Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja

Kuun pimeä puoli:
suomalaisia ihmissusinovelleja
(toim. Juri Nummelin)
352 s.
Jalava 2013

Sudeksi muuttuva ihminen kohtaa pimeän puolensa. Kun saman ruumiin kahleisiin joutuvat ihminen ja verenhimoinen eläin, sivistuksen rinnalle nousevat alkukantaiset vietit, vaistot, pelot ja halut. Mutta kumpi on todellinen peto?

Vaikka minulla on ennakkoluuloja sekä novelleja että ihmissusijuttuja kohtaan, päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan. Kansi se houkutteli, etenkin kiiluvasilmäinen Punahilkka herätti kiinnostuksen. Ihmissudet sinänsä ovat kyllä mielestäni mielenkiintoisia, mutta viime aikoina niitä on käsitelty lähinnä nuorten fantasiassa sille tyypillisellä tavalla. Saman toisto ei jaksa enää innostaa, mutta tässä lupailtiin erilaista otetta monelta eri kirjailijalta.

Ja sitähän löytyi. Kaikki novellit eivät osuneet yhteen omien lukumieltymysteni kanssa, mutta kokonaisuutena pidin kirjasta todella paljon.

Aineksia novelleihin on etsitty enemmän vanhoista ihmissusimyyteistä kuin näteiksi sliipatuista paranormaalin romantiikan susista. Näillä susilla on isompia ongelmia kuin se, tykkääkö joku tyttö sittenkin enemmän vampyyreista. Miten selität poissaolot työnantajalle tai miten sovitat yhteen suden kaipuun villiin luontoon ja ihmisten yhteiskunnan vaatimukset? Novellit ovat myös varsin väkivaltaisia. Veri ja suolenpätkät lentävät kun sudet ottavat mittaa toisistaan ja ihmisistä. Luvassa ei siis ole kilttejä sylikoiria.

Kokoelmassa on 24 novellia ja toki minullakin on suosikkini. Näistä on aika hankala kertoa mitään suuremmitta juonipaljastuksitta, mutta yritetään. Sari Peltoniemen Kotiseutuni yllätti erikoisella kertojallaan: tarina on koulutytön kirjoittama essee kotiseudustaan. Tyttö ei itsekään ymmärrä mitä kotiseudulla on meneillään, kertoopahan vain elämästään. Kirsti Ellilän Herra Helanderin tehtävä on oikeastaan aika hellyttävä kertomus yksinäisestä vanhasta miehestä, joka löytää elämälleen uutta sisältöä naisten suojelijana. Sekä Anne Leinosen Tuonenkalma, surmansuitset että Juha-Pekka Koskisen Kaitakasvoinen maisteri sijoittuvat wanhaan aikaan, jolloin uskottiin niin ihmissusiin kuin muuhunkin yliluonnolliseen. Kirjailijat ovat kuitenkin lähestyneet aihetta päinvastaisista suunnista ja kumpikin tuntui yhtä hyvältä ratkaisulta. Harri Erkin Salakaatoja nakkaa ihmissudet keskelle dekkareista tuttua poliisien maailmaa ja lisää tarinaan ajankohtaista pohdintaa maahanmuutosta. Christine Thorelin Aitan lukossa esiintyy koko kokoelman suosikkihahmoni, varsinainen teräsmummo, joka on ollut nuoruudessaan suorastaan vaarallisen huikentelevainen.

Teoksen alussa on Juri Nummelinin kirjoittama katsaus ihmissusimyytteihin populaarikulttuurissa. Viimeisenä kappaleena on puolestaan Marja Leppälahden katsaus ihmissuteen suomalaisessa kansanperinteessä. Etenkin jälkimmäinen oli minusta hurjan mielenkiintoinen ja selitti muutamassa novellissa esiintyneitä erikoisempia elementtejä. Melkein sanoisinkin, että Leppälahden selonteko kannattaa lukea ennen varsinaisia novelleja.

Jos aihe yhtään kiinnostaa, uskoisin monipuolisesta kokoelmasta löytyvän jotain jokaiselle lukijalle!