Kiersten White: Paranormaali

Kiersten White: Paranormaali
(Paranormalcy, 2010)
342 s.
Gummerus 2011

Kuusitoistavuotias Evie haluaisi olla ihan tavallinen nuori. Mutta normaalielämä on hieman hankalaa, kun ex-poikaystävä on keiju, Evie on kovaa vauhtia retkahtamassa muodonmuuttajaan, ja hänen työnään on yliluonnollisten olentojen kiinni ottaminen.
Eviellä on oma erityinen kykynsä: hän näkee vampyyrien, ihmissusien, noitien ja muiden olentojen naamioiden läpi. Yhtäkkiä olentoja alkaa kuolla ja kaikki todisteet viittaisivat siihen, että Evie on muinaisen ennustuksen keskiössä. Se siitä tavallisesta elämästä...

Vuosi pyörähti sitten käyntiin nuorten fantasialla. Pohdiskelin jokin aika sitten sitä, mikä näissä teinien tähdittämissä kirjoissa vetää puoleensa tällaisia kypsän iän saavuttaneita tätejä. Ei tässä sentään haudan partaalla hoiputa, mutta wanhan ajan mittarin mukaan olen ollut vanhapiika jo useamman vuoden. Teinien näkökulmasta pitäisi varmaan jo alkaa katselemaan sopivaa hautapaikkaa. Mitä yhteistä minulla voisi olla teinitytön kanssa?

Eipä paljon mitään, ei ainakaan Evien kanssa. En pidä pinkistä enkä seuraa kieli pitkänä teinidraamoja, enkä myöskään ole salskeiden nuorukaisten ympäröimä. Lisäksi on myönnettävä, että en rengasta työkseni vampyyreitä ja muita paranormaaleja eikä bestikseni ole merenneito. En tietääkseni ole muinaisen ennustuksen keskiössä.

Mutta, mitä silmäni näkevätkään? Juuri tuohan näissä kiinnostaakin! Kun oman päivän jännittävin hetki on joskus postin kolahtaminen luukusta (laskuja? mainoksia? laskuja ja mainoksia?), nämä teiniseikkailut ovat juuri sitä mitä kaipaankin. Teineillä ei ole aikuisten huolia (pahus, taas laskuja) ja niinpä Eviekin voi kuluttaa kohtuuttomasti energiaa vertailemalla kahta ihqua sulhaskandidaattiaan, muodonmuuttaja-Lendiä ja keiju-Rethiä. Reth on muuten selvästi glittervampyyri-Edward, jonka erottaa Edwardista se, että Rethin kontrolloivaa käyttäytymistä ei esitetä romanttisena ja toivottavana. Pisteet Whitelle hahmosta, jota en haluaisi lähellenikään, mutta josta kuitenkin haluan tietää enemmän. Reth on hahmona kiinnostavampi kuin Lend.

Huolettomuuden tunnetta lisää tietenkin seikkailujuoni. Mikäs se mukavampi tapa viettää kylmiä talvi-iltoja kuin juoksennella mielessään pitkin SuperSalaisen Organisaation SuperSalaisia käytäviä. Whiten maailma on täynnä vampyyrejä, ihmissusia, vedenhenkiä sun muita sellaisia, ja olisinkin lukenut mielelläni enemmän niistä kuin Lendin taiteilijankyvyistä tai fiktiivisen Easton Heights-sarjan tapahtumista. No, Lendin piirtelyt liittyivät vähän juoneen ja teinidraama kuvasi osoittelevasti Evien kaipuuta normaaliin elämään. Jälkimmäisestä olisin voinut lukea lisääkin, ja etenkin Evien ja merenneito-Lishin ystävyys jäi harmittavan pinnalliseksi.

Joka tapauksessa kirja oli mukava lukea. Tarina rullasi tasaisesti eteenpäin ja aina kun alkoi tylsistyttää tai kyllästyin johonkin, tapahtui jotain muuta. Jatko-osa on ehdottomasti lukulistalla.

Paranormaali on luettu ainakin Katinkan kirjastossa, Kirjaretkillä, Luetuissa maailmoissa ja Kirjamielellä.

Pienehkö yhteenveto

 Vuoden 2012 kirjallisia saavutuksia:

• blogi perustettu kesäkuussa
• blogattu 46 kirjaa
• ...joista 6 oli sarjakuvia
• ...ja 12 englanninkielistä

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. 19 kategoriaa, joista valloitin vain yhdeksän. No, ei voi mitään. Haaste oli kuitenkin positiivinen kokemus. Löysin sen kautta Mannisen & Raivion dekkarit ja kiinnostuin uudelleenKaari Utrion romaaneista.

Ensi vuodelle olisi luvassa ainakin kaksi haastetta: Seitsemän sarjan-sarjishaaste ja Kansankynttiläin kokoontumisajot. Luvassa on siis toivon mukaan sarjakuvia ja tietokirjoja sekä tietenkin muuta ihan vain huvin vuoksi valittua.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Jumalan ruoska

Kirsti Manninen & Jouko Raivio:
Jumalan ruoska
240 s.
Otava 1991

Johannes Calonius, tuo lavealle tielle kovin helposti lipsahteleva ylioppilas, ja opettajaneiti Matilda Ehrström selvittävät elämän ja kuoleman kysymyksiä pienessä keskisuomalaisessa maalaispitäjässä. Nälkätalvena 1868 kuolema tyhjentää sisä-Suomen torpat ja kylät. Kerjäläisten, tautien ja kaikenlaisen hädän kintereillä liikkuvat myös murhamiehet ja keinottelijat.

Armottomissa oloissa kamppailevaa Pirttisalmen pitäjää kohtaa uusi vastoinkäyminen, kun seurakunnan nuori kappalainen katoaa salamyhkäisesti eikä Venäjältä ostettua hätäviljaa kuulu. Onko kaiken takana Jumalan ruoska? Mikä on synnin palkka, joka viattomilla maksetaan?

Luin sarjan ensimmäisen osan Punavuoren keisarinnan lokakuussa osana lukumaratonia. Pidin kirjasta ja niinpä vain pidin tästäkin. Olen edelleen melkoisen yllättynyt, koska Mannisen Enni Mustosen nimellä kirjoitetut romaanit eivät ainakaan tänä vuonna kolahtaneet yhtään. Onko tämä viini ollut parempaa nuorempana, näkyykö Raivion vaikutus vai mitä on tapahtunut?

Kirjassa eletään tosiaan Herran vuotta 1868 jolloin Jumalan ruoska kuritti maata nälänhätänä. Viikatemies niittää etenkin köyhiä, sairaita, vanhuksia ja pikkulapsia. Matilda ja Johannes asuvat Helsingissä, jossa ruoskan viuhunta ei kuulu niin selvästi. Johanneksen sisaren mies katoaa kuitenkin yllättäen ja niinpä parivaljakko lähtee kohti Pirttisalmea, jota ruoska piiskaa senkin edestä. Nälänhädän ja murhaajan lisäksi pitäjän riesana ovat lahkolaiset, joita johtaa Jumalan ruoskaksi kutsuttu kiihkomielinen saarnaaja.

En edelleenkään ole Johanneksen suurin fani ja jos kirjat olisivat kokonaan hänen näkökulmastaan, saattaisin hyvinkin jättää ne lukematta. Matilda-kappaleet ovat enemmän mieleeni. Ymmärrän silti päätöksen jakaa kertojaääni kahtia: miehenä Johannes pääsee eri paikkoihin kuin Matildan naisena, ja päin vastoin. Kirjan ajankuva onkin sen parasta antia. Viima hyytää ja sudet ulvovat kun matkataan reellä paikasta toiseen, ja tapakulttuuri asettaa omat rajoituksensa. Mieleeni jäi erityisen huvittavana kohtaus, jossa itsevarma ja tietäväinen Matilda ei sittenkään tiedä ihan kaikkea. Missäpä siveä vanhapiika olisikaan tutustunut syntymän saloihin...

- Joko vesi on tullut? hän kysyi, kun pikkupappila jo näkyi peltojen takana.
- Vesikö? ihmettelin hänen kysymystään. - Briitta laittoi kyllä veden kiehumaan heti aamulla.
Pietilän emäntä mutristi suutaan ikään kuin vastaukseni olisi hymyilyttänyt häntä.

 Suosittelen sarjaa mikäli joku on kiinnostunut lukemaan kotimaisia historiallisia dekkareita!

R. A. Salvatore: Drizztin legenda: Kootut novellit

R. A. Salvatore: Drizztin legenda:
Kootut novellit
(The Legend of Drizzt Anthology:
The Collected Stories, 2011)
338 s.
Jalava 2012

Drizztin legenda kokoaa yhteen kaikki vuosien varrella eri antologioissa ja lehdissä julkaistut Drizzt-novellit. Nämä Drizzt-kirjojen seikkailuja täydentävät tarinat tuovat esiin useita ennen kertomattomia tapauksia mustan haltian vaiheikkaasta elämästä: niihin kuuluvat muun muassa kertomus Drizztin pantteriseuralaisen Guenhwyvarin hämmästyttävästä alkuperästä ja Jarlaxlen ja Entrerin ensikohtaamisesta lohikäärmesisarusten kanssa.

Jäi ilmeisesti vähän Salvatore-putki päälle... Eikä edes nolota! Tässä tapauksessa en niinkään tarttunut kirjaan Drizztin vuoksi vaan näiden muiden hahmojen.

Hyvä niin, Drizztiin keskittyvät novellit olivat nimittäin ne huonoimmat. En oikein jaksa enää jatkuvaa mukasyvällistä olevaisen pohdintaa ja oman navan tuijottelua, jotka molemmat ovat Drizztin lempiharrastuksia raa'an teurastuksen ohella. Teininä sitä jaksoi angstata hänen mukanaan, mutta nyt reaktio on lähinnä "hohhoijaa, seuraava tarina". Drizzt on heti kiinnostavampi kun hänet laitetaan vastakkain moraalisesti harmaiden hahmojen kanssa. Nämä novellit onkin kirjoitettu pääasiassa ennen tätä uusinta Kääpiöiden kodin aloittamaa sarjaa, joten siinäpä se selitys jatkuville dramaattisille monologeille onkin.

Ne muut novellit olivatkin heti mielenkiintoisempia, useampi oli nimittäin kirjoitettu juuri näiden harmaiden tai suorastaan pahojen hahmojen näkökulmasta. Ilokseni huomasin, että joukkoon kuului Se merkillinen miekka, joka kertoo miten Artemis Entreri vahingossa imaisi sisuksiinsa varjojen elinvoimaa. Entrerin ja Jarlaxlen tähdittämä Valotta yössä oli myös varsin hupaisa tarina kaksikon kyseenalaisista puuhista arvoesineiden parissa. Takakannessakin mainittu Guenhwyvarin syntytarina oli ihan kiinnostava, harmi vain kun sekin kompastui pakollisiin teurastuksiin. Olisi kiva lukea vaihteluksi Drizzt-tarina, jossa ei olisi monta sivua pitkiä kolmetoista-örkkiä-tusinassa taisteluita. Ne voi jättää hyvillä mielin lukematta menettämättä mitään olennaista.

Noin yleensäkin kirja oli kyllä ihan luettava. Kokoelmassa oli sekä huonompia että parempia novelleja, se mistä tykkää riippuu siitä kenestä tykkää. En ole lukenut kaikkia sarjan kirjoja, joten kaikki novellit eivät auenneet minulle kokonaan. Oman pienen hämmennyksensä aiheutti suomen kieli yhdistettynä edelliseen, vietin nimittäin koko Toverukset vastakkain-novellin kuvitellen, että Innovindil oli mieshaltia. Ajattelin hieman ihmetellen, että jopas Drizzt on heittäytynyt läheiseksi miesten kanssa, kädestä pitäminen ja otsasuudelmat kun ovat aina olleet näissä erittäin heteroseksuaalisissa kirjoissa naisten juttu. Jopas petyin kun google paljasti, että Innovindil olikin nainen...

Villy Sørensen: Ragnarök - jumalten tuho

Villy Sørensen: Ragnarök - jumalten tuho
(Ragnarok, en gudefortælling, 1982)
153 s.
Nemo 1998

Olipa kerran maailma, jota hallitsivat aasat eli jumalat. Aasat asuivat Aasamaassa, ja he pelkäsivät Ulkomaan jättiläisten hyökkäystä. Ylijumala Odin keräsi sen varalle Valhallaan taistelussa kuolleita sotureita, joita valkyyriat iltaisin kestitsivät.

Kääpiösepät takoivat jumalille voittamattomia aseita: Torin vasara palasi aina heittäjänsä käteen, Odinin keihästä oli mahdoton pysäyttää, Frein miekka heilutti itse itseään. Sitten oikeudenjumala Balder näki hirvittävää unta maailmanlopusta, ja hänen kauhukseen uni alkoi vähitellen toteutua.

Tämä tarttui käteeni kirjaston hyllystä nimensä vuoksi. Jostain syystä pidän ragnarök sanasta, se rullaa mukavasti kielellä ja siitä huokuu jonkinlainen kova, dramaattinen vimma ja lopullisuus. Oikein loistava sana maailmanlopulle siis. Mukaani kirja lähti ihan vain siksi, että olen kiinnostunut erilaisista mytologioista ja jos jonkinlaisista kansantaruista.

Ragnarök onkin näppärä pieni kirja, jossa Sørensen kertoo Eddan viikinkimytologian tarinoita kaunokirjallisessa muodossa. Yksittäiset tarinat ovat lyhyitä, mutta kuuluvat isompaan kokonaisuuteen. Balderin näkemä pahaenteinen uni alkaa toteutua ja menneet tapahtumat kietoutua yhteen tulevien kanssa. Lukaisin tämän yhdessä illassa, mutta mikäpä estäisi lukemasta vain yhden kappaleen päivässä esimerkiksi yhdessä lasten kanssa. Takakannenkin mukaan kirja on kirjoitettu aikuisille, mutta sopii myös lapsille. Seikkailut ovat vauhdikkaita, väkivallalla ei mässäillä ja oikeastaan ainoa sivu, jota en suosittelisi niille pienimmille ja/tai herkimmille lukijoille, on sivu 142. Sillä sivulla nimittäin kuvataan Lokin saamaan tuskallista rangaistusta. 

Mytologiaa on ylipäätään hieman siistitty eikä kirjassa esimerkiksi sanota suoraan, että sekä kahdeksanjalkainen hevonen Sleipnir että jättisusi Fenris ja maailmankäärme Jörmungandr ovat Lokin lapsia. Mainitsematta jää siten myös se, että Loki on itse asiassa Sleipnirin äiti. Nuo viikingit, varsinaisia satusetiä.

Ragnarök on luettu myös Olipa kerran kirjablogissa.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons
212 s.
Magic Carpet Books 2002
(1. p. 1990)

Cimorene is everything a proper princess is not supposed to be: headstrong, tomboyish, smart. . . .

And bored.

So bored that she runs away to live with a dragon . Soon she's coping with a witch, a jinn, a death-dealing talking bird, a stone prince and some very oily wizards.

Näin sitä mennään nostalgiajunan kyydissä! Olin jo melkein unohtanut miten viihdyttäviä nämä Wreden kirjat ovat. Tämä teos siis aloittaa sarjan The Enchanted Forest Chronicles, joka on myös suomennettu nimellä Lumotun metsän kronikat. Tämän osan suomennoksen nimi on Lohikäärmeen prinsessa. Olen lukenut koko sarjan pariinkiin otteeseen rakkaalla kotimaisella ja nyt tarttui mukaan alkuperäinen englanninkielinen kirja. Ei siksi, että suomennos olisi mitenkään huono, vaan ihan huvin ja urheilun vuoksi. Suomennoksen kansi on muuten mielestäni parempi, Cimorene ja Kazul ovat siinä enemmän sen oloisia kuin lukiessani kuvittelin.

Jos mietitte joululahjaa nuorehkolle henkilölle, sanotaan nyt vaikka 10-13-vuotiaalle (minä siis olen melko surkea arvioimaan mikä kirja on sopiva minkäkin ikäiselle, älkää uskoko minua), tämä olisi vallan mainio vaihtoehto. Kirjassa hihitellään niille perinteisille satuhahmoille ja juonenkäänteille oikein sydämen kyllyydestä. Cimorene erottuu kultatukkaisten prinsessojen joukosta kuin strutsi hanhiparvesta ja paljon huumoria saadaankin irti siitä, minkälainen kaikki muut hahmot olettavat hänen olevan. Hän esimerkiksi aiheuttaa päänvaivaa jos jonkinlaisille urheille prinsseille ja ritareille, koska ei halua tulla pelastetuksi lohikäärmeen luolasta. Eihän tarinan niin pitäisi mennä.

Kirjassa on perinteisen värikäs henkilökaarti prinsessoista lohikäärmeisiin ja velhoihin. Tarina etenee vauhdikkaasti, mutta yllätys yllätys prinsessatarinalle, se mitä kirjassa ei juuri ole on romantiikka. Takakannessa mainittu kiviprinssikään ei valloita (ei edes yritä valloittaa) Cimorenen sydäntä, vaikka tavallista terävämpi prinssi onkin. Senpä takia uskaltaisin suositella tätä myös niille pojille, jotka harvemmin perustavat prinsessatarinoista niiden äh niin ällön rakkaushöpinan (ei omia sanojani) vuoksi. Urheita prinssejä on juu, ja niin on urheita prinsessojakin.

Guy Delisle: Shenzhen

Guy Delisle: Shenzhen
(Shenzhen, 2000)
147 s.
WSOY 2010

Kanadalainen Guy Delisle on lähetetty kolmeksi kuukaudeksi Kiinaan työskentelemään paikallisella animaatioelokuvastudiolla. Tässä ainutlaatuisessa päiväkirjassa hän kuvaa huvittavia havaintojaan Shenzhenin erityistalousalueelta ja kielimuurista huolimatta solmimiaan ihmissuhteita.

Palkittu tekijä kertoo epäilyksistään, väärinkäsityksistä ja yllätyksistä, joita elämä Kiinan yhteiskunnassa länsimaalaiselle tarjoaa. Hän annostelee elävällä otteella anekdootteja kulttuurieroista, kiinalaisesta arjesta ja työnteosta ulkomailla.

Tykkäsin sekä Pjongjangista että Merkintöjä Burmasta, joten pitihän se tämäkin lukea. Tämä on ensimmäinen näistä Delislen matkakertomuksista, jotka tuli siis puolivahingossa luettua nämä väärässä järjestyksessä. No, mitäs pienistä kun ei pienetkään meistä, eihän näissä yhtenäistä juonta ole.

Mutta kyllä tästä huomaa, että tämä on ensimmäinen teos. Piirrosjäljen suhteen tyyli on tasaisen hyvää kautta kirjan, mutta pidän kuitenkin enemmän noiden toisten osien hieman suuremmasta selkeydestä. Kaiken kaikkiaan Shenzhenistä jää kovin tumma vaikutelma, mutta toisaalta niin taisi jäädä Delislelle itselleenkin. Ehkäpä värityksen on tarkoitus korostaa kaupungin harmautta ja Delislen omaa eristäytyneen yksinäisyyden tunnettaan. Välillä lukeminen jopa ahdisti, ikään kuin ne hotellin seinät olisivat kaatuneet minun päälleni.

Toinen silmääni pistänyt seikka oli se, miten paljon vähemmän tässä kirjassa on poliittista kommentointia. Burmaan tätä ei ehkä kannata verrata, koska Delisle oli siellä koti-isänä vaimonsa kylkiäisenä. Sen sijaan hän oli Kiinassa samanlaisissa työtehtävissä kuin Pohjois-Koreassakin. Oletinkin, että Kiinan yhteiskuntaa ruoditaan samaan tapaan kuin Pohjois-Korean. Ei kuitenkaan, tämä on tavallaan henkilökohtaisempi matkakuvaus. Delisle kertoo kiinalaisista tavoista ja kulttuurista (oma kiinnostukseni Kiinaa kohtaan laski kuin lehmänhäntä kun Delisle kuvasi paikallisia vessoja), ja on innokas kokeilemaan kaikkea. Hyvä kun joku on, ei minusta vain olisi koiraa syömään.

Delisleltä on suomennettu myös Merkintöjä Jerusalemista, joka on ihan pakko lukea heti kun tilaisuus tulee. Sen verran koukuttavia ja kiinnostavia nämä ovat.

Minun lisäkseni Shenzen ovat lukeneet ainakin Salla, Tessa ja Zephyr.

Anni Polva: Tiina ottaa vastuun

Anni Polva: Tiina ottaa vastuun
164 s.
Karisto 1987
(1. p. 1976)

Tiinan rakas mummo on sairastunut vakavasti ja Tiina lähetetään kesäloman ajaksi maalle hänelle avuksi. Juha on tietysti onneton, mutta keksii sitten, että mummo tarvitsee aivan varmasti miehistäkin apua: eihän Tiina osaa edes pilkkoa polttopuita! Ja niinpä mummo saakin sitten kaksi tehokasta apulaista, jotka hoitavat hänen talouttaa enemmän tai vähemmän näppärästi!

Lukaisin yhden Tiinan lokakuun lukumaratonin aikana ja olihan se varsinainen nostalgiapaketti. Piti lainata toinenkin kun kaipasin jotain kevyempää lukemista. Näitä tuli ahmittua kerran jos toisenkin nuorempana ja kun nyt asiaa ajattelee, niin Tiina on varmasti vaikuttanut siihen millainen nainen minusta sitten loppujen lopuksi onkaan tullut. Tiina ja toinen ikisuosikkini, Astrid Lindgrenin Ronja, ovat itsepäisiä, itsenäisiä ja vakaasti sitä mieltä, että he ovat vähintäänkin poikien veroisia. Tärkeitä asioita, joitaa soisin vanhempien opettavan kaikille tytöille pienestä lähtien.

Näkyyhän aikakausien muutos toki Tiinoissa. Tiina haluaa olla Juhan sihteeri ja huolehtia tästä, ja mummon mökillä työt on jaettu Tiinan ja Juhan juttuihin. Toisaalta mummo tekee kaiken itse ja roolit määräytyvät kuitenkin enemmän Tiinan ja Juhan luonteiden mukaan. Juhalta sujuu myös pannukakkujen paistelu, mutta en minäkään antaisi Tiinalle kirvestä käteen, vainajiahan siinä tosiaan tulisi. Sukupuoliroolit näkyvät eniten Tiinan kotona, jossa äiti pyörittää taloutta isän käydessä töissä. Olisi todella mielenkiintoista nähdä millainen 2000-luvun Tiina olisi! Jotenkin kuvittelen hänet pelaamassa jääkiekkoa, skeittaamassa ja harrastamassa taistelulajeja, vaikka näinhän tekevät oikeastikin monet tytöt. Mikä sitten olisi sellainen asia, joka herättäisi samalla lailla ihmetystä ja jopa paheksuntaa kuin Tiinan raju "poikamaisuus" hänen aikanaan?

Samanlainen hyväsydäminen tohelo hän kuitenkin olisi. Tiina ottaa vastuun-kirjassa Tiinalla on edessään kasvun paikat ja se tosiaan tarkoittaa myös vastuun ottamista. Hän saa huolehdittavakseen mummon talouden lehmineen kaikkineen eikä pidä tätä mitenkään pahana. Autettava on kun kerran apua tarvitaan. Silmääni pisti yllättäen kirjan uskonnollinen sävy, mikä selittynee kuolema-aiheella. Mummo puhuu kuolemasta ja siitä, miten on senkin jälkeen lähellä Tiinaa.

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Kaari Utrio: Porvarin morsian
125 s.
Tammi 2008
(1. p. 1981)

Porvarin morsian vie lukijansa Turun seudulle 1500-luvun vaihteeseen. Anna Jonintytär Knaap on 16-vuotias aatelisneito, jolla on takanaan pelonsekainen lapsuus äitipuolen hallitsemassa Porvoon Kamppilan kartanossa. Annan isä on kihlannut tyttärensä ennen kuolemaansa turkulaiselle porvarille. Kohtalo puuttuu kuitenkin merkillisesti Annan elämänkulkuun, kun nuori kartanonherra Arn Erikinpoika Tavast rakastuu Annaan saattaessaan tätä Kamppilan kartanosta sulhasen luo.

Minulla ja Kaari Utrion kirjoilla on pitkä jos kohta katkonainen yhteinen taival. Ahmin teinivuosinani pinoittain historiallisia (rakkaus)romaaneja ja Utriot olivat sitä kirkkainta kärkeä. Viimeinen lukemani ennen genreen kyllästymistä olikin Utrion Yksisarvinen, jonka juonesta en totta puhuen muista enää yhtään mitään. Sitä seurasi piiiitkä aika jolloin genre ei kiinnostanut ollenkaan. Nytpä näyttäisi rakkaussuhde kytevän uudelleen ja kun tilaisuus sattui kohdalle, ostin Porvarin morsiamen vaivaisella eurolla. Olen luultavasti lukenut sen joskus aiemmin, mutta minkäänlaista muistikuvaa siitä ei ole. 

Porvarin morsian aloitti aikoinaan sarjan, jonka tarkoitus oli nostaa kioskikirjojen profiilia. Kummallinen valinta sellaista sarjaa vetämään, tässä kun on varsin vähän romantiikkaa. Anna ja Arn tapaavat sivulla 38, ovat yhdessä sivulle 63 asti ja tapaavat uudelleen sivulla 118. Tässä välissä Anna menee naimisiin toisen miehen kanssa ja synnyttää hänelle lapsen. Annan ja Arnin yhteinen aika menee kirjan sivuilla lähinnä siihen, että Arn piehtaroi syyllisuudessä ja halussa suojella hentoa Annaa. Ei oikein sitä, mitä odottaisin kioskikirjallisuudelta. Toisaalta kirja ilmestyi vuonna 1981 ja epäilemättä harlekiinitkin olivat silloin toisenlaisia kuin nykyään.

Anna edustaa Utrion avuttomia nyhverösankarittaria. Niitä, jotka eivät saa tehtyä itse yhtään mitään vaan antavat kohtalon ja miesten riepotella miten sattuu. Heidän elämänsä on oikea angstfestivaali kunnes uljas ja suojelevainen sankari ottaa heidät siipensä suojaan. Ei siis minun suosikkityyppiäni. 

Kirja kuitenkin oli viihdyttävä ja inspiroi tarttumaan uudelleen historiallisiin (rakkaus)romaaneihin. Kirjastoreissulta tarttui jo mukaan toinen Utrio, saa nyt nähdä missä välissä sen luen. Utrion vahvuutena on aikakausien esiintuominen. En nyt mene vannomaan, että Porvarin morsiamen maailma on juuri 1500-luvun taite, mutta se ei taatusti ole 2000-luku.

Kirjan ovat lukaisseet myös Mette, Salla ja Morre, ja epäilemättä tuhannet muutkin suomalaiset. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista on nyt selätetty kategoria "Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua".

Lauren Beukes: Zoo City

Lauren Beukes: Zoo City
384 s.
Angry Robot 2010

Zinzi has a Sloth on her back, a dirty 419 scam habit and a talent for finding lost things. But when a little old lady turns up dead and the cops confiscate her last paycheck, she’s forced to take on her least favourite kind of job – missing persons.

Being hired by reclusive music producer Odi Huron to find a teenybop pop star should be her ticket out of Zoo City, the festering slum where the criminal underclass and their animal companions live in the shadow of hell’s undertow.

Instead, it catapults Zinzi deeper into the maw of a city twisted by crime and magic, where she’ll be forced to confront the dark secrets of former lives – including her own.

Pakko kai tunnustaa heti alkajaisiksi, että minulla meni todella kauan ennen kuin hoksasin, että Zinzin Sloth on laiskiainen. Siis kirjaimellisesti sloth = laiskiainen sanakirjassa. Minulle kun sana oli tuttu laiskuutena, yhtenä niistä kuolemansynneistä, ja oletin Slothin olevan joko kysessä olevan eläimen nimi tai jonkinlainen yhteisnimitys kaikille eläinkumppaneille. Kyllä nolotti.

Zoo City tarttui lukulistalleni jonkin englanninkielisen blogin kautta. Se kuulosti mielenkiintoiselta (urbaania fantasiaa Etelä-Afrikassa!), mutta en olettanut saavani sitä luettavaksi lähivuosina. Yllätys yllätys, sepäs löytyikin kirjastosta. Kuka ikinä sen sinne onkaan hankkinut, kiitoksia. Oli nimittäin sen verran laadukasta luettavaa, että kaipaisin lisää kirjoja samasta maailmasta.

Kirjan Zoo City on osa Johannesburgia. Se osa, jossa asuu kaupungin pohjasakka, eläimiään kantavat rikolliset. Eläimet ihmisten sielunkumppaneina eivät ole aivan uusi idea, joku on varmaankin lukenut esimerkiksi Philip Pullmanin Universumien tomu-sarjan. Zoo Cityn eläimet eivät kuitenkaan ole söpöisiä sieluja, jonka jokainen saa synnyinlahjanaan. Tässä kirjassa ne ovat taakka kannettavaksi, rikollisten tuntema syyllisyys lihaksi tulleena. Tai ainakin oletettavasti ovat, kirja ei nimittäin anna tyhjentävää selitystä eläinten olemassaololle. Kukaan kirjan maailmassakaan kun ei tiedä, vaikka sitä mielellään spekuloidaankin. Eläimen kylkiäisenä ihmiset saavat jonkin yliluonnollisen kyvyn.

Zinzin shavi on kadonneiden (ei siis varastettujen) asioiden löytäminen. Tavallisesti tavaroiden, mutta olosuhteiden pakosta hän joutuu etsimään kuuluisan teiniduon toista puoliskoa ja sekaantuu vahingossa murhiin ja magiaan. Zinzi on päähenkilönä mielenkiintoinen: hän ei ole oikeastaan hyvä ihminen, mutta häntä ei kuitenkaan voi olla ymmärtämättä. Pohjalta on vaikea päästä ylös jos muistutus synneistä on koko ajan silmien edessä. Zoo City itsessään voisi olla toinen päähenkilö. Se on synkkä, väkivaltainen ja raadollinen maailma. Välillä lukeminen teki melkein pahaa, koska kirjan pahuus on joskus miltei käsin kosketeltavaa eikä se suinkaan nouse eläimistä. Kirjassa taikuus on totta, mutta muut siinä kuvatut julmuudet ovat totta ihan tässä meidänkin maailmassamme.