Enni Mustonen: Paimentyttö

Enni  Mustonen: Paimentyttö
363 s.
Otava 2013

On 1800-luvun viimeinen vuosikymmen. Kolmetoistavuotias paimentyttö Ida Eriksson päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen Björkuddenin huvilaan Topeliusten pikkupiiaksi keskelle kulttuurisuvun vireää elämänmenoa. Piikatytön kädet ovat täynnä työtä, mutta Ida on älykäs ja nopea oppimaan. Idalla on vastassaan niin kieli- kuin säätymuuri, mutta vähitellen hän tutustuu vanhenevaan kirjailijaan ja tämän tyttäriin. Idan elämä ottaa aivan uuden suunnan.

Sanotaan heti suoraan, että en napannut tätä mukaan kirjastosta ainakaan kirjailijan nimen vuoksi. Mustonen on tuttu kahden kirjan verran enkä ollut erityisen vaikuttunut hänen tekstistään, vaikka alustavasti suunnittelinkin lukevani lisää joskus hamassa tulevaisuudessa. En edelleenkään voi sanoa olevani erityisen ihastunut Mustoseen tarinankertojana tai henkilöiden luojana, mutta aikakauden kuvaajana hän on mainio ainakin tässä kirjassa. Pidän historiallisista romaaneista, joissa on sitä oikeaa historian tuntua. Tartuin tähän uteliaisuudesta ja varovaisen toiveikkaana, ja kylläpä vain sainkin sitä kaipaamaani historian siipien havinaa.

Tai pikemminkin navetan ja huussin hajua ja kuukautisveren valumista. Joillekin iso hyi, minä puolestani tykkään kun maailma ei ole kiiltokuvamaisen kaunis ja puhdas. Ihan kuin silloin ennen olisi kaikilla ollut steriilit vesivessat ja kätevät kertakäyttösidepaketit. Idalla ei ole edes alushousuja ennen kuin ystävällinen mamselli sellaiset antaa ensimmäisten kuukautisten aikaan. Kirjassa on paljon sinänsä kiinnostavia naishahmoja, jotkut oikeasti eläneitä ja jotkut Mustosen itse keksimiä. Heidän keskinäiset suhteensa olivat joskus monimutkaisiakin ja niiden kautta Mustonen toi esiin ajan säätyeroja. Samanikäiset Ida ja Anna ovat palvelija ja tuleva emäntä, tätä ei orastava ystävyyskään voi muuttaa. Toinen raataa jo leipänsä eteen, toinen taas juoksee pihalla lasten leikeissä. Idalla on syystäkin katkeria ajatuksia.

Ja siinäpä ne Idan viat ovatkin. Satunnaiset katkerat ajatukset ja kateellisuus. Liian täydellinen päähenkilö on ärsyttävää luettavaa. Jos kirja olisi sijoittunut nykyaikaan, olisin varmasti jättänyt sen lukematta. Ida on tottelevainen, nöyrä ja aina parempi kuin muut. Jos joku ei pidä hänestä, kyseinen henkilö on väärässä ja joko vain vastenmielinen tai sitten suorastaan paha. Ida on nätti ja vahva, ja jopa toipuu ihmeenomaisesti onnettomuuden aiheuttamista vakavista vammoista. Ei näin. On vaikea pitää hahmosta, joka on kirjoitettu niin kertakaikkisen pidettäväksi. Topeliukset ja muut kirjan henkilöt olivat mielestäni parempia hahmoja, koska he saivat olla omalaatuisia ja heillä sai olla heikkouksia.

Sekä Lapinvuokon että Jääleinikin kohdalla valitin niiden kaksikielisyydestä, tai pikemminkin siitä miten se ilmeni. Repliikkiä seurasi aina suomennos. Tällä kertaa ei menty ihan niin pitkälle, mutta kyllä ne ruotsinkieliset repliikit silti ottivat aivoon. Ida on kaksikielinen ja kirjassa tehdään kyllä leipätekstissäkin selväksi, että käytännössä kaikki puhuvat ruotsia. Miksi ihmeessä sitä ei siis kohdeltu oletuskielenä ja näin ollen kirjoitettu kirjaan suomeksi? Sitten kun joku puhuu suomea, olisi vain sanottu, että nyt muuten tämä henkilö puhuukin suomea. En ymmärrä mitä näillä ruotsirepliikeillä ajettiin takaa paitsi ehkä omaa ärsytyskynnystäni.

Mutta, kaiken kaikkiaan viihdyttävä kirja. Lukaisin yhdessä päivässä kun sattui olemaan aikaa ja ajankuva tempasi mukaansa. Luen kyllä jatko-osankin sitten kun se ilmestyy. Tämän osan ovat jo lukeneet ainakin Jenni S., Susa ja Maija.