 |
| Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (And the Mountains Echoed, 2013) 411 s. Otava 2013 |
Afganistan 1952. Abdullah ja hänen pikkusisarensa Pari asuvat isänsä ja äitipuolensa kanssa pienessä Shadbaghin kylässä. Elämä on karua ja ankaraa, mutta Parilla ja Abdullahilla on toisensa. Joka yö he nukkuvat vierekkäin päät yhdessä, raajat toisiinsa kietoutuneina. Abdullah on Parille enemmän kasvattaja kuin veli; hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa.
Eräänä päivänä sisarukset matkaavat isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin. Kumpikaan ei voi aavistaa, että heidän yhteinen aikansa on pian päättymässä. Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.
Tämä on ensimmäinen kirja, jonka luin Hosseinilta. Kyllä, olen jotenkin onnistunut välttelemään hänen aiempia teoksiaan vaikka tiesin toki, että niistä on puhuttu suu vaahdossa joka puolells. Leijapojan saatan hyvinkin lukea jossain välissä, tämä oli nimittäin kokonaisuutena hyvä lukukokemus. Tuhat loistavaa aurinkoa taitaa kuitenkin jäädä välistä siinä olevan väkivaltateeman vuoksi. En ole toistaiseksi löytänyt hetkeä, jolloin olisin halunnut lukea siitä miten miehet pahoinpitelevät naisia.
Mutta asiaan. Taas täytyy sanoa, että takakansiteksti ei oikein vastaa kirjan sisältöä (kansikuva sen sijaan on upea!). Oletin, että tässä olisi tarina siskosta ja veljestä, heidän elämästään Afganistanissa. Siis nimenomaan Abdullahista ja Parista. Hämmästys olikin melkoinen kun kävi ilmi, että kirjassa on monta kertojaa ja sisarukset ovat pikemminkin yhdistävä tekijä eri ihmisten välillä kuin kirjan varsinaiset päähenkilöt. He tai heidän perheensä vilahtavat joka tarinassa, mutta suurin osa kirjasta kertoo kuitenkin muista henkilöistä. Ei niin, että en olisi pitänyt tästä, se vain oli melkoinen yllätys.
Henkilöt ja heidän tarinansa ovat suurimmaksi osaksi oikein mielenkiintoisia. Parhaiten mieleeni jäivät kirjan ensimmäinen luku sekä Nabin elämästä kertova osa. Ensimmäinen luku on mielikuvituksellinen tarina, jonka Abdullahin ja Parin isä kertoo lapsilleen ennen kohtalokasta Kabulin matkaa. Satu kertoo kirjan kantavista teemoista, elämän tuskallisuudesta ja katkeransuloisuudesta. Joskus yksi on uhrattava, jotta monet voivat selvitä. Nabin (sisarusten enopuolen) tarina puolestaan kertoo hiljaisesta rakkaudesta ja siitä, miten elämä voi olla hyvää vaikka se ei olisikaan sellaista kuin olisi haaveillut.
Kirjassa oli yksi luku, josta en pitänyt ja joka oikeastaan oli mielestäni jokseenkin turha. Adel-niminen poika asuu sotasankari-isänsä rakennuttamassa kartanossa, ja pikkuhiljaa hänelle selviää millainen mies isä oikeasti on. Muut kirjan tarinat olivat omalla tavallaan toiveikkaita tai toiveita antavia, mutta tämä oli vain vastenmielinen. Vielä vastenmielisempää on ajatella, että siinä on varmasti iso osa totuutta mukana.
Luettu myös: Muun muassa Lukutoukan kirjablogi, Luettua, Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi ja Rakkaudesta kirjoihin.
Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus edistyy viimeinkin Afganistanin myötä.
Tämä on ensimmäinen kirja, jonka luin Hosseinilta. Kyllä, olen jotenkin onnistunut välttelemään hänen aiempia teoksiaan vaikka tiesin toki, että niistä on puhuttu suu vaahdossa joka puolells. Leijapojan saatan hyvinkin lukea jossain välissä, tämä oli nimittäin kokonaisuutena hyvä lukukokemus. Tuhat loistavaa aurinkoa taitaa kuitenkin jäädä välistä siinä olevan väkivaltateeman vuoksi. En ole toistaiseksi löytänyt hetkeä, jolloin olisin halunnut lukea siitä miten miehet pahoinpitelevät naisia.
Mutta asiaan. Taas täytyy sanoa, että takakansiteksti ei oikein vastaa kirjan sisältöä (kansikuva sen sijaan on upea!). Oletin, että tässä olisi tarina siskosta ja veljestä, heidän elämästään Afganistanissa. Siis nimenomaan Abdullahista ja Parista. Hämmästys olikin melkoinen kun kävi ilmi, että kirjassa on monta kertojaa ja sisarukset ovat pikemminkin yhdistävä tekijä eri ihmisten välillä kuin kirjan varsinaiset päähenkilöt. He tai heidän perheensä vilahtavat joka tarinassa, mutta suurin osa kirjasta kertoo kuitenkin muista henkilöistä. Ei niin, että en olisi pitänyt tästä, se vain oli melkoinen yllätys.
Henkilöt ja heidän tarinansa ovat suurimmaksi osaksi oikein mielenkiintoisia. Parhaiten mieleeni jäivät kirjan ensimmäinen luku sekä Nabin elämästä kertova osa. Ensimmäinen luku on mielikuvituksellinen tarina, jonka Abdullahin ja Parin isä kertoo lapsilleen ennen kohtalokasta Kabulin matkaa. Satu kertoo kirjan kantavista teemoista, elämän tuskallisuudesta ja katkeransuloisuudesta. Joskus yksi on uhrattava, jotta monet voivat selvitä. Nabin (sisarusten enopuolen) tarina puolestaan kertoo hiljaisesta rakkaudesta ja siitä, miten elämä voi olla hyvää vaikka se ei olisikaan sellaista kuin olisi haaveillut.
Kirjassa oli yksi luku, josta en pitänyt ja joka oikeastaan oli mielestäni jokseenkin turha. Adel-niminen poika asuu sotasankari-isänsä rakennuttamassa kartanossa, ja pikkuhiljaa hänelle selviää millainen mies isä oikeasti on. Muut kirjan tarinat olivat omalla tavallaan toiveikkaita tai toiveita antavia, mutta tämä oli vain vastenmielinen. Vielä vastenmielisempää on ajatella, että siinä on varmasti iso osa totuutta mukana.
Luettu myös: Muun muassa Lukutoukan kirjablogi, Luettua, Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi ja Rakkaudesta kirjoihin.
Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus edistyy viimeinkin Afganistanin myötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti