sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja
377 s.
WSOY 2013
Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta mantereelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Johtolangat ohjaavat heitä odottamattomaan suuntaan. Onko arvoituksella jotain tekemistä Rufuksen ja tämän suvun musertavan menneisyyden kanssa?

Sähköä ilmaan tuovat myös uudet ystävät, salaperäiset aaltoja kesyttävät sisarukset Eden ja Nemo, joiden läsnäolo hermostuttaa laumaansa suojelevaa Rufusta. 

Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja on niitä kirjoja, jotka ehdin lukea tuossa keväällä, mutta jotka jäivät bloggaamatta. Tästä postauksesta voinee päätellä, että pidin ensimmäisestä osasta ja halusin lukea toisenkin. Nyt sitten odottelen kolmatta eli tykkäsin tästäkin.

Koin hivenen hämmentäviä hetkiä kirjaa aloittaessani, koska olisin voinut vaikka vannoa, että yhden hahmon nimen piti olla Ariel. Minulla oli aivan selviä mielikuvia siitä, että jossakin olin lukenut saman tekstin eri nimisen tytön kertomana. Sitten asia selvisi: aiemmin lukemassani lukunäytteessä Eden oli kuin olikin Ariel. Jännä juttu, miksiköhän ja missä vaiheessa nimi muuttui?

Ylipäätään nimet olivat tässä kirjassa aika tärkeitä ja niinpä minäkin sitten kiinnitin niihin huomiota enemmän kuin ehkä olisi pitänyt. Eden ja Nemo eivät oikein iskeneet, ja olen edelleen sitä mieltä että Unna Oravainen on hieman yliampuva. On nimittäin melkoinen sattuma tuo sukunimi. Joskus sitä kirjoja pyöritellessään miettii, että kirjailijat ovat niin ihastuneet johonkin nimeen etteivät yhtään mieti sitä, kuka sen nimen lapselle kirjassa antaisi. Olisivatko Unnan kahden kirjan perusteella ei-saamelaiset vanhemmat tosiaan antaneet lapselleen nimeksi Unna? Tai Edenin ja Nemon, Eden ja Nemo? Ronnin ja Viken nimet olivat uskottavammat. Norsujen nimet olivat kyllä hillittömän hauskoja (nauroin kolmannen kohdalla ääneen) ja hyvin valittuja, mutta en suostu uskomaan niitä oikeiksi nimiksi. Ne ovat salaisia agenttinimiä kuten James Bond, eikös vain?

Periaatteessa minulla olisi useampikin kana kynimättä tämän kirjan suhteen, mutta kesken lukemisen koin valaistumisen: useimmat niistä liittyvät genreen ja siinä pyöriviin tyypillisyyksiin, eivät tähän kirjaan sinällään. En halua moittia tätä sen vuoksi, että se seuraa nuorten ja aikuistenkin paranormaalia/urbaania fantasiaa ja siihen kuuluvia "lainalaisuuksia", jotka nyt vain sattuvat ärsyttämään minua suurimman osan ajasta. Joku päivä saatan vielä intoutua kirjoittamaankin niistä. Toki olisin toivonut, että Salama olisi astunut niistä ulos tai tehnyt jotain uutta ja jännää niillä, mutta genrensä edustajina kirjat ovat erittäin hyviä.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasta ja vaikka loppujen lopuksi mitään suurempia ei edes tapahdu ennen kirjan loppua, koko ajan kuitenkin tapahtuu jotakin. Ei jäädä vain tuijottamaan seiniä tai vain puhumaan, vaan oikeasti tehdään jotain. Etenkin Unnan surffaus jäi mieleen pelottavan upeana kokemuksena. Kaiken kaikkiaan tarina piti otteessaan loppuun asti ja kirjan jaksoi oikein helposti lukea yhteen menoon. Pitää kuitenkin myöntää, että kirjailijalla oli pariinkin otteeseen niin saarnaava ote meren ja luonnon suojelusta, että hyppäsin ne kohdat yli. Nuoreen voivat upota paremmin, minulle asia oli jo tuttua ja en vain tykkää lukea kun kirjailija valistaa lukijoita.

Unnan ja Edenin välille kehittyvästä ystävyydestä pidin todella paljon. Kirjat kärsivät naishahmojen puutteesta, joten oli mukavaa, että tässä osassa oli Unnan lisäksi toinenkin tyttö tärkeässä roolissa. Lisäpisteitä siitä, että he eivät kilpailleet saman tyypin huomiosta ja puhuivat keskenään muustakin kuin pojista. Eden sinällään oli kiinnostava hahmo, jos kohta turhankin yliampuvan erikoinen samaan tapaan kuin Rufus. Nemo jäi aika mitäänsanomattomaksi, mutta veikkaan, että hän saa lisää sivuja seuraavassa osassa. Harakanloukkuhan se työnimi taisi olla, nimestä päätellen saamme tietää lisää myös Joonesta. Hyvä niin, hauska hahmo, joka tekee Viken sanailuista vähemmän ärsyttäviä ja oikeasti hauskoja. Viken alapäävitsit eivät jaksaneet naurattaa, ja tykkäsinkin siitä että muut faunoidit pitivät niitä yhtä rasittavina. Reaktioni oli siis se, mitä haettiin! Ylipäätään Viken heteromachoilu oli välillä niin yliampuvaa, että se meni suorastaan Narnian ei kun siis teatterin puolelle.

Toivottavasti kolmannessa osassa olisi edes yksi muu mytologinen eläinhahmo lohikäärmeen lisäksi. Odotin tältä osalta vähintään krakenia, mutta eipä sellaista näkynyt. Maailmassa, jossa lohikäärme voi olla voimaeläin, pitäisi uskottavuuden vuoksi olla esimerkiksi aarnikotkia, yksisarvisia tai feeniks-lintuja. Ja uskottavuudella tarkoitan tietenkin myös sitä, että olisihan se oikeasti aika siistiä.

Ja ne genreen liittymättömät kanat olivat:
1)  Liikaa "harakka teki sitä ja lohikäärme sanoi tätä". Ei etunimien toistoa tarvitse pelätä. Se kiinnittää vähemmän huomiota kuin nuo voimaeläimet, etenkin kun teksti on sidottu kertojansa näkökulmaan aika tiiviisti. Tuskin kukaan ajattelee kavereistaan, että "blondi missi sitä ja kalju korsto tätä". Nyt niitä eläimiä käytettiin siis häiritsevän paljon.
2) Vaikka ne sänkykamarikohtaukset oli useimmiten kirjoitettu hyvällä maulla, se [juonipaljastus] oli liian, no, sanotaan nyt vaikka intiimin kinky omaan makuuni nuortenkirjassa, jossa en tosiaan sellaista odottanut. Jäi vähän epämiellyttävä tunne siitä, että nyt tuli katsottua liian syvälle kirjailijan mielen ja henkilökohtaisten mieltymysten syövereihin. En siis väitä, että näin tapahtui, mutta sellainen olo minulle kuitenkin jäi.

Tämä viimeinen ei sitten liity (ainakaan ymmärtääkseni) kirjailijaan vaan kustantajaan. Kilometrin pituinen miinus takakannesta. Jospa joku WSOY:n edustaja voisi tulevaisuudessa vilkaista kirjoja ihan luonnossa ennen kuin painokoneet pistetään käyntiin suuremmassa mittakaavassa? Noin kolmasosa takakannen tekstistä on nimittäin lukukelvotonta. Fontin väri on melkein tismalleen sama kuin taustan enkä saanut siitä selvää vaikka kuinka kääntelin kirjaa sekä auringon että tavallisen lampun valossa

Luettu myös: Morren maailma, Kujerruksia ja Lukunurkka
Haasteet:
In the name-haaste, kategoriana "eläin".

8 kommenttia:

  1. Minä odotan kovasti että saan tämän kirjan käsiini! Tykkäsin kovasti Käärmeenlumoojasta, joten odotukseni Piraijakuiskaajan kohdalla ovat korkealla. :)

    VastaaPoista
  2. Itsellä kolahti tämä kyllä ja kovaa. Hahmot ovat loistavia ja vitsit aivan mahtavia ja tottakai kuumat kohtaukset on jees, niitä saa olla vaikka enemmänkin! :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minullakaan muuten ole mitään niitä kuumia kohtauksia vastaan sinänsä, mutta tämä yksi nyt vain sattui olemaan luonteeltaan sen laatuinen ettei se minua sytyttänyt.

      Huumori oli kyllä kohdallaan ja kun se meni överiksi *köh*Vikke*köh* niin se oli suurimmaksi osaksi kai tarkoituksellista. :)

      Poista
  3. Mielenkiintoinen arvostelu! Itse bloggasin kirjasta tänään, ja aika samoilla fiiliksillä mennään. Kirjassa oli paljon hyvää ja se vei mukanaan, mutta paranormaalin romantiikan kliseet eivät jaksa enää monta genreen kuuluvan teoksen luettuani sykähdyttää...

    (www.vinttikamarissa.blogspot.com)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne kliseet juuri haittasivat omaa lukemistani. :/ Ideahan sinänsä on hyvä ja teksti erinomaisen sujuvaa, mutta ne genren nähtävästi pakolliset alfaurokset ja heikompien "naaraiden" (Rufus taisi jopa puhua tai ajatella Unnaa naaraana) suojelu ei jaksa innostaa.

      Poista
    2. Yäk, tuon olin ohittanut, että Rufus kutsui Unnaa naaraaksi! Kai se johonkin vetoaa...

      Poista
    3. Se tapahtui muistaakseni jossain kirjan loppupuolella. Hyppäsi aika pahasti silmiini kun ei naisia muuten niin usein naaraiksi nimitelty (onneksi!).

      Poista