Enni Mustonen: Kultarikko

Enni Mustonen: Kultarikko
252 s.
Otava 2012

Saksassa 60-luvun lopussa syntynyt Heidi Felder pakenee kipeää suhdetta naimisissa olevaan esimieheensä Martin Steineriin. Hän päätyy isoäitinsä Annikin hoiteisiin Hettaan ja joutuu ratkomaan oman naiseutensa ristiriitoja. Samalla hän tutustuu läheisesti suomalaisiin sukujuuriinsa.

Heidin elämä mullistuu lopullisesti, kun hän tapaa nuoren lomakyläyrittäjän Arttu Savelan.

Perfektionisti minussa vaati, että luen tämän trilogian päätösosan vaikka kaksi ensimmäistä eivät tehneetkään lähtemätöntä vaikutusta. Se, mistä pidin oikein erityisesti tässä kirjassa oli niiden ärsyttävien dialogin käännösten puute. Kaikki puhuivat suomea suurimman osa ajasta, jippii! Nyt Paimentytönkin lukeneena minulla on vähän sellainen tunne, että tällainen kömpelö kaksikielisyys on Mustosen tavaramerkki. Totta vai tarua? Erittäin hermoja raastavaa joka tapauksessa.

Takakansiteksti ei taaskaan anna oikeaa kuvaa kirjan sisällöstä. Heittävätkö niiden kirjoittajat tikkaa satunnaisiin kirjan sivuihin ja kirjoittavat sitten niiden sanojen perusteella, joihin sattuvat osumaan? Heidi ei pakene suhdetta Martiniin, hän lähtee Lappiin auttamaan loukkaantunutta isoäitiään. Se, että hän pääsee samalla kätevästi eroon niljakkeeksi paljastuneesta miehestä on onnekas sattuma. Heidin ja Annikin välinen suhde oli muuten kirjan parasta antia. Sitä kautta Mustonen kuvasi sekä sukupolvien ja kultturien eroja että lappilaista elämää. Heidi ei myöskään päädy Annikin hoiteisiin vaan tosiaan menee pitämään tästä huolta.

Minkäänlaisia naiseuden ristiriitoja en lukiessani havainnut. Ristiriidat kumpuavat siitä, että Heidi ei ymmärrä lappilaisen kulttuurin (tai ehkä pikemminkin oman sukunsa) saloja vaan oppii niitä tarinan edetessä. Naiseus on kirjassa vahvuus, ei ristiriitojen synnyttäjä. Oikeastaan tämä oli sikäli ärsyttävää, että parikymppinen Heidi vaikuttaa koko ajan ainakin 10 vuotta vanhemmalta, koska vahvana naisena hänellä on ratkaisu melkein kaikkeen muka omaan kokemukseensa nojaten. Annikilta ja hänen reippaalta mummojengiltään tämä oli uskottavaa, Heidiltä ei.

Heidi muuten tapaa Artun aivan kirjan alussa eikä se ole mikään mullistava rakkautta ensisilmäyksellä-kohtaaminen. Kuten kirjan hahmot itsekin sanovat, rakkaus kasvoi vähitellen ja tuntui luonnolliselta osalta heidän elämäänsä. Ei siis mitään suuria ja dramaattisia mullistuksia. Minusta suhde tuli tämän vuoksi vähän puun takaa. Yhtenä hetkenä oltiin selkeästi vain ystäviä, seuraavassa kieriskeltiin samojen lakanoiden välissä. Se ihastumisen ja rakastumisen tunne puuttui oikeastaan kokonaan.

Noin ylipäätään taisin kuitenkin pitää kirjasta! Se oli parempi kuin Jääleinikin jälkeen oletin sen olevan ja sen kaksikielisyyden puutteen vuoksi parempi kuin Lapinvuokko.

Osallistun tällä peräti kahteen haasteeseen. Anninpirtti on niin keskeisessä osassa, että kirja sopii hyvin Kiinteistöhaasteeseen. Kultarikko on tietenkin kasvi, joten In the name-haastekin on nyt aloitettu.