 |
| C. J. Sansom: Luostarin varjot (Dissolution, 2003) 459 s. Otava 2011 |
Kun Scarnsean luostariin saapunut asiamies löydetään murhattuna, tarkkanäköinen lakimies Matthew Shardlake lähetetään apulaisensa kanssa tutkimaan tapausta. Miehet huomaavat munkkien elävän askeesin sijaan ylellisyydessä ja turmeluksessa. Sitten tapahtuu uusi murha, ja juonien vyyhti vain paisuu.
Kun totuus alkaa paljastua, vaarassa on paitsi Shardlaken henki, myös hänen vakaumuksensa.
Olipas ihanaa lukea historiallinen romaani, jossa historiallisuus ei ole pelkkää sanahelinää.Tällä kertaa sonnan lemun suorastaan haistaa ja hatarien seinien läpi puhaltava viima hyytää selkäpiitä. Sisilian ruusu ja molemmat Mustosen kirjat olivat pettymyksiä tämän suhteen, mikä on tietenkin sääli. Kaipaisin tällaista teosta Suomen historiaan sijoitettuna tai ainakin suomalaisen kirjailijan naputtelemana. Kun ottaa huomioon miten myrskyisä historia Suomallakin on ollut, aiheita luulisi löytyvän.
Luostarin varjot siis sijoittuu 1500-luvun Englantiin, aikaan jona Henrik VIII erosi, mestautti ja noin yleensäkin kohteli kaltoin lukuisia vaimojaan. Pystyäkseen tähän kuningas toimeenpani uskonpuhdistuksen, johon tässä kirjassa viitataan kainosti reformaationa. Kyllä sitä suomenkielisempääkin sanaa saa käyttää kun se kerran on olemassa. Kirjassa vilahtelee oikeitakin historiallisia hahmoja. Suurin osa vain niminä, mutta Thomas Cromwell vaanii kirjan sivuilla ihan "elävänä". Päähenkilö, kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake sen sijaan on mielikuvituksen tuotetta.
Shardlake onkin taitavasti kirjoitettu hahmo. Mies on oman aikansa tuote, jonka sokeat pisteet ovat Kanadan kokoisia. Tykkään kun kirjan henkilöissä on ihan oikeita ja järkeenkäypiä vikoja, vaikka ne sitten saisivatkin minut hakkaamaan päätäni pöytään (juu, Cromwell oli ah niin mukava ja suoraselkäisen rehellinen tyyppi. ...voi elämä.). Etenkin kun tarinan edetessä henkilöt kehittyvät, huomaavat omat vikansa ja tulevat johonkin tulokseen niiden suhteen. Pakko lukea sarjan seuraava osa, jotta tietäisin onko Shardlaken valaistuminen pysyvää laatua ja johtaako se mihinkään!
Sansom on tehnyt mielenkiintoisia valintoja henkilögalleriansa suhteen. Murha ja tutkimus tapahtuvat luostarissa, joten kyseessä on paljolti niin sanotut makkarafestarit (sausage fest = suurin osa kirjan tms. henkilöistä on miehiä). Näistä tärkein on kyttyräselkä, ei siis monenkaan ensimmäinen valinta päähenkilöksi. Shardlaken satunnainen "voi ei, elo julmaa on, ei nainen voi mua rakastaa" ruinaus oli ensin ärsyttävää, etenkin kun kävi ilmi ettei mies muuten ole mitenkään ruma. Sitten koin ahaa-elämyksen: hän angstaa aivan samalla tavalla kuin monet nais- ja etenkin teinityttöhahmot, jotka itseasiassa ovat varsin kauniita. Sen jälkeen valitus oli hysteerisen hauskaa. Joukkoon mahtuu myös tummaihoinen maurilääkäri, veli Guy, ja homoseksuaalisuutensa kanssa kamppaileva veli Gabriel. Monien aikalaistensa tavoin Shardlake suhtautuu kumpaankin epäluuloisesti, mutta sekä Guy että Gabriel ovat mielestäni hyvin kirjoitettuja hahmoja. He ovat enemmän kuin ihonvärinsä tai seksuaalisuutensa. Erikoismaininta kirjan ainoalle merkittävällä naishahmolle, palvelijatar/ hoitaja Alicelle. Siinäpä terävä nuori nainen, joka osaltaan pakottaa Shardlaken pohtimaan omaa maailmankuvaansa.
Miinusta kirja saa vain lopustaan. Murhamysteeri oli mielenkiintoinen ja ratkaisu sinänsä yllättävä (...no, ainakin olisi ollut jos en olisi lukenut loppua ensin. pitää sitä ihmisellä joku pahe olla ja tämä sentään ei haittaa ketään!), mutta loppua ja etenkin viimeistä kappaletta ennen epilogia olisi voinut laajentaa hieman. Nyt se tapahtui autokolarin nopeudella. Lisäksi kirjassa oli muutama häiritsevä kirjoitusvirhe, mikä toki on inhimillistä erehtyväisyyttä.
Otavan nettisivujen mukaan BBC on tekemässä tästä osasta elokuvaa, pääosassa Kenneth Branagh. En oikein osaa kuvitella Shardlakea hänen näköisenään, mutta mikäli sarja ikinä oikeasti toteutuu, liimaudun varmasti ruutuun katsomaan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti