ylipäätään kirjasta oli vaikea saada otetta. Siinä on sekä viihdyttävää matkakertomusta että (enemmän tai vähemmän) tieteellistä tutkimusta, sekalaisia havaintoja ja syvällisempää pohdintaa. Mukana on sekä Sein että Kankimäen tekemiä listoja erilaisista asioista. Sein listat ovat kiinnostavia ja kauniita, ja ilahduinkin kun kirjassa mainittiin, että Tyynynaluskirjasta on tekeillä suomennos. Se on sitten pakko lukea jossain välissä!

Ei kirja toki huono ollut, mutta luulen, että olisin pitänyt tästä enemmän kahtena erillisenä kirjana. Matkakuvaukset ovat mainioita ja Japani on sekä kiehtovan eksoottinen että jollakin tavalla kodikas. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmän Kankimäen kirjoittamana. Tutkimus Sei Shōnagonista on myös erittäin mielenkiintoista, ja olisin mielelläni lukenut hänestä ja Heian-kaudesta enemmänkin Kankimäen kirjoittamana. Yksissä kansissa homma ei vain toiminut.

Mutta, nyt kyllä heräsi kiinnostus kyseiseen aikakauteen. Kuten varmasti monille muillekin, myös minulle Japanin historiasta tulevat ensiksi mieleen esimerkiksi samurait ja kabuki-teatteri. Uskomatonta ajatella, että paljon ennen niitä oli olemassa kulttuuri, jossa eniten arvostettiin kauneutta ja runoutta, sielun herkkyyttä.

Asioita jotka ovat lähellä, vaikka kaukana:
Paratiisi.
Suhteet miehen ja naisen välillä.

Tämä samaan aikaan kun viikingit mellastivat Euroopassa ja runous ei ollut edes akkojen höpötystä. 

Luettu myös: Muun muassa Kirjainten virrassa, SoulFoods&Moods, Kirsin kirjanurkka ja Sonjan lukuhetket.
Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana XIX: eli elämäkerrat ja muistelmat. Nimekkeessä on sydän, joten nyt on luettu myös In the name-haasteen "ruumiinosa".

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Dieter Hermann Schmitz:
Täällä pohjoisnavan alla:
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
(Die spinnen, die Finnen. Meine Leben
im hohen Norden, 2011)
305 s.
Atena 2013

Kukaan ei osaa vaieta yhtä hyvin kuin suomalainen. Kukaan ei pysty juomaan enemmän viinaa kuin Suomi-poika. Kukaan ei rakasta metallimusiikkia niin kuin suomalainen, eikä kukaan kestä yhtä paljon pimeyttä ja kylmää. Vai kestääkö?

Hermann on asunut vuosia Tampereella. Hän puhuu sujuvaa suomea mutta tuntee silti olevansa kahden maailman välissä. Eräänä päivänä hän päättää muuttua kokonaan supisuomalaiseksi.

Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.

Bongasin tämän puolivahingossa Kirjasfääristä ja löysin melkein heti kirjastosta. Kyllä, tunnustan kuuluvani niihin suomalaisiin joita kiinnostaa mitä muut meistä ajattelevat. Taitaa olla perisuomalainen piirre sekin.

Vaikka kirja kaunokirjallisuutta onkin, se on osittain omaelämäkerrallinen. Schmitz on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja he asuvat kahden lapsen ja kissan kanssa Tampereella. Eräänä kauniina päivänä Schmitz havahtuu siihen, että vaikka hän tunteekin olonsa varsin suomalaiseksi, hän ei kuitenkaan ole tarpeeksi suomalainen. Uutena tavoitteena on supisuomalaisuus, jonka saavuttamisessa häntä auttaa ystävien avulla koottu seitsemän kohdan muutosohjelma. Mikä on olennaista suomalaisuudessa? Listan mukaan torstain hernekeitto, perjantaipullo, tango, karaokeristeily, hirvenmetsästys ja/tai koiravaljakolla ajo, kiroilu ja unien näkeminen suomeksi sekä tietenkin Suomen kansalaisuus. En kyllä itsekään voi sanoa suorittaneeni kaikkia listan kohtia, vaikka supisuomalainen olenkin. Tarinan edetessä käykin ilmi, että suomalaisuus on myös jotain vaikeammin määriteltävää.

Kirja on hauskaa luettavaa: huumori puree ja Schmitzin havainnot suomalaisuudesta ovat nokkelia. Juhannustaiat tosiaan pyörivät usein alastomien neitosten ympärillä. Herättää epäilykset siitä, että ennen vanhaan puskat kuhisivat juhannustirkistelijöitä. Schmitzin seikkailu perjantaipullon kanssa jäi erityisesti mieleen, koska tärkeintä ei ollut se kaatokänni vaan matka siihen. Tangon salaisuuden selviäminen oli sekä romanttista että huvittavaa, ja karaokeristeily herätti suoranaisen myötähäpeän.

Jos esimerkiksi etsin hunajaa [ruokakaupasta], odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisen käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamusämpylänsä päälle.

Hunajaa leivän päälle? Hulluja nuo saksalaiset...

Tarina kattaa suunnilleen vuoden mittaisen ajanjakson ja vaikka asiaan paneutuminen olikin plussaa, olisi kirjaa ehkä voinut typistää hieman jostain. En osaa sanoa mistä, välillä vain tuntui, että nyt ollaan turhassa suvantovaiheessa. Jos osaisin saksaa, voisin hyvinkin harkita lukevani myös alkuperäisen saksalaisen kirja. Suomenkielinen laitos ei nimittäin ole suora suomennos vaan mukaelma.

Luettu myös: Kirjasfääri, Kirjaston kummitus ja Kirjojen keskellä.

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Madeline Miller: Akhilleen laulu
(The Song of Achilles, 2012)
454 s.
Basam Books 2013

Akhilleus, jo nuorukaisena Kreikan taistelijoista mahtavin, on vahva, nopea ja kaunis – vastustamaton näky kaikkien kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon jälkeen ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa hyljeksityn Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys.

Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vaakalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. 

Jouduin uusimaan tämän kirjastosta lainatun pariinkin otteeseen ennen kuin sain sen luettua. Aihe kiinnosti kyllä: kreikkalainen mytologia sekä Akhilleen ja Patrokleen rakkaustarina. Ongelma oli kirjan alku. Patrokles on surkea ilmestys, hintelä poika josta hänen oma isänsä ei pidä. Kreikkalaiset arvostavat komeaa vartta ja taistelutaitoja jo pikkupojilla, ja Patrokleella näitä ei ole. Hän on tietoinen tästä ja kirjan alussa ryvetäänkin kohtaloonsa alistuneessa itsesäälissä. En jaksanut Patrokleen minäkertojan voivottelua ja siksi kirjan lukeminen pysähtyi pitkäksi aikaa. Viimein kuitenkin päätin yrittää uudelleen ja kas vain, kirja paranee huomattavasti sen jälkeen kun Patrokles ja Akhilleus tapaavat. Ei siksi, että Patrokles olisi yhtäkkiä voimakas taistelija vaan siksi, että Akhilleen rinnalla melkein kuka tahansa on mitätön. Ei ole mitään järkeä verrata itseään puolijumalaan ja Patrokleen itsetunto kohenee huomattavasti. Kirja on viihdyttävää ja joutuisaa luettavaa tämän jälkeen.

Tarinan runko lienee kaikille tuttu ja siksi luvassa on SUURIA JUONIPALJASTUKSIA. Vai voiko niitä edes sanoa juonipaljastuksiksi kun alkuperäinen tarina on tuhansia vuosia vanha? No, onpahan varoitettu.

Kaikkihan toki tietävät, että Hektor surmaa Akhilleen haarniskaan pukeutuneen Patrokleen, jonka jälkeen Akhilleus teurastaa Hektorin, häpäisee tämän ruumiin ja kaatuu lopulta toisen troijalaisen prinssin nuoleen. Tällä kertaa nuolta ei tarvitse tähdätä kantapäähän: vaikka Miller onkin ottanut jumalat eläväksi osaksi tarinaa, haavoittuvainen kantapää kuuluu myöhempään mytologiaan eikä siis hänen pääasialliseen lähdemateriaaliinsa. Akhilleen ja Patrokleen traagisen lopun tietäminen ei vähentänyt tarinan kiinnostavuutta. Tärkeää on matka, ei päämäärä, vaikka Akhilleus onkin ajoittain eri mieltä. Kirjassa Akhilleus ja Patrokles kasvavat pojista miehiksi ja ystävistä romanttiseen, ikuiseen rakkauteen. He ovat avoimesti rakastavaisia ja sekä kirjailija että kääntäjä saavat plussaa tyylikkäistä makuukamarikohtauksista. Niillä ei hekumoida, ne vain ovat. Akhilleen ulkonäköä palvotaan sitten senkin edestä, hän kun on harvinaisen komea mieheksi ja Patrokles ei suinkaan ole tälle sokea.

Miesten välinen suhde on tietenkin kirjan tärkein ihmissuhde, mutta muutkin ovat kiinnostavia. Akhilleen jumalallinen äiti Thetis vihaa Patroklesta ja näkee tämän kilpailijana Akhilleen rakkaudelle. Kesken loputtoman pitkän Troijan sodan Patrokles ja Akhilles pelastavat Briseis-nimisen nuoren naisen himokkaalta kuninkaalta, ja Patrokles ja Briseis ystävystyvät. Lopulta Patrokles löytää itselleen sopivan paikan kreikkalaisten armeijassa ja tutustuu muihin sotilaisiin. Akhilleen myötä hänen on pakko tutustua myös kreikkalaisiin kuninkaisiin, jotka ovat varsin värikästä sakkia. Ei niin yllättäen oma suosikkini oli Odysseus, joka on juuri niin ovela ja tarkkanäköinen kuin hänen pitääkin olla.

Luettu myös: Sanalaivueet ja Nenä kirjassa. Pettikö google viimeinkin vai eivätkö useammat kirjabloggaajat ole tosiaan vielä löytäneet kirjaa?

Haasteet: In the name-haasteen "etunimi".

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Magdalena Hai: Kellopelikuningas
330 s.
Karisto 2013

Pakolaisprinsessa Gigin perhe on jättänyt rähjäisen Alhaiston taakseen ja solahtanut osaksi Keloburgin yläluokkaa. Gigin isästä on tullut arvostettu keksijä, joka rakentaa jättiläismäistä ilmalaivaa Keloburgin mahtimiehelle. Mutta kun suosiotaan kasvattava fanaattinen uskonlahko Sokean Jumalan veljeskunta alkaa saarnata, että muukalaiset ja ilmalaivat pitäisi hävittää, on Gigin ja hänen parhaan ystävänsä katupoika Henryn sukellettava jälleen seikkailuun…

En ollut kovin hirveän vaikuttunut Kerjäläisprinsessasta, mutta tykkäsin kuitenkin sen verran, että lainasin sarjan toisen osan. Hyvä niin, tämä nimittäin oli mielestäni selvästi parempi. Liekö ensimmäinen osa kärsinyt jonkinlaisesta kirjallisesta alkukankeudesta, tässä kirjailija tuntuu pääsevän vauhtiin ja maailmaa rakentamaan oikein urakalla.

Mietiskelin lukiessa edelleen sitä minkä ikäisille tätä sarjaa voisi suositella. Jos Kerjäläisprinsessassa oli julmuuksia niin on niitä tässäkin, ja sekaan heitetään vielä väkivaltaiset uskonnolliset fanaatikot ja poliittinen häikäilemättömyys. Viimeinen sekä niin sanottujen pahisten että hyvisten puolelta. Pidin edelleen paljon Gigin äidistä, mutta enpä haluaisia häntä omaan sukuuni (enkä kyllä vihamieheksenikään). Vähän samaa mieltä on Gigikin kirjan lopussa, joka muuten onnistui yllättämään minut melko lailla täydellisesti. Kiinnostaa todellakin nähdä millainen kolmannen osan kansikuva tulee olemaan. Tämänkin kansi on jo aika juonipaljastuksellinen.

Kellopelikuninkaassa ei edelleenkään päästä seikkailemaan toisiin maihin, mutta Grönlantia ja etenkin Keloburgin kaupunkia kierrellään runsaasti. Kaupunki tuntuu paljon elävämmältä kuin sarjan ensimmäisessa osassa, ja Gigin kautta nähdään niin aatelisia kuin kerjäläisiäkin. Olisin oikeastaan kaivannut sympaattista aatelishahmoa, kaikki heistä olivat enemmän tai vähemmän nirppanokkaisia ja itseriittoisia. Kerjäläiset sen sijaan olivat kolmiulotteisempia hahmoja eivätkä pelkkiä käveleviä stereotypioita. Gigi kasvoi erinomaiseksi sankarittareksi, jonka maailmankuva oli virkistävän harmaa tiukan mustavalkoisen sijaan. Edellisen osan tapahtumat ovat jättäneet jälkensä ja kaikeksi onneksi niitä ei vain pyyhkäistä sivuun, vaan Gigi joutuu käsittelemään niitä kirjan sivuilla eikä vain niiden välissä.

Luettu myös: Taikakirjaimet, Kujerruksia, Yöpöydän kirjat, Todella vaiheessa ja

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
281 s.
Gummerus 2013

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. 

Onneksi huomasin tämän kirjaston hankittavissa ennen kuin se tuli sen suuremmaksi puheenaiheeksi. Nyt varauslista on nimittäin pitkä kuin nälkävuosi.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: jos luet tänä vuonna yhden kirjan, lue tämä.

Ja sitten vähän monisanaisemmin. Mitä olen itse huomannut, yleinen keskustelu keskittyy kirjan uskonnolliseen puoleen eli sen henkilöiden lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisuuteen yleensä. Tärkeä teemahan se onkin, Vilja kun musertuu pikkuhiljaa alati kasvavan lapsilauman alla. Itse olen aina ehkäisyvapauden ja ylipäätään naisten valinnanvapauden kannalla (enkä ole lestadiolainen), joten kirja ja Viljan tunteet olivat välillä hyvin ahdistavia luettavia. Millaista on kun oma keho ei kuulu enää itselle, kun et voi päättää mitä tai ketä varten se on? Kauhistuttaa ajatellakin. Minä en väitä eikä Rauhalakaan väitä kirjassaan, että kaikki lestadiolaisnaiset kokisivat peräkkäiset raskaudet ja melkein pakollisen kotiäitiyden näin ahdistavina. Joillekin se on varmasti loppumaton ilo ja he tekevät sen mielellään. Mutta olisi valehtelua väittää, että se on iloa ja auringonpaistetta kaikille. Myös näiden äänien pitäisi saada tilaisuus tulla kuulluksi, mutta lestadiolaispiirit eivät mitä ilmeisimmin rohkaise tähän. Äitiys on pyhä, äitiys on hyvä, aina. Silloinkin kun se ei ole.

Mutta mikä minua viehätti tässä kirjassa aivan erityisesti on se, että pohjimmiltaan se on rakkaustarina. Ei suuri ja dramaattinen Hollywood-spektaakkeli, vaan arkinen ja sitäkin koskettavampi. Vilja, joka rakastaa ja rakastaa perhettään ja Aleksia, Vilja joka yrittää kaikkensa. Aleksi, jonka rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, joka on Viljan tuulenpysäyttäjä ja auringonkannattaja, joka haluaa tehdä Viljan onnelliseksi. Kirjan lopussa olin itsekin puoliksi rakastunut Aleksiin. Kirjan kaunis kieli vain korostaa rakkauden teemaa.

Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta vuosi niin suuri lämpö ja lohtu, että jokainen ammollaan itkevä suu vaikeni äkisti, kaikki suurikyynelsilmät löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, johon painautua. Hänkin oli kerran tuntenut, kuinka kaikken suurin pelko oli hetkessä kadonnut ja sen tilalle syntynyt luottamus, joka ei säikähtänyt mitään, eikä sen jälkeen mikään ollut niin kuin ennen. Kuinka onnekkaita heidän lapsensa olivatkaan.

Taivaslaulu on rakkauslaulu, ahdistava ja pelottava, mutta kaunis.

Luettu myös: Kirjojen keskellä, Matkalla meren rannalla, Kirjasfääri ja monet muut.

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Marja-Leena Tiainen:
Khao Lakin sydämet
237 s.
Tammi 2013

Viisitoistavuotias helsinkiläistyttö Emma lentää isoäitinsä kanssa Thaimaahan, Khao Lakiin. Mutta ei ensimmäistä kertaa, sillä kuusivuotiaana, tapaninpäivänä 2004 hän menetti koko perheensä tuhoisassa luonnonkatastrofissa. Tällä reissulla Emma ja isoäiti eivät aio vain loikoilla auringossa, sillä heillä on tehtävä: Operaatio Hengenpelastaja. He aikovat etsiä käsiinsä sen paikallisen miehen, joka aikoinaan pelasti Emman vesimassoista hiuksista vetämällä. 

Paikan päällä Emman muistot vuosien takaa tulvahtavat mieleen. Hienovaraisesti ja latautuneesti kirjoitetuissa takaumissa kerrotaan siitä miltä tuntuu, kun ihminen joutuu äärimmäisen eteen. Tunteet ovat pelissä myös kun Emma tapaa Lukaksen, mukavan ruotsalaisen pojan, joka hänkin on tsunamin selviytyjiä. Kohtalotoverit ymmärtävät toisiaan, ja romantiikkaa on pian ilmassa. 

Marja-Leena Tiainen on minulle ja varmasti monelle muullekin tuttu nimi Rakas Mikael-kirjasta. Vaikka kyseisen kirjan aihepiiri ei minua koskettanutkaan, muistan lukeneeni sen monta kertaa ihan vain siksi, että pidin siitä. Näin aikuisena en ole uskaltanut lukea sitä siltä varalta, että se onkin huonompi kuin muistan. Paras kun saan pitää ruusuiset mielikuvani.

Khao Lakin sydämissä käsitellään myös vaikeaa aihetta, vuoden 2004 tsunamia joka vei valtavan määrän ihmishenkiä. Jännä ajatella, että tämän kirjan kohdeyleisö oli silloin pikkulapsia, jotka tuskin muistavat tapahtumasta paljonkaan. Kirjassa tuodaan osuvasti esiin se, että tsunami-isku muistetaan länsimaissa nimenomaan sen vuoksi, että se vaati länsimaisten turistien hengen. Vertauskohdaksi nostetaan tuhoisa Haitin maanjäristys, josta ei enää juuri puhuta. Olisin oikeastaan kaivannut tähänkin vielä hieman enemmän näkökulmaa siihen, mitä tsunami merkitsi paikallisille asukkaille. Lähinnä mainitaan aineellisia tuhoja ja se, että thaimaalaiset jaksavat hymyillä vaikka kuinka tuntuisi pahalle. Olisi ollut kiinnostavampaa jos joko Emma tai Venla, toinen suomalaistyttö, olisi tutustunut thaimaalaiseen poikaan eikä toiseen turistiin. Sitten paikallisten menetykset olisivat ehkä saaneet oman äänensä.

Noin yleisesti ottaen kirja on laadukasta nuorten kirjallisuutta ja antaa varmasti pohtimisen aihetta niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin. Suruprosessia kuvataan uskottavasti, etenkin Emman isoäidin tarina jäi mieleen, ja yhteisön tuen merkistystä ei vähätellä. Apua voi saada niin ystäviltä kuin ammattiterapeutiltakin. Kirjassa tuotiin mukavasti esiin nykyajan elämä ja teknologia: nuorilla on Facebookit ja älypuhelimet, ja sosiaaliset kontaktit niiden kautta ovat tärkeitä myös heidän (iso)vanhemmilleen.

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakirppu.
Haasteet: In the Name-haasteen kategoria "paikka" ja Kirjallisesta maailmanvalloituksesta valloitetaan Thaimaa.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseini:
Ja vuoret kaikuivat
(And the Mountains Echoed, 2013)
411 s.
Otava 2013

Afganistan 1952. Abdullah ja hänen pikkusisarensa Pari asuvat isänsä ja äitipuolensa kanssa pienessä Shadbaghin kylässä. Elämä on karua ja ankaraa, mutta Parilla ja Abdullahilla on toisensa. Joka yö he nukkuvat vierekkäin päät yhdessä, raajat toisiinsa kietoutuneina. Abdullah on Parille enemmän kasvattaja kuin veli; hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa.

Eräänä päivänä sisarukset matkaavat isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin. Kumpikaan ei voi aavistaa, että heidän yhteinen aikansa on pian päättymässä. Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka luin Hosseinilta. Kyllä, olen jotenkin onnistunut välttelemään hänen aiempia teoksiaan vaikka tiesin toki, että niistä on puhuttu suu vaahdossa joka puolells. Leijapojan saatan hyvinkin lukea jossain välissä, tämä oli nimittäin kokonaisuutena hyvä lukukokemus. Tuhat loistavaa aurinkoa taitaa kuitenkin jäädä välistä siinä olevan väkivaltateeman vuoksi. En ole toistaiseksi löytänyt hetkeä, jolloin olisin halunnut lukea siitä miten miehet pahoinpitelevät naisia.

Mutta asiaan. Taas täytyy sanoa, että takakansiteksti ei oikein vastaa kirjan sisältöä (kansikuva sen sijaan on upea!). Oletin, että tässä olisi tarina siskosta ja veljestä, heidän elämästään Afganistanissa. Siis nimenomaan Abdullahista ja Parista. Hämmästys olikin melkoinen kun kävi ilmi, että kirjassa on monta kertojaa ja sisarukset ovat pikemminkin yhdistävä tekijä eri ihmisten välillä kuin kirjan varsinaiset päähenkilöt. He tai heidän perheensä vilahtavat joka tarinassa, mutta suurin osa kirjasta kertoo kuitenkin muista henkilöistä. Ei niin, että en olisi pitänyt tästä, se vain oli melkoinen yllätys.

Henkilöt ja heidän tarinansa ovat suurimmaksi osaksi oikein mielenkiintoisia. Parhaiten mieleeni jäivät kirjan ensimmäinen luku sekä Nabin elämästä kertova osa. Ensimmäinen luku on mielikuvituksellinen tarina, jonka Abdullahin ja Parin isä kertoo lapsilleen ennen kohtalokasta Kabulin matkaa. Satu kertoo kirjan kantavista teemoista, elämän tuskallisuudesta ja katkeransuloisuudesta. Joskus yksi on uhrattava, jotta monet voivat selvitä. Nabin (sisarusten enopuolen) tarina puolestaan kertoo hiljaisesta rakkaudesta ja siitä, miten elämä voi olla hyvää vaikka se ei olisikaan sellaista kuin olisi haaveillut.

Kirjassa oli yksi luku, josta en pitänyt ja joka oikeastaan oli mielestäni jokseenkin turha. Adel-niminen poika asuu sotasankari-isänsä rakennuttamassa kartanossa, ja pikkuhiljaa hänelle selviää millainen mies isä oikeasti on. Muut kirjan tarinat olivat omalla tavallaan toiveikkaita tai toiveita antavia, mutta tämä oli vain vastenmielinen. Vielä vastenmielisempää on ajatella, että siinä on varmasti iso osa totuutta mukana.

Luettu myös: Muun muassa Lukutoukan kirjablogi, Luettua, Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi ja Rakkaudesta kirjoihin.
Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus edistyy viimeinkin Afganistanin myötä.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three

Bill Willingham:
Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three
264 s. & 232 s.
DC Comics 2010 & 2011

Kaksi yhden hinnalla! Tai no, bloggaamisella. Lukaisin nämä peräkkäin ja ajattelin, että on ihan sama kirjoittaa näistä yhtä aikaa. Tässä ja oikeastaan sarjojen bloggaamisessa yleensäkin on tosin se huono puoli, että juonipaljastuksilta ei oikein voi välttyä. Yritän olla ympäripyöreä, mutta spoileriallergiset, kääntäkää katseenne.

Book Two: Toisen osan ensimmäinen tarina kertoo pavunvarsi-tarinasta tutusta Jaakosta Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. En oikeastaan pitänyt tästä, koska en suuremmin pidä hahmosta eikä tarinakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostava. Seuraava oli paljon kiinnostavampi, koska monet myöhemmät juonet saivat siitä alkunsa. Utelias lehtimies uhkaa paljastaa satuväen salaisuudet - jotka tosin ovat hieman erilaisia kuin hän kuvittelee - maailmalle, ja satuhahmot hoitavat ongelman kekseliään armottomalla tavalla. Tästä saavat alkunsa sekä Prinssi Uljaan (Prince Charming) suunnitelma tehdä pieni vallankaappaus Fabletownissa että Siniparran ja Kultakutrin yritys murhata Lumikki ja Bigby Wolf (Iso Paha Susi). Jälkimmäisellä on varsin mielenkiintoisia seurauksia. Mukaan mahtuu myös oudon irtonainen tarina lilliputeista, jonka miinusta pidensi mielestäni muuta kirjaa selvästi huonompi piirrosjälki. Kirjan viimeinen tarina vaikutti myös irtonaiselta, mutta seuraavassa osassa kävi ilmi, että Punahilkan ja Little Boy Bluen kohtaamisesta kertova sotajuttu olikin merkittävä suuremman juonen kannalta.

Book Three: Ensin tutustutaan varsin tyhjäpäiseltä vaikuttavaan Tuhkimoon, jolla kuitenkin paljastuu olevan muutakin kuin ilmaa korvien välissä. Varsinainen tarina alkaa tämän jutun jälkeen kun Punahilkka ilmestyy takaisin kuvioihin veritekojen saattelemana. Fabletownia uhkaavat omituiset pukumiehet, joita vastaan käyvät sotimaan niin noidat kuin Kolme Karhuakin. Kaiken tämän keskellä on Lumikki, jonka henkilökohtainen elämä on käymässä varsin hankalaksi. Tässä kirjassa saadaan muuten selvä vinkki siitä, kuka ajoi satuväen pois heidän omasta maailmastaan. Motiivit säilyvät salaisuutena ja ainakin minua ne kiinnostavat niin paljon, että jatkan kyllä sarjan lukemista.

Tämä siitä huolimatta, että tarinoiden konservatiivisuus on hivenen ärsyttävää. Miehet sotivat ja pelastavat naisia, ja [juonipaljastus] ei ole edes vaihtoehto Lumikille. Haluaisin sanoa, että tämä on lähtökohdat huomioon ottaen aika ymmärrettävää, sadut ovat vanhoja ja juuri tuota neito-pulassa meininkiähän niissä on. Erehdyin kuitenkin googlaamaan tietoa Willinghamista, ja ilmeisesti hän todellakin on arvoiltaan aika konservatiivinen. Epäilen vahvasti, että Fabletownissa ei taatusti nähdä esimerkiksi avoimen homoseksuaaleja hahmoja niin kauan kuin hän on ohjaimissa. Mitä tämä opettaa? Älä ikinä googlaa kirjailijaa jos et ole ihan varma siitä, että haluat tietää hänestä enemmän. Olisin mielelläni elänyt siinä uskossa, että kyseessä ovat vain wanhojen satujen arvot eivätkä kirjoittajan.

Haasteet: Toinen kierros Seitsemän sarja-sarjishaasteeseen alkakoon tämän parin myötä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
130 s.
WSOY 2012

Mies osaa rakentaa taloja, mutta ei tehdä ruokaa. Ja kun emäntä on Kuusikodin vuodeosastolla, isäntä on nälässä.

On tartuttava kauhaan, kattilaan ja karjalanpaistiin. Etsittävä ohjeita ja harjoiteltava ruuanlaiton jaloa taitoa. Kirjaston valikoimasta löytyy Pankleesialaisia makuja ja Kasvissyöjän maailma, mutta missä on helppoja kotiruokaohjeita tarjoava kirja perunaan uskovalle miehelle?

Kuten niin monet muutkin, minäkin tykkäsin Mielensäpahoittajasta ja tietysti piti lukea siihen jatkoakin. Miniäkin on jo hyllyssä odottamassa, mutta en ole vielä saanut tartuttua siihen.

Syystä että jo tässä kirjassa oli sellaista vitsin venytyksen makua. Kirjan ensimmäinen puolikas on suunnilleen yhtä hyvä kuin Mielensäpahoittaja: sekä huumori että vakavampi pohdinta ovat osuvia. Koin suoranaista sielujen sympatiaa mielensäpahoittajan kanssa, minä kun en ole niitä maailman parhaimpia kokkeja. Oikeastaan kirja antoi suorastaan uutta toivoa. Jos kahdeksankymppinen mies oppii laittamaan peruskotiruokaa, luulisi sen onnistuvan minultakin. Pitänee jossain välissä tarttua kauhan varteen ja aloittaa harjoittelu.

Harmi siis, että kirjassa oli kaksi osaa. Toinen oli mielestäni turha eikä ollenkaan niin huvittava tai sen syvällisempiä ajatuksia herättävä. Jäi sellainen olo, että jälkimmäisellä puoliskolla pyrittiin vain tiettyyn sivumäärään. Ensimmäinen osa päättyi niin nasevasti, että ihan harmitti huomata ettei kirja loppunutkaan siihen.

Tuosta ruoanlaitoin harjoittelusta tuli muuten mieleen, että luettuani tämän Kirjasfäärin postauksen (vertailussa kaksi muffinikirjaa) suhtaudun äärimmäisen epäluuloisesti kaikenlaisiin reseptikirjoihin. Ei ihme, ettei leivonnaisista ja ruokalajeista ikinä tule kuvien näköisiä!

Haasteet: In the Name-haasteen kategoria "ruoka". Ruskeakastike on ruokaa, sekä mielensäpahoittaja että minä olemme tätä mieltä.

Allan & Cecilia Klynne: Antiikin ennätyksiä

Allan & Cecilia Klynne:
Antiikin ennätyksiä
(Antika rekordboken, 2003)
254 s.
WSOY 2005

Lähes 800 uskomatonta tosiasiaa, erikoista ennätystä ja karmaisevaa kertomusta antiikin ajalta. Todellisuus on aina ollut tarua ihmeellisempi!

Antiikin ennätyksiä -kirjaan on listattu lähes 800 uskomatonta tosiasiaa, erikoista ennätystä ja karmaisevaa kertomusta antiikin Kreikasta ja Roomasta.

Tekijät Allan ja Cecilia Klynne ovat arkeologeja, joten lähdeaineistosta on ollut suorastaan runsauden pula. Viimeistään tätä kirjaa lukiessa on pakko uskoa, että todellisuus on (ja on aina ollut) tarua ihmeellisempi.

Tämä kirja olisi aika hyvä lahja sellaiselle, jolla on jo kaikkea tarpeellista ja/tai joka on kiinnostunut antiikista ja/tai joka tykkää kaikenlaisesta hauskasta nippelitiedosta. Tieto siitä, että keisari Commodus kylpi päivässä seitsemän tai kahdeksan kertaa ei ole mitenkään elintärkeä, mutta mielenkiintoinen kuitenkin. Toisinaan hän joutui myös syömään kylvyssä tapansa vuoksi ja sepä johtaa huvittaviin mielikuviin. Mitä muuta hän teki ammeesta käsin? Tehtiinkö merkittävät poliittiset päätökset samalla kun Commodus uitti mietteissään kylpyankkaa?

Kirja on tupaten täynnä pieniä ja sekä hauskoja että surullisia tietoiskuja. Oikeastaan tämä ei ole sopivaa luettavaa yhteen menoon, ainakin minä aloin loppupuolella kärsiä pienoisesta infoähkystä. Tämä uppoaisi varmasti paremmin pieninä paloina, sivu tai pari illassa. Sitten voisi seuraavana aamuna kysäistä töissä, että tietääkö kukaan millaisesta ennätyksestä Asprenas tunnettiin, ai eikö tiedä, antakaas kun minä kerron.

Vastaus on tietenkin: suurin määrä (130) myrkytettyjä yhdellä aterialla.

 

Haasteet:  Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana XVII eli historia.

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG
318 s.
Otava 2013

Anna ja hänen bestiksensä Karla pyörittävät OMG-nimistä hääsuunnittelufirmaa. He väkertävät koristeet, vuokraavat kyyhkyset ja herättelevät sammuneet sulhaset, sillä jokainen asiakas ansaitsee täydelliset häät. Lisää kierroksia hullunmyllyyn tuovat sekopäiset yhteistyökumppanit ja Annan toilailevat perheenjäsenet.

Toisten häähumua päivittäin todistaessaan Anna yrittää saada oman sinkkuelämänsä järjestykseen. Joka kerta uuden aakkoskarkkipussin avatessaan hän toivoo kirjainten ennustavan parempaa onnea.

Lopulta Anna uskaltautuu etsimään sukulaissielua nettideittipalvelusta. Sieltä löytyykin jos jonkinlaista sankaria. Mutta vain yksi heistä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta.

Tämä tarttui kirjastosta mukaan ihan vain siksi, että olen jostain syystä kaivannut kevyttä romanttista hömppää. Kirjailija oli minulle täysin tuntematon, mutta kansi sattui sopivasti silmään kirjaston uutuushyllystä ja takateksti näytti lupaavalta tähän lukunälkään.

Korkeat odotukset:

Kevyttä romanttista hömppää, iloisuutta ja huumoria. Kepeää sanailua ja hauskoja kommelluksia, ystävyyttä ja rakkautta. Toimelias, fiksu ja viihdyttävä sankaritar, ihana sankari ja Tosi Rakkautta.

Karu totuus:

Puuduttavaa surkuttelua, mikään ei ole hyvin kenelläkään. Repliikkejä, joissa kahdessa peräkkäisessä lauseessa ei ole päätä eikä häntää edes yhden ihmisen sanomana, saati sitten dialogina. Ajasta, paikasta ja asiasta toiseen hyppivää kerrontaa. Ne vähät kommellukset ovat tyhmyydestä ja viinasta johtuvia, eivätkä hauskoja vaan noloja idioottimaisuutensa vuoksi. Toisiaan raastinrautojen lailla raapivat "ystävykset", jotka noin 95% ajasta vaikuttavat inhoavan toisiaan oikeasti. Saamaton, itsesäälissä rypevä päähenkilö, josta kukaan ei oikeastaan pidä ja joka ei oikeastaan pidä kenestäkään. Kukaan ei oikeastaan pidä kenestäkään, kaikki ovat koko ajan ilkeitä toisilleen. Sankari, joka on itsekeskeinen ja itsekäs. Romanssi, jota ei ole. Pari tapaa toisensa muutaman kerran, viettää suurimman osan ajasta riitelemällä ja haukkumalla toisiaan. En tosiaan käsitä mihin he muka toisissaan rakastuivat, molemmat olivat niin epämiellyttäviä ihmisiä eivätkä näyttäneet suuremmin välittävän toisistaan.

Eli en tykännyt, en. Enkä syytä genreä, vaikka se ei niin sanotusti olekaan omani. Olen lukenut romantiikkaa ja chick litiä, josta ole oikeasti pitänyt. Tässä vain ei ollut mitään miellyttävää. Puursin sinnillä loppuun silkkaa itsepäisyyttäni, epätoivoisen "jos tämä tästä vielä paranisi" asenteen riivaamana. Ei parantunut.

Hyllyssä odottaa toinen chick litin edustaja, Sophie Kinsellan Varsinainen talousihme, josta olen ollut näkevinäni hyviä arvosteluja. Kokeilen sitä sitten kun olen haudannut tämän jonnekin muistini perukoille.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book One

Bill Willingham: Fables:
The Deluxe Edition, Book One
248 s.
DC Comics 2009

When a savage creature known only as the Adversary conquered the fabled lands of legends and fairy tales, all of the infamous inhabitants of folklore were forced into exile.

Disguised among the normal citizens of modern-day New York, these magical characters created their own secret society-within an exclusive luxury apartment building on Manhattan's Upper West Side-called Fabletown. But when Snow White's party-girl sister, Rose Red, is apparently murdered, it is up to Bigby, Fabletown's sheriff, and a reformed and pardoned Big Bad Wolf, to determine if the culprit is Bluebeard, Rose's ex-lover and notorious wife killer, or Jack, her current live-in boyfriend and former beanstalk-climber.

Olen törmännyt tähän sarjaan niin nettiarvosteluissa kuin tuttujen kehumanakin, ja päätin nyt sitten viimein kokeilla tämän lukemista. Asiaa auttoi se, että opuksia löytyy nykyään yllättäen omasta kirjastostani. Satujen uudelleenkerronnat taitavat tosiaan olla edelleen suuressa suosiossa ja kiinnostavat ne minuakin. Willinghamin ote satuihin oli sen verran mielenkiintoinen, että sarjan toinen osa odottaa jo hyllyssä lukemista.

Fables-sarja on ilmestynyt alun perin lehdissä ja tähän kirjaan on kerätty osat 1-10. Tuosta GoodReadsista napatusta esittelystä ei voi sitä päätellä, mutta näissä kansissa on itseasiassa kaksi peräkkäistä tarinaa. Ensimmäinen on tuo mainittu noir-henkinen murhamysteeri, ja toinen puolestaan kärpästenherramainen kapinatarina. Kummassakin on runsain joukoin viitteitä sekä perinteisiin satuihin että hieman modernimpaan kirjallisuuteen. Niitä oli hauska bongata, vaikka osa menikin ohi.

Yksi syy tähän on se, että kaikki Fables-maailman hahmot eivät varmasti ole tuttuja suomalaiselle lukijalle. Esimerkiksi Little Boy Blue oli minulle ihan tuntematon nimi, joka piti googlata (hahmo on lastenlorusta). Toinen ehkä hieman hämmentävä hahmo oli Snow White. Suomessa kun on se tutumpi seitsemän kääpiön Lumikki sekä myös Lumivalko, joka esiintyy Lumivalko ja Ruusunpuna sadussa. Kummankin hahmon nimi on englanniksi Snow White, ja tässä satumaailmassa Snow White on siis sekä Lumikki että Lumivalko. Kovin syvällisesti ei hahmoihin ehditty vielä pureutua, mutta Snow White-hahmon mennyt elämä on yhdistelmä noita kahta satua, siksi myös sisar Rose Red, Ruusunpuna.

Haasteet: Seitsemän sarja- sarjishaaste on tämän myötä suoritettu, mutta kokeilenpa omaksi ilokseni saanko suoritettua toisenkin seitsikon ennen määräaikaa.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson:
Muumipeikko ja pyrstötähti
(Kometjakten, 1946)
156 s.
WSOY 1981

Muumilaaksossa on rauhallista. Uusi silta on vasta maalattu, Muumipeikko kalastelee helmiä ja Muumimamma järjestelee näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille. Mutta sitten puhkeaa myrsky, ja muitakin pahaenteisiä merkkejä alkaa näkyä. Joku järjestää Muumimamman hillopäärynät ja Muumipeikon helmet suureksi tähdeksi, jolla on pitkä pyrstö. Piisamirotta puhuu kauheita tulisesta tähdestä, joka voi tehdä kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä kysymään neuvoa Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Siitä tulee pitkä ja vaarallinen matka.

Menihän siinä reilu kuukausi, mutta sainpa viimein luettua Muumi-sarjan toisen kirjan. Melkein yhtä kauan se on tuossa hyllyllä notkunut, mutta en oikein ollut sopivalla tuulella muumeiluun ennen kuin nyt.

Kieltämättä asiaan vaikutti myös se, että olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan. Otti aikansa ennen kuin olin niissä tunnelmissa, että halusin lukea jotain, jonka juonen tiesin mielestäni aika tarkasti etukäteen. Onneksi kirjassa on kuitenkin sellaistakin, joka on jätetty elokuvasta pois. TV-sarjan parissa kasvaneelle suurin yllätys oli se, että kirjassa niiskut ovat väriä vaihtavaa lajia! Olen ilmeisesti onnistunut elämään syvällä informaatiokuilussa kun en tätä tiennyt. Hauska pieni yksityiskohta, vaikka ymmärrän kyllä miksi sitä ei otettu mukaan animaatioon.

Tässä kirjassa Muumipeikko ja Nipsu tapaavat siis monia uusia (vanhoja minulle) ja tärkeitä tuttavuuksia. Ensin löytyy Nuuskamuikkunen, jonka asenteessa olisi oppimista. Minä olen liian kiintynyt omiin tavaroihini onnistuakseni sisäistämään hänen koko filosofiaansa, mutta laittoi se vähän miettimään ovatko kaikki tavarat tosiaan tarpeellisia. Nuuskamuikkunen lähtee mukaan kohti Tähtitornia, ja kolmikko törmää Niiskuun ja Niiskuneitiin. Niisku oli varsin ärsyttävä tärkeilyssään, mutta Niiskuneidin tapa käsitellä häntä oli vallan mainio. En suuremmin pitänyt kärttyisistä hemuleistakaan ja Piisamirotasta, mutta Mamma ja Pappa olivat ihania. Etenkin Mamma, jonka kykyyn ratkaista ongelma kuin ongelma Muumipeikko uskoo vakaasti. Kirja päättyykin hellyttävään äidin ja pojan väliseen kohtaukseen, joka laittoi hymyilemään ihan silkasta ilosta.

Seuraavana taitaa olla vuorossa Taikurin hattu, saa nähdä milloin sen ehtii lukea.

Luettu myös: Kirjaston kummitus ja Perinpohjainen laiskuus.

Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247

Johannes de Plano Carpini:
Mongolien historia:
Matka tartarien maahan
vuosina 1245-1247
(Historia Mongalorum, 1247)
143 s.
Gaudeamus 2003

Italialaisen fransiskaanin Johannes de Plano Carpinin johtama paavin lähetystö matkasi 1240-luvulla nykyisen Mongolian alueelle. Matkastaan Plano Carpini kirjoitti teoksen,joka oli keskiajan ensimmäinen, kattava silminnäkijän kuvaus mongoleista ja kaukaisesta Aasiasta. Teos on matkakirjallisuudenklassikko, joka avaa näkökulman 1200-luvun länsimaisen ihmisen maailmankuvaan.

Taitaapa olla vanhin kirja, jonka olen ikinä lukenut! Suomennos on toki ilmestynyt vasta vuonna 2003, mutta alkuperäinen latinankielinen selonteko on noin vuodelta 1247. 

En alun perin lainannut kirjaa omaksi luettavakseni, mutta vilkaisin sitä uteliaisuuttani enkä sitten millään malttanut jättää kesken. Plano Carpini oli taitava kirjoittaja ja hänen tarinansa todella mielenkiintoisia. Ne olivat myös paikkansa pitäviä: kirjassa on hyvin hyödyllisiä ja laajojakin alaviitteitä, joissa tarkennetaan Plano Carpinin huomioita ja todetaan, että tottahan mies puhui, näin tosiaan tapahtui muidenkin lähteiden perusteella. Toki tekstiä sävyttävät ajan ennakkoluulot ja oudot oletukset, mutta niinhän sitä pitääkin, ei se muuten olisi hyvä ajankuva. Plano Carpinin kunniaksi on myös todettava, että vaikka hän tuntuukin ottavan todesta jutut koirankuonolaisista ja muista ihmishirviöistä, hän ei (ainakaan muistaakseni) väitä nähneensä niitä itse. Ne olivat hänellekin pelkkää huhupuhetta.

Ihmeellistähän se on kun asiaa ajattelee, että 2000-luvun minä ja 1200-luvulla elänyt fransiskaanimunkki luimme saman tarinan. Ja entäpä sitten kun ajattelee, että kyseinen munkki kirjoitti matkakertomuksensa omien kokemuksiensa pohjalta? Että hän haivenet tonsuurin ympärillä lepattaen ratsasti halki laajan mongolivaltakunnan ja tapasi itse Tšingis-kaanin pojanpojan? Historian paino oikein lytisti hartioita tätä lukiessa.

Erityishuomiona mainittakoon, että teoksen lopussa on kolme kirjettä: kaksi paavi Innocentius IV:ltä suurkaani Güyükille ja yksi suurkaanilta paaville. Loistavia esimerkkejä diplomatiasta 1200-luvun tyyliin!  Etenkin tuo viimeinen on vain niin hulvattoman hauska kaikessa suorasukaisuudessaan, että ihan toivoisin olleeni paikalla kun paavi luki sen.

Jos te siis hyväksytte rauhan ja haluatte luovuttaa linnoituksenne meille, niin sinun paavi täytyy kristittyjen ruhtinaidesi kanssa tulla viivyttelemättä luokseni sopimaan rauhasta. Silloin me tiedämme sinun haluavan rauhaa kanssamme.

Jollette usko oikeaan Jumalaan ettekä kirjeeseemme ettekä noudata määräystämme saapua luoksemme, niin silloin tiedämme teidän varmasti haluavan sotaa kanssamme.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana VII eli matkat.

Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja

Kuun pimeä puoli:
suomalaisia ihmissusinovelleja
(toim. Juri Nummelin)
352 s.
Jalava 2013

Sudeksi muuttuva ihminen kohtaa pimeän puolensa. Kun saman ruumiin kahleisiin joutuvat ihminen ja verenhimoinen eläin, sivistuksen rinnalle nousevat alkukantaiset vietit, vaistot, pelot ja halut. Mutta kumpi on todellinen peto?

Vaikka minulla on ennakkoluuloja sekä novelleja että ihmissusijuttuja kohtaan, päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan. Kansi se houkutteli, etenkin kiiluvasilmäinen Punahilkka herätti kiinnostuksen. Ihmissudet sinänsä ovat kyllä mielestäni mielenkiintoisia, mutta viime aikoina niitä on käsitelty lähinnä nuorten fantasiassa sille tyypillisellä tavalla. Saman toisto ei jaksa enää innostaa, mutta tässä lupailtiin erilaista otetta monelta eri kirjailijalta.

Ja sitähän löytyi. Kaikki novellit eivät osuneet yhteen omien lukumieltymysteni kanssa, mutta kokonaisuutena pidin kirjasta todella paljon.

Aineksia novelleihin on etsitty enemmän vanhoista ihmissusimyyteistä kuin näteiksi sliipatuista paranormaalin romantiikan susista. Näillä susilla on isompia ongelmia kuin se, tykkääkö joku tyttö sittenkin enemmän vampyyreista. Miten selität poissaolot työnantajalle tai miten sovitat yhteen suden kaipuun villiin luontoon ja ihmisten yhteiskunnan vaatimukset? Novellit ovat myös varsin väkivaltaisia. Veri ja suolenpätkät lentävät kun sudet ottavat mittaa toisistaan ja ihmisistä. Luvassa ei siis ole kilttejä sylikoiria.

Kokoelmassa on 24 novellia ja toki minullakin on suosikkini. Näistä on aika hankala kertoa mitään suuremmitta juonipaljastuksitta, mutta yritetään. Sari Peltoniemen Kotiseutuni yllätti erikoisella kertojallaan: tarina on koulutytön kirjoittama essee kotiseudustaan. Tyttö ei itsekään ymmärrä mitä kotiseudulla on meneillään, kertoopahan vain elämästään. Kirsti Ellilän Herra Helanderin tehtävä on oikeastaan aika hellyttävä kertomus yksinäisestä vanhasta miehestä, joka löytää elämälleen uutta sisältöä naisten suojelijana. Sekä Anne Leinosen Tuonenkalma, surmansuitset että Juha-Pekka Koskisen Kaitakasvoinen maisteri sijoittuvat wanhaan aikaan, jolloin uskottiin niin ihmissusiin kuin muuhunkin yliluonnolliseen. Kirjailijat ovat kuitenkin lähestyneet aihetta päinvastaisista suunnista ja kumpikin tuntui yhtä hyvältä ratkaisulta. Harri Erkin Salakaatoja nakkaa ihmissudet keskelle dekkareista tuttua poliisien maailmaa ja lisää tarinaan ajankohtaista pohdintaa maahanmuutosta. Christine Thorelin Aitan lukossa esiintyy koko kokoelman suosikkihahmoni, varsinainen teräsmummo, joka on ollut nuoruudessaan suorastaan vaarallisen huikentelevainen.

Teoksen alussa on Juri Nummelinin kirjoittama katsaus ihmissusimyytteihin populaarikulttuurissa. Viimeisenä kappaleena on puolestaan Marja Leppälahden katsaus ihmissuteen suomalaisessa kansanperinteessä. Etenkin jälkimmäinen oli minusta hurjan mielenkiintoinen ja selitti muutamassa novellissa esiintyneitä erikoisempia elementtejä. Melkein sanoisinkin, että Leppälahden selonteko kannattaa lukea ennen varsinaisia novelleja.

Jos aihe yhtään kiinnostaa, uskoisin monipuolisesta kokoelmasta löytyvän jotain jokaiselle lukijalle!

Ninni Aalto & Tuuli Hypén: Kas, kissa

Ninni Aalto & Tiina Hypén:
Kas, kissa
80 s.
Arktinen Banaani 2013

Jokainen kissa on tarina sinänsä. Ninni Aalto ja Tuuli Hypén ovat keränneet kissajuttuja omien ja tuttujensa kokemusten pohjalta. Niistä on muokattu tämä kokoelma sarjakuvia, joissa päivitellään kissanpäiviä urakalla.
Kas, kissa! on iloinen teos hassujen kissojen ja kissan hassuuttamien ihmisten yhteiselosta

No ihan kuin minä muka voisin ohittaa kissasarjakuvan. Katsokaa nyt tuota kansikuvaa, sen "hei, olen ihana ja sinun luettava tämä" naukumisen ihan kuulee. Luen sarjakuvia sen verran vähän, että kumpikaan kirjoittajista ei ole minulle ennestään tuttu. Lukisin heiltä toisen ja useammakin kissa-albumin oikein mielelläni, sen verran osuvia ja lennokkaita tarinoita nämä olivat.

Vaikka vertailu Simonin kissaan kävi aluksi mielessä, ei se kuitenkaan kannata. Niissä maailma nähdään kissan silmin, tässä kirjassa puolestaan kissat nähdään ihmisten silmin. Erilainen lähestymistapa samaan aiheeseen ja tulos on sekä samanlainen että omanlaisensa.

Kas, kissan piirrosjälki on lennokasta ja tarinat hauskoja ja niin tosia. Tähän albumiin värikuvitus on ehdoton plussa. Sekä kissat että ihmiset eroavat toisistaan selvästi sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Yhdessä omasta mielemmistä ihanimmista tarinoista on joulupukin näköinen mies pienen mustan kissan kanssa. Iltatähden hellyyden kaipuuseen keksitään oiva ratkaisu. Tykkäsin myös todella paljon siitä, että kissanomistajia tosiaan löytyy kaikennäköisiä ja -kokoisia. On pulleaa ja hoikkaa, miestä ja naista, vanhaa ja nuorta, vaaleaa ja tummaa ihoa. Omistajat ovat yhtä kirjavaa sakkia kuin kissatkin.

Luettu myös: Kissanpäiviä sijaiskodissa ja Kahvikuppi ja tyttö.
Haaste: Seitsemän sarja-sarjishaaste, luettuna nyt siis kuusi sarjakuvaopusta.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
130 s.
WSOY 2010

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.

Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun en tätä aiemmin saanut luettua. Mitä tästä voi enää sanoa mitä ei ole jo sanottu? Kaikki tämän ovat jo lukeneet paitsi ne, jotka ovat vieläkin kirjaston varauslistalla tai muuten vain laiskoja. Kyllä ei ole mukava.

Mielensähän voi pahoittaa ihan mistä vain, sen tietää jo tässä iässä. Vanhemmiten sitä varmaan pahoittaa paljosta muustakin, toivottavasti on Yrjänä kaverina niissä aallokoissa. Tai ei Yrjänä, mutta joku yrjänämäinen. Emäntää tai isäntää ei ehkä uskalla ottaa. Huonosti siinä käy ennemmin tai myöhemmin. Mutta niinhän se on, että elämä on elettäväksi tehty. Ei sitä kannata pelätä.

Katselin niitä emännän täriseviä luuksi ja nahaksi menneitä käsiä, joiden puristus oli aina ollut hänen kokoonsa suhteutettuna hurja. Se lämmön virta, se kuinka hän avasi minun lukkoni ja mitä kaikkea ne kädet olivat pidelleet. Nyt minä pitelin niitä.

Kyllä ei ole mukava kun joutuu nauramaan ja pyyhkimään silmiään vuorotellen.

Ps. Varasin kirjastosta myös Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike- sekä Miniä-kirjat. Kyllä ei pahoita mieltään niistäkään, sen tietää jo. Mutta pitää sitä jonkun tukea kirjastotoimintaakin, se on sivistyksen kehto se.

Luettu myös: P. S. Rakastan kirjoja, Kaleidoscope, La petite lectrice ja luultavasti kaikkialla muuallakin.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa
188 s.
Karisto 2012

Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Olen viime aikoina kiinnostunut steampunkista kirjallisuuden genrenä. Kellopelejä, höyrykoneita ja hulluja tiedemiehiä 1800-luvun maailmassa, kuulostaa mielenkiintoiselta. Valitettavasti oman kirjastoni steampunktarjonta ei ole kehuttava. Suomalaista kirjallisuutta ei ilmeisesti ole juuri kirjoitettukaan ja englanninkielisiä ei näköjään ole hankittu. Tämä päätyi mukaani kun sattui olemaan hyllyssä ja halusin nähdä miten steampunk kääntyy nuoremmille kirjoitetussa kirjassa.

Miten sen nyt ottaa. Oikeastaan koko tarina olisi voinut yhtä hyvin sijoittua kokonaan uuteen mielikuvitusmaailmaan kuin tähän meidän maailmaamme vaihtoehtohistorialla höystettynä. Käy kai se näinkin, mutta ei se kuitenkaan ole ymmärtääkseni steampunkin pointti. Luulisin syynä olevan tarinan verrattain pienet piirit: lukija näkee vain yhden saaren yhden hetken yhden henkilön kautta. Toimiiko steampunk paremmin jos päähenkilö reissaa maailmaa ja/tai on aikuinen? Toisaalta se, mitä kirjassa nähdään on sen verran kiinnostavaa, että luen kyllä sarjan toisenkin osan. Suosikkihahmoni olivat Gigin äiti ja sisaret, joista kuoriutui varsinaisia toimintasankareita. Niin sitä pitää!

Perimmäinen syy laimeaan lukutunnelmaan on varmasti se, että en ole sitä lukijakuntaa jolle kirja on kirjoitettu. Nuoremmalle tällainen suoraviivainen kerronta toimii varmasti, aikuisena kaipasin lisää lihaa tarinan luiden ympärille. Mietinkin lukiessani, että kenelle kirja on kirjoitettu. Nuorille, mutta minkä ikäisille? Gigi on kai 10-12-vuotias, joten voisi ajatella, että samanikäisille tai vähän nuoremmille. Tarinassa on kuitenkin niin synkkiä kohtia, että ei tämä ihan pienimmille ja herkimmille sovi. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, ja Gigin siskoa on kidutettu. Minulle jäi jopa sellainen mielikuva, että hänet oli ehkä raiskattukin.

Eniten hilpeyttä herätti kuitenkin se, mikä voi hyvinkin mennä juuri nuoremmilta lukijoilta ohi. Kuninkaallisen perheen jäsenet kun ovat selvästi Venäjän vallankumousta paenneet viimeiset Romanovit, joita Rasputin jahtaa.

Luettu myös: Yöpöydän kirjat, Morren maailma, Taikakirjaimet, Kujerruksia ja Todella vaiheessa.
Haasteet: Prinsessahan tuossa nimekkeessä on, joten viivaan yli In the name-haasteen "tittelin".

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja
377 s.
WSOY 2013

Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta mantereelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Johtolangat ohjaavat heitä odottamattomaan suuntaan. Onko arvoituksella jotain tekemistä Rufuksen ja tämän suvun musertavan menneisyyden kanssa?

Sähköä ilmaan tuovat myös uudet ystävät, salaperäiset aaltoja kesyttävät sisarukset Eden ja Nemo, joiden läsnäolo hermostuttaa laumaansa suojelevaa Rufusta. 

Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja on niitä kirjoja, jotka ehdin lukea tuossa keväällä, mutta jotka jäivät bloggaamatta. Tästä postauksesta voinee päätellä, että pidin ensimmäisestä osasta ja halusin lukea toisenkin. Nyt sitten odottelen kolmatta eli tykkäsin tästäkin.

Koin hivenen hämmentäviä hetkiä kirjaa aloittaessani, koska olisin voinut vaikka vannoa, että yhden hahmon nimen piti olla Ariel. Minulla oli aivan selviä mielikuvia siitä, että jossakin olin lukenut saman tekstin eri nimisen tytön kertomana. Sitten asia selvisi: aiemmin lukemassani lukunäytteessä Eden oli kuin olikin Ariel. Jännä juttu, miksiköhän ja missä vaiheessa nimi muuttui?

Ylipäätään nimet olivat tässä kirjassa aika tärkeitä ja niinpä minäkin sitten kiinnitin niihin huomiota enemmän kuin ehkä olisi pitänyt. Eden ja Nemo eivät oikein iskeneet, ja olen edelleen sitä mieltä että Unna Oravainen on hieman yliampuva. On nimittäin melkoinen sattuma tuo sukunimi. Joskus sitä kirjoja pyöritellessään miettii, että kirjailijat ovat niin ihastuneet johonkin nimeen etteivät yhtään mieti sitä, kuka sen nimen lapselle kirjassa antaisi. Olisivatko Unnan kahden kirjan perusteella ei-saamelaiset vanhemmat tosiaan antaneet lapselleen nimeksi Unna? Tai Edenin ja Nemon, Eden ja Nemo? Ronnin ja Viken nimet olivat uskottavammat. Norsujen nimet olivat kyllä hillittömän hauskoja (nauroin kolmannen kohdalla ääneen) ja hyvin valittuja, mutta en suostu uskomaan niitä oikeiksi nimiksi. Ne ovat salaisia agenttinimiä kuten James Bond, eikös vain?

Periaatteessa minulla olisi useampikin kana kynimättä tämän kirjan suhteen, mutta kesken lukemisen koin valaistumisen: useimmat niistä liittyvät genreen ja siinä pyöriviin tyypillisyyksiin, eivät tähän kirjaan sinällään. En halua moittia tätä sen vuoksi, että se seuraa nuorten ja aikuistenkin paranormaalia/urbaania fantasiaa ja siihen kuuluvia "lainalaisuuksia", jotka nyt vain sattuvat ärsyttämään minua suurimman osan ajasta. Joku päivä saatan vielä intoutua kirjoittamaankin niistä. Toki olisin toivonut, että Salama olisi astunut niistä ulos tai tehnyt jotain uutta ja jännää niillä, mutta genrensä edustajina kirjat ovat erittäin hyviä.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasta ja vaikka loppujen lopuksi mitään suurempia ei edes tapahdu ennen kirjan loppua, koko ajan kuitenkin tapahtuu jotakin. Ei jäädä vain tuijottamaan seiniä tai vain puhumaan, vaan oikeasti tehdään jotain. Etenkin Unnan surffaus jäi mieleen pelottavan upeana kokemuksena. Kaiken kaikkiaan tarina piti otteessaan loppuun asti ja kirjan jaksoi oikein helposti lukea yhteen menoon. Pitää kuitenkin myöntää, että kirjailijalla oli pariinkin otteeseen niin saarnaava ote meren ja luonnon suojelusta, että hyppäsin ne kohdat yli. Nuoreen voivat upota paremmin, minulle asia oli jo tuttua ja en vain tykkää lukea kun kirjailija valistaa lukijoita.

Unnan ja Edenin välille kehittyvästä ystävyydestä pidin todella paljon. Kirjat kärsivät naishahmojen puutteesta, joten oli mukavaa, että tässä osassa oli Unnan lisäksi toinenkin tyttö tärkeässä roolissa. Lisäpisteitä siitä, että he eivät kilpailleet saman tyypin huomiosta ja puhuivat keskenään muustakin kuin pojista. Eden sinällään oli kiinnostava hahmo, jos kohta turhankin yliampuvan erikoinen samaan tapaan kuin Rufus. Nemo jäi aika mitäänsanomattomaksi, mutta veikkaan, että hän saa lisää sivuja seuraavassa osassa. Harakanloukkuhan se työnimi taisi olla, nimestä päätellen saamme tietää lisää myös Joonesta. Hyvä niin, hauska hahmo, joka tekee Viken sanailuista vähemmän ärsyttäviä ja oikeasti hauskoja. Viken alapäävitsit eivät jaksaneet naurattaa, ja tykkäsinkin siitä että muut faunoidit pitivät niitä yhtä rasittavina. Reaktioni oli siis se, mitä haettiin! Ylipäätään Viken heteromachoilu oli välillä niin yliampuvaa, että se meni suorastaan Narnian ei kun siis teatterin puolelle.

Toivottavasti kolmannessa osassa olisi edes yksi muu mytologinen eläinhahmo lohikäärmeen lisäksi. Odotin tältä osalta vähintään krakenia, mutta eipä sellaista näkynyt. Maailmassa, jossa lohikäärme voi olla voimaeläin, pitäisi uskottavuuden vuoksi olla esimerkiksi aarnikotkia, yksisarvisia tai feeniks-lintuja. Ja uskottavuudella tarkoitan tietenkin myös sitä, että olisihan se oikeasti aika siistiä.

Ja ne genreen liittymättömät kanat olivat:
1)  Liikaa "harakka teki sitä ja lohikäärme sanoi tätä". Ei etunimien toistoa tarvitse pelätä. Se kiinnittää vähemmän huomiota kuin nuo voimaeläimet, etenkin kun teksti on sidottu kertojansa näkökulmaan aika tiiviisti. Tuskin kukaan ajattelee kavereistaan, että "blondi missi sitä ja kalju korsto tätä". Nyt niitä eläimiä käytettiin siis häiritsevän paljon.
2) Vaikka ne sänkykamarikohtaukset oli useimmiten kirjoitettu hyvällä maulla, se [juonipaljastus] oli liian, no, sanotaan nyt vaikka intiimin kinky omaan makuuni nuortenkirjassa, jossa en tosiaan sellaista odottanut. Jäi vähän epämiellyttävä tunne siitä, että nyt tuli katsottua liian syvälle kirjailijan mielen ja henkilökohtaisten mieltymysten syövereihin. En siis väitä, että näin tapahtui, mutta sellainen olo minulle kuitenkin jäi.

Tämä viimeinen ei sitten liity (ainakaan ymmärtääkseni) kirjailijaan vaan kustantajaan. Kilometrin pituinen miinus takakannesta. Jospa joku WSOY:n edustaja voisi tulevaisuudessa vilkaista kirjoja ihan luonnossa ennen kuin painokoneet pistetään käyntiin suuremmassa mittakaavassa? Noin kolmasosa takakannen tekstistä on nimittäin lukukelvotonta. Fontin väri on melkein tismalleen sama kuin taustan enkä saanut siitä selvää vaikka kuinka kääntelin kirjaa sekä auringon että tavallisen lampun valossa

Luettu myös: Morren maailma, Kujerruksia ja Lukunurkka
Haasteet: In the name-haaste, kategoriana "eläin".