Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro: Himokone
143 s.
WSOY 2012

Tuuve Aron visuaaliset ja arkitodellisuuden kanssa satunnaistuttuja olevat tarinat kantavat kuuluisien elokuvien nimiä (Alien, Full Metal Jacket, Huviretki hirttopaikalle, Fight Club…), mutta ovat uskollisia nimikkofilmeilleen vain hengessään. Olipa valokeilassa sitten ero, kulutushysteria, lastentekopakko, työelämän mielettömyys tai sosiaalinen media, näkökulmat ovat enemmän kuin odottamattomia.
Himokoneen välähdykset eivät sovi lapsille saati lapsenmielisille. Niihin on annosteltu sopiva määrä popcornia ja pimeyttä. Ne perustuvat totuuteen yhtä paljon kuin himokoneen toiseen käyttövoimaan: mielikuvitukseen.

Sanottakoon heti alkuun, että en oikeastaan ole novellien ystävä. Jotenkin aina tuntuu, että niissä tarina jää kesken vaikka se ei jäisikään. Heinäkuussa lukemani Tyttö peilissä olikin siksi mukava yllätys ja sen lukeminen kohtuullisen positiivinen kokemus. Siitä rohkaistuneena nappasin kirjaston hyllystä Tuuve Aron Himokoneen. Toisena syynä oli toki Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin "Novellikokoelmat"-osa, jonka on nyt sitten suoritettu.

En nyt oikein tiedä mitä sanoa tästä kokoelmana. Osasta en pitänyt, osasta olisin voinut pitää eri yhteydessä ja osasta pidin. Yhdistävinä tekijöinä ovat novellien elokuvanimet sekä kauhu- ja kummallisuuselementit, tosin jälkimmäisiä ei ole jokaisessa novellissa. Esimerkiksi Andalusialaisen koiran perimmäinen tarkoitus meni minulta kokonaan ohi, koska en ole kyseistä elokuvaa nähnyt eikä novellissa ollut tuota kauhuelementtiä sen vertaa, että sen olisin huomannut. Kadonneen aarteen metsästäjät oli samanlainen tapaus. Miksi novellit oli liitetty juuri tähän kokoelmaan? Kuvittelisin, että ne olisivat toimineet paremmin toisessa, kokonaan tosielämän ympärillä pyörivässä kokoelmassa. Tai mistä minä sen novellinoviisina tietäisin. Voihan olla, että kokoelmissa on aina muutama teemasta poikkeava tarina.

Oli joukossa kuitenkin pari novellia, joista pidin ihan oikeasti. Huviretki hirttopaikalle oli hyytävä tarina vaikka siinä ei mitään kovin hirvittävää tapahtunutkaan. Kaunis kiiltokuva tytöistä huviretkellä vääristyi hetkessä ja lempeä kesätuuli muuttui kylmäksi viimaksi. Invasion of the Body Snatchersin idea on loistava, samoin toteutus tiettyyn pisteeseen asti. Lapsettoman sinkkunaisen ahdistus mammakerhon ja vauvojen keskellä välittyi mainiosta, mutta äkillinen käännös kauhutaloon tuli sitten takavasemmalta eikä mielestäni tuonut tarinaan mitään uutta ja olennaista. Pidin myös lähimenneisyyteen (1800-luvulle tai 1900-luvun alkuun, luulisin) sijoittuvasta Kuolleiden runoilijoiden seurasta. Kiristelin hampaitani yhdessä Fannyn kanssa ja ymmärsin hyvin hänen tunteensa tökeröitä mieskollegoitaan kohtaan. En tekisi samaa valintaa kuin Fanny tarinan lopussa, mutta hänen hahmolleen se oli omituisen sopiva ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan... No, ei tämä kokoelma minusta novellien ystävää tehnyt. Ehkä kuitenkin uskallan nyt kokeilla toistakin kokoelmaa, löytyihän tästä myös miellyttäviä lukukokemuksia. Mikäs minua estäisi noukkimasta rusinoita pullasta ja lukemasta vain niitä novelleja, jotka vastaavat omaa makuani?