Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson:
Muumipeikko ja pyrstötähti
(Kometjakten, 1946)
156 s.
WSOY 1981

Muumilaaksossa on rauhallista. Uusi silta on vasta maalattu, Muumipeikko kalastelee helmiä ja Muumimamma järjestelee näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille. Mutta sitten puhkeaa myrsky, ja muitakin pahaenteisiä merkkejä alkaa näkyä. Joku järjestää Muumimamman hillopäärynät ja Muumipeikon helmet suureksi tähdeksi, jolla on pitkä pyrstö. Piisamirotta puhuu kauheita tulisesta tähdestä, joka voi tehdä kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä kysymään neuvoa Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Siitä tulee pitkä ja vaarallinen matka.

Menihän siinä reilu kuukausi, mutta sainpa viimein luettua Muumi-sarjan toisen kirjan. Melkein yhtä kauan se on tuossa hyllyllä notkunut, mutta en oikein ollut sopivalla tuulella muumeiluun ennen kuin nyt.

Kieltämättä asiaan vaikutti myös se, että olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan. Otti aikansa ennen kuin olin niissä tunnelmissa, että halusin lukea jotain, jonka juonen tiesin mielestäni aika tarkasti etukäteen. Onneksi kirjassa on kuitenkin sellaistakin, joka on jätetty elokuvasta pois. TV-sarjan parissa kasvaneelle suurin yllätys oli se, että kirjassa niiskut ovat väriä vaihtavaa lajia! Olen ilmeisesti onnistunut elämään syvällä informaatiokuilussa kun en tätä tiennyt. Hauska pieni yksityiskohta, vaikka ymmärrän kyllä miksi sitä ei otettu mukaan animaatioon.

Tässä kirjassa Muumipeikko ja Nipsu tapaavat siis monia uusia (vanhoja minulle) ja tärkeitä tuttavuuksia. Ensin löytyy Nuuskamuikkunen, jonka asenteessa olisi oppimista. Minä olen liian kiintynyt omiin tavaroihini onnistuakseni sisäistämään hänen koko filosofiaansa, mutta laittoi se vähän miettimään ovatko kaikki tavarat tosiaan tarpeellisia. Nuuskamuikkunen lähtee mukaan kohti Tähtitornia, ja kolmikko törmää Niiskuun ja Niiskuneitiin. Niisku oli varsin ärsyttävä tärkeilyssään, mutta Niiskuneidin tapa käsitellä häntä oli vallan mainio. En suuremmin pitänyt kärttyisistä hemuleistakaan ja Piisamirotasta, mutta Mamma ja Pappa olivat ihania. Etenkin Mamma, jonka kykyyn ratkaista ongelma kuin ongelma Muumipeikko uskoo vakaasti. Kirja päättyykin hellyttävään äidin ja pojan väliseen kohtaukseen, joka laittoi hymyilemään ihan silkasta ilosta.

Seuraavana taitaa olla vuorossa Taikurin hattu, saa nähdä milloin sen ehtii lukea.

Luettu myös: Kirjaston kummitus ja Perinpohjainen laiskuus.