Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book Four & Book Five & Book Six

Bill Willingham:
Fables: The Deluxe Edition, Book Four & Book Five & Book Six
296 s. & 304 s. & 224 s.
DC Comics 2012 & 2012 & 2013

Viimeksi löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tällä kertaa parannan saavutusta: kolme sarjakuva-albumia yhdellä bloggaamisella. Luin nämä taas peräkkäin, koska oli sekä aikaa että albumit nenän edessä. Tarinahan on periaatteessa jatkuva kirjasta toiseen, joten pysyin ainakin juonessa mukana. JUONIPALJASTUKSILTA ei nyt voi välttyä, joten jos joku haluaa lukea nämä tietämättä mistään mitään, lopeta lukeminen tähän.

Book Four: Ensimmäinen tarina kertoo Bigbyn seikkailuista toisessa maailmansodassa. Ei oikein jaksanut kiinnostaa, koska en ylipäätään ole kiinnostunut tuon ajan sotajutuista. Mietinkin, että miksi tarina on haluttu kertoa? Varmaan vain siksi, että ihmissusi vs. Frankensteinin hirviö on jonkinlainen kulttijuttu. Puolet loppukirjasta vietetään politiikan ja perhekiemuroiden parissa. Prinssi Uljas voittaa vaalit ja astuu satuväen keulakuvaksi, ja samalla pari muutakin poliittisesti kriittistä virkaa saa uudet toimijat. Samoihin aikoihin Lumikki synnyttää ei niin ihmismäisen pentueen ja joutuu muuttamaan maatilalle, jonne Bigbyllä ei ole asiaa. Kummatkin juonet olivat mielestäni kiinnostavia, mutta jostain syystä silmääni pistää erityisesti se, miten mieshahmot pitävät tärkeitä salaisuuksia naisilta. Loppuaika vietetään menneisyydessä 1000 ja yhden yön tarinoissa, joita Lumikki kertoi aikoinaan henkensä pitimiksi. Tarinat avaavat useiden satuhahmojen historiaa ja pursuavat verta ja suolenpätkiä. Erityisesti pitää mainita John Boltonin piirtämä The Fencing Lessons sekä Esao Andrews'n Diaspora ja The Witch's Tale. Näissä on todella kaunis kuvitus, sarjakuvaa parhaimmillaan.

Book Five: Mainitsinkin jo sarjan toisen osan kohdalla, että Jack eli satujen Jaakko ei jaksa kiinnostaa minua. Harmi siis, että tämän osan ensimmäiset tarinat kertoivat hänestä Hollywoodin ihmeellisessä maailmassa. Tylsää minusta. Seuraavakaan juttu ei jaksanut innostaa: mystinen siniviittainen hahmo tappaa satumaailmassa pahiksia. No entäs sitten, en minä niitä kohtaan mitään sympatiaa tunne. Kiinnostavaksi homma muuttuu kun siniviittaa jää kiinni ja paljastuu Little Boy Blueksi, joka haluaa pelastaa niin Pinokkion kuin Punahilkankin, ja selvittää siinä samalla pääpahiksen salaisuuden. Samoihin aikoihin Mowgli saa tehtäväkseen jäljittää Bigbyn ja salaperäinen näkymätön olento tappaa satuväkeä. Albumin viimeisestä tarinasta ei jäänyt kovin positiivista kuvaa. Se tulvii poliittisia näkemyksiä, jotka on nostettu oikeasta elämästä ja tarina sinänsä on suorastaan rasistinen (arabit = vähintään epäilyttäviä). Arabisaduista tuttu Sinbad saapuu neuvottelemaan yhteistyöstä itämaisten ja länsimaisten satuhahmojen välillä, ja mukana on paitsi tummanpuhuva suurvisiiri myös paljon orjia, monet kauniita "haaremiasuisia" naisia. Arvatkaa kuka on se pahis ja mikä on yhteistyön ehtona läntisten satujen taholta?

Book Six: Tässä albumissa on oikeastaan vain kaksi tarinaa. Ensimmäinen on irtonainen tarina kahdesta puunukesta, jotka rakastuvat ja haluavat muuttua ihmisiksi. Mikä tässä olikaan pointtina? Ehkä hahmot tavataan myöhemmissä tarinoissa. Toinen tarina seuraa Bigbyä, jonka Mowgli onnistu löytämään ja tuomaan takaisin perheensä luo. Pitäähän se onnellinen loppu olla, vaikka ei tarina tähän päätykään.

Haasteet: Seitsemän sarja-sarjishaasteesta on menossa toinen kierros.

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa.

Kirsi Vainio-Korhonen:
Ujostelemattomat. Kätilöiden,
synnytysten ja arjen historiaa.
255 s.
WSOY 2012

Ujostelemattomat vie naisten elämänpiirin kursailemattomimpaan historiaan, kätilöiden maailmaan. 1700-luvun varhaismodernien uraäitien seurassa pääsemme kiristämään kureliivejä, testaamaan puhdistavia yrttejä, toteamaana arsenikin vaikutukset aborttilääkkeenä ja löytämään yllättäen isätkin synnytyshuoneesta.

Lapsikuolleisuus oli valtakunnan kiperimpiä kysymyksiä, ja anatomiaan perehtyneillä lapsenpäästäjillä oli merkittävä rooli muutoksessa kohti parempaa. Kätilöt olivatkin naisista ainoita, joiden hilkkojen sallittiin vilahdella öisen kaupungin pimeillä kaduilla. Niiden varsilta löydämme vuosisatojen takaiset uskomukset elämän ihmeestä sekä "hyväpäiset vaimot", joiden käsissä lepäsi vastasyntyneiden elämä ja toisinaan myös tuomioistuinten antama tutkintavastuu lapsenmurhista ja aviorikoksista.

Tässäpä on hyvä esimerkki tieteen popularisoinnista. Tieteellisten tekstien ei tarvitse olla kuivia ja jaarittelevia, ne voivat olla eläviä ja hauskojakin latoen kuitenkin samalla pöytään kovia faktoja. Tämä on vallan viihdyttävä teos enkä ihmettele ollenkaan, että se voitti Vuoden tiedekirja-palkinnon vuonna 2012. Omalle lukulistalleni se päätyi kirjastosta ihan vain takakannen perusteella.

Se, mikä minua kiehtoi tässä eniten, oli ajankuva ja aikalaiskertomukset. On yksi asia lukea tutkijoiden spekulaatioita jostakin tapahtumasta, ja kokonaan toinen lukea tapahtumakuvaus sen todistaneen ihmisen kirjoittamana. Esimerkiksi 21.5.1785 Javob Alm kirjoitti kätilöoppilas Justina Karbergin olevan "tarkkaavainen, järkevä ja ymmärtäväinen kätilö". Oikeasti, tuo kauan sitten kuollut mies tunsi nimeltä tuon oikeasti eläneen naiseni, ja mies oli henkilökohtaisesti tuota mieltä hänestä! Jännää! Vainio-Korhonen on tutkinut 1700-luvun lähteitä ja lainannut niitä runsaskätisesti tutkimuksessaan. Lainaukset ja koko teos tuovat 1700-luvun hyvin lähelle lukijaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Kyllähän sitä poliittista historiaa luetaan koulussa, mutta tavallisiin tallaajiin ei juuri kiinnitetä huomiota.

Kätilöt kuuluivat nimenomaan "tavalliseen kansaan", mutta olivat kuitenkin monella tapaa etuoikeutettuja muihin "tavallisiin" naisiin nähden. He saivat harjoittaa ammattiaan itsenäisesti ja kätilön ammatti oli käytännössä ainoa, johon nainen pystyi kouluttautumaan. Kauppiaan tapaiset porvariammatit perittiin kuolleilta aviomiehiltä. Kätilöt osasivat lukea ja kirjoittaa, mahdollisesti useammalla kielellä. Tietyissä rikosoikeudenkäynneissä kätilön sana saattoi päättää saiko syytetty kuolemantuomion vai ei. Näitä oikeusjuttuja olikin mukava lukea, vaikka aiheet olivatkin synkän puoleisia (lapsenmurhia, raiskauksia jne.).

Ylipäätään kirja antaa kovin ankean kuvan 1700-luvusta. Lapsia lakosi kuin heinää ja lukemattomia naisia kuoli synnytykseen. Mieleeni jäi lähtemättömästi se pieni ja brutaali yksityiskohta, että ennen ammattitaitoisia kätilöitä väärässä asennossa olleita sikiöitä ei osattu kääntää kohdussa. Äidin pelastamiseksi sikiöt paloiteltiin kohtuun ja otettiin ulos pala kerrallaan. Osa niistä oli elossa tämän prosessiin alkaessa. Ajatus on niin iljettävä, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Kätilöt pystyivät kääntämään suurimman osan sikiöistä ja pelastivat siten useamman kuin yhden hengen.

Luettu myös: Sinisen linnan kirjasto, Taavan lukupäiväkirja, Valikoiva kirjatoukka ja Kirjanurkkaus.
Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana IX eli luonnontieteet. Kirjastossa tämä on laitettu luokkaan 59.57109, mutta haasteen kategorioista ei lääketiedettä löydy. Kelvatkoon siis luonnontiede, vaikka kävisi tämä kai historiaankin.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella
155 s.
Myllylahti 2013
[e-kirja]

Stella Kaarniston arkeen kuuluvat uusi työpaikka, velka-asunto, ystävät, jumppatunnit ja eläkeikää lähestyvät vanhemmat. Sekä jylhän komea, mutta asiallistakin asiallisempi esimies Petri Puumala.

Marraskuisen räntäkelin seasta Stellan elämään astuu myös naapurin Markus, joka saa Stellan kutomaan ympärilleen valkoisten valheiden seitinohuen verkon. Pinnistellessään kohti totuutta hän huomaa päätyvänsä sekä mainosmaailman nousevaksi tähdeksi että koko firman pelastajaksi. Mutta mikä on menestymisen hinta? Entä kuka on Figaro, nettitreffipalstan hurmuri numero yksi?

Tätä edeltänyt kotimaisen chick litin lukeminen ei mennyt ihan putkeen, mutta uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan toistakin kirjaa ja kirjailijaa. Hyvä kun uskalsin, tämä nimittäin oli juuri sitä ihanaa hömppää jota kuvittelin Paloheimon OMG:sta lukevani.

Kevyttä ja iloista luettavaa, nauroin pari kertaa ääneenkin. Tykkäsin Stellasta, joka oli kekseliäs ja toimelias. Hän ei jäänyt angstaamaan vastoinkäymisten edessä vaan tarttui rivakasti toimeen asioiden korjaamiseksi. Vaikka hän onnistuikin nolaamaan itsensä (kommellukset olivat oikeasti huvittavia), hän ei jäänyt rypemään itsesäälissä vaan pääsi tilanteista yli. Stellan bestis oli oikeasti hänen ystävänsä ja vaikka hän olikin juonen kannalta taka-alalla, minulle jäi sellainen tunne että he tosiaan välittivät toisistaan. Stellan sulhasehdokkaat olivat kahdesta eri puusta veistettyjä ja siitä Ainoasta Oikeasta pidin minäkin. Itsekeskeinen ja itsekäs vaihtoehto ei ollut se, jonka Stella halusi ja hyvä niin.

Lyhyestä virsi kaunis, tämä on se kirja, jonka halusin lukea OMG:n lainatessani.

Tämä muuten oli ensimmäinen e-kirja kokeiluni. Ostin tuossa taannoin itselleni lahjaksi iPadin, ja ristin sen lukukäyttöön heti kun muilta toimiltani ehdin. Minulla on kortti useampaankin kirjastoon ja Taisit narrata, Stella löytyi yhdestä niistä. Onneksi kirja ei ollut 155 sivua pitempi, laina-aikaa kun oli vain yksi päivä. Paksumpia kirjoja varten täytyy ehdottomasti miettiä sopiva lukupäivä, hetken mielijohteesta napattu lukupinonjatke jäisi luultavasti lukematta.

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Kuuttaren lukupäiväkirja, Mari A:n kirjablogi ja Lumiomena.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Robert Louis Stevenson:
Tohtori Jekyll ja herra Hyde
(The Strange Case of Dr. Jekyll
and Mr. Hyde, 1886)
122 s.
Otava 2007

Eräänä yönä koetilanne riistäytyy tohtori Jekyllin hallinnasta.

Siinäpä lyhyt ja ytimekäs takakansiteksti. Halusin lukea tämän 1800-luvun haasteeseen ja lähdin liikkeelle ennakko-oletusten painolastin kera. Kiitos jos jonkinlaisten mukaelmien ja median noin yleensä, kuvittelin tämän olevan vauhdikas seikkailu, jossa kurkitaan Jekyllin pään sisään ja Hyden olan yli. Ei se aivan niin mennytkään.

Pitääkö nyt taas sanoa, että nyt seuraa JUONIPALJASTUKSIA reippaat 100 vuotta vanhasta teoksesta?

Suurimman osan ajasta kertojana toimii lakimies Utterson, jolle syntyy jonkinlainen pakkomielle salaperäiseen, vastenmieliseen herra Hydeen. Miten Hyde liittyy kunnialliseen tohtori Jekylliin, jolla ei taidakaan olla puhtaita jauhoja pussissiin? Jekyll & Hyde on hieman salapoliisimainen, mutta enemmän sitä neiti Marple-tyyliä kuin C.S.I.:a. Salaisuus selviää enimmäkseen keskustelujen ja lopulta Jekyllin kirjoittaman kirjeen kautta. Ei siis mikään erityisen sykettä nostattava vauhtiseikkailu.

Enemmmän minua kiinnostikin kirja psykologinen puoli. Muistan jossain lukeneeni, että ah niin siveellisenä viktoriaanisena aikana kunniallinen perheenisä saattoi töistä tullessaan käväistä tapaamassa kaikin tavoin alistetttua lapsiprostituoitua. Jotenkin tuo jäi mieleen koko tekstistä (josta en muuta muista) erityisen iljettävänä esimerkkinä. Asioista ei puhuttu, vaikka niitä taatusti tapahtui. Vähän samaan tapaan hyvä tohtori Jekyll ei pidä pahana sitä, että muodonmuutoksen koettuaan käy Hydena tekemässä ties mitä kauheuksia. Niitä ei suuremmin eritelty, mutta tuota omaa esimerkkiäni minä koko ajan mietin. Päinvastoin, on hyvä, että Jekyllin omatunto säilyy puhtaana ja pahuudet tekee Hyde, jonka teot Jekyll kuitenkin jotenkin muistaa.

Ottaen huomioon, että myös lakimies Utterson pitää tätä hyväksyttävänä selityksenä, on pakko todeta että koko yhteiskuntaa selvästi vaivasi sama, no, hulluus ainakin Stevensonin mukaan. Ei mene jakeluun miten voitiin ajatella, että sama ihminen voi olla sekä se mukava koti-isä että raaka lasten hyväksikäyttäjä ilman mitään ristiriitoja. Että jotenkin he olivat eri ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ajatuksia herättävä teos siis vaikkakaan ei sellainen kuin sen luulin olevan.

Luettu myös: Esimerkiksi Kirjaretket, Pussinäädän kirjablogi, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Orfeuksen kääntöpiiri.
Haasteet: Sekä 1800-luvun haaste että In the Name-haasteen "ammatti".

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä
122 s.
Kirjakauppaliitto 2012

Miniä saa viikonloppuvieraaksi appiukkonsa, Sysi-Suomi ja Helsinki joutuvat törmäyskurssille. Mitä tapahtuu, kun pikantteina pikkueroina osapuolten välillä ovat puoli vuosisataa ja elämänkatsomus?

Sainpahan viimeinkin luettua tämän "trilogian" viimeisen osan. Kirja on ollut hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta pidin ihan tarkoituksella mielensäpahoittajatauon. Ajattelin, että jos sitä onnistuisi suhtautumaan tähän enemmän tai vähemmän omana teoksenaan eikä vertailisi niihin edellisiin.

Ei ihan onnistunut. Tyyli ja tietenkin myös sisältö on siinä määrin samanlaista kuin edellisissä osissa, että vertailua oli pakko harrastaa. Kuten Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, myös Miniä häviää kisan sille aidolle ja alkuperäiselle Mielensäpahoittajalle. Vaikka vitsi ei enää jaksakaan niin naurattaa, oli tämäkin ihan hauska kirja. Vanha appiukko on yhdenlainen karikatyyri, keski-ikäinen miniä toinen. Kaiken pitää olla niin modernia ja mitään ei osata tehdä itse. En minä minnekään erämökkiin halua asumaan, mutta ei se miniän huolettoman tuhlaavainen elämäkään ole minua varten. Yhtä kaukana omasta arkirealismistani molemmat.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että olisi mielenkiintoista lukea kirja pojan/aviomiehen näkökulmasta. Miten Sysi-Suomessa kasvaneesta mielensäpahoittajan pojasta tuli kasvissyöjä koti-isä? Tarina toimisi varmaan sekä samalla huumorilla että (ja tästä olisin kiinnostuneempi) vakavampana kasvukertomuksena.

Lukemani nide on muuten tosiaan kirjastosta, jonne joku ystävällinen asiakas on sen mitä ilmeisimmin lahjoittanut. Tämähän oli rajoittettu painos, joka taisi olla saatavilla vain yhden päivän ajan. Mukavaa, että joku on halunnut laittaa hyvän kiertämään!

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Lukuholistin maistiaiset, Järjellä ja tunteella ja Lukutuulia.
Haasteet: In the Name-haaste, kategoriana "sukulainen".

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka
saavat sydämen lyömään nopeammin
380 s.
Otava 2013

Mia Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivätyönsä kustantamossa ja lähtee jäljittämään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista ja kirjailijaa Sei Shōnagonia. Hän ei tunne ketään Kiotossa eikä osaa kieltä, mutta hän on lukenut englanniksi Sein Tyynynaluskirjan ja tuntee löytäneensä sielunsisaren: modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Sei listaa myös hurmaavia, ärsyttäviä, elegantteja asioita, ja niitä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Irtiotto ei ole helppo, mutta uusi elämä imaisee matkaajan nopeasti mukaansa. Hän huumaantuu temppeleistä, kirsikankukista, Kamo-joen itkupajuista, kabuki-teatterista, zen-meditaatiosta, teehuoneista.

Kolmas kerta peräkkäin kuin luen kirjaa, jonka lukeminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Ei siksi, että kirja olisi sinänsä huono, mutta aina on jokin juttu joka hidastaa tahtia. Tällä kertaa se oli sekä sirpaleinen kerronta että Kankimäen tapa kohdistaa sanansa suoraan Sei Shōnagonille. Onneksi koko kirjaa ei kerrottu jälkimmäisellä tavalla, muuten tämä olisi jäänyt kesken. Se, mitä kirjailija kertoo Seille, on oikeasti kiinnostavaa. Vertailut Heian-kauden naisen ja nykynaisen välillä ovat osuvia ja ajatuksia herättäviä, ja olisin lukenut niistä mielelläni enemmänkin. Siksi onkin sääli, että ne ainakin omasta mielestäni hukkuvat tähän jokseenkin teennäiseltä tuntuvaan kikkailuun.

Ylipäätään kirjasta oli vaikea saada otetta. Siinä on sekä viihdyttävää matkakertomusta että (enemmän tai vähemmän) tieteellistä tutkimusta, sekalaisia havaintoja ja syvällisempää pohdintaa. Mukana on sekä Sein että Kankimäen tekemiä listoja erilaisista asioista. Sein listat ovat kiinnostavia ja kauniita, ja ilahduinkin kun kirjassa mainittiin, että Tyynynaluskirjasta on tekeillä suomennos. Se on sitten pakko lukea jossain välissä!

Ei kirja toki huono ollut, mutta luulen, että olisin pitänyt tästä enemmän kahtena erillisenä kirjana. Matkakuvaukset ovat mainioita ja Japani on sekä kiehtovan eksoottinen että jollakin tavalla kodikas. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmän Kankimäen kirjoittamana. Tutkimus Sei Shōnagonista on myös erittäin mielenkiintoista, ja olisin mielelläni lukenut hänestä ja Heian-kaudesta enemmänkin Kankimäen kirjoittamana. Yksissä kansissa homma ei vain toiminut.

Mutta, nyt kyllä heräsi kiinnostus kyseiseen aikakauteen. Kuten varmasti monille muillekin, myös minulle Japanin historiasta tulevat ensiksi mieleen esimerkiksi samurait ja kabuki-teatteri. Uskomatonta ajatella, että paljon ennen niitä oli olemassa kulttuuri, jossa eniten arvostettiin kauneutta ja runoutta, sielun herkkyyttä.

Asioita jotka ovat lähellä, vaikka kaukana:
Paratiisi.
Suhteet miehen ja naisen välillä.

Tämä samaan aikaan kun viikingit mellastivat Euroopassa ja runous ei ollut edes akkojen höpötystä. 

Luettu myös: Muun muassa Kirjainten virrassa, SoulFoods&Moods, Kirsin kirjanurkka ja Sonjan lukuhetket.
Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana XIX: eli elämäkerrat ja muistelmat. Nimekkeessä on sydän, joten nyt on luettu myös In the name-haasteen "ruumiinosa".

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Dieter Hermann Schmitz:
Täällä pohjoisnavan alla:
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
(Die spinnen, die Finnen. Meine Leben
im hohen Norden, 2011)
305 s.
Atena 2013

Kukaan ei osaa vaieta yhtä hyvin kuin suomalainen. Kukaan ei pysty juomaan enemmän viinaa kuin Suomi-poika. Kukaan ei rakasta metallimusiikkia niin kuin suomalainen, eikä kukaan kestä yhtä paljon pimeyttä ja kylmää. Vai kestääkö?

Hermann on asunut vuosia Tampereella. Hän puhuu sujuvaa suomea mutta tuntee silti olevansa kahden maailman välissä. Eräänä päivänä hän päättää muuttua kokonaan supisuomalaiseksi.

Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.

Bongasin tämän puolivahingossa Kirjasfääristä ja löysin melkein heti kirjastosta. Kyllä, tunnustan kuuluvani niihin suomalaisiin joita kiinnostaa mitä muut meistä ajattelevat. Taitaa olla perisuomalainen piirre sekin.

Vaikka kirja kaunokirjallisuutta onkin, se on osittain omaelämäkerrallinen. Schmitz on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja he asuvat kahden lapsen ja kissan kanssa Tampereella. Eräänä kauniina päivänä Schmitz havahtuu siihen, että vaikka hän tunteekin olonsa varsin suomalaiseksi, hän ei kuitenkaan ole tarpeeksi suomalainen. Uutena tavoitteena on supisuomalaisuus, jonka saavuttamisessa häntä auttaa ystävien avulla koottu seitsemän kohdan muutosohjelma. Mikä on olennaista suomalaisuudessa? Listan mukaan torstain hernekeitto, perjantaipullo, tango, karaokeristeily, hirvenmetsästys ja/tai koiravaljakolla ajo, kiroilu ja unien näkeminen suomeksi sekä tietenkin Suomen kansalaisuus. En kyllä itsekään voi sanoa suorittaneeni kaikkia listan kohtia, vaikka supisuomalainen olenkin. Tarinan edetessä käykin ilmi, että suomalaisuus on myös jotain vaikeammin määriteltävää.

Kirja on hauskaa luettavaa: huumori puree ja Schmitzin havainnot suomalaisuudesta ovat nokkelia. Juhannustaiat tosiaan pyörivät usein alastomien neitosten ympärillä. Herättää epäilykset siitä, että ennen vanhaan puskat kuhisivat juhannustirkistelijöitä. Schmitzin seikkailu perjantaipullon kanssa jäi erityisesti mieleen, koska tärkeintä ei ollut se kaatokänni vaan matka siihen. Tangon salaisuuden selviäminen oli sekä romanttista että huvittavaa, ja karaokeristeily herätti suoranaisen myötähäpeän.

Jos esimerkiksi etsin hunajaa [ruokakaupasta], odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisen käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamusämpylänsä päälle.

Hunajaa leivän päälle? Hulluja nuo saksalaiset...

Tarina kattaa suunnilleen vuoden mittaisen ajanjakson ja vaikka asiaan paneutuminen olikin plussaa, olisi kirjaa ehkä voinut typistää hieman jostain. En osaa sanoa mistä, välillä vain tuntui, että nyt ollaan turhassa suvantovaiheessa. Jos osaisin saksaa, voisin hyvinkin harkita lukevani myös alkuperäisen saksalaisen kirja. Suomenkielinen laitos ei nimittäin ole suora suomennos vaan mukaelma.

Luettu myös: Kirjasfääri, Kirjaston kummitus ja Kirjojen keskellä.

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Madeline Miller: Akhilleen laulu
(The Song of Achilles, 2012)
454 s.
Basam Books 2013

Akhilleus, jo nuorukaisena Kreikan taistelijoista mahtavin, on vahva, nopea ja kaunis – vastustamaton näky kaikkien kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon jälkeen ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa hyljeksityn Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys.

Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vaakalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. 

Jouduin uusimaan tämän kirjastosta lainatun pariinkin otteeseen ennen kuin sain sen luettua. Aihe kiinnosti kyllä: kreikkalainen mytologia sekä Akhilleen ja Patrokleen rakkaustarina. Ongelma oli kirjan alku. Patrokles on surkea ilmestys, hintelä poika josta hänen oma isänsä ei pidä. Kreikkalaiset arvostavat komeaa vartta ja taistelutaitoja jo pikkupojilla, ja Patrokleella näitä ei ole. Hän on tietoinen tästä ja kirjan alussa ryvetäänkin kohtaloonsa alistuneessa itsesäälissä. En jaksanut Patrokleen minäkertojan voivottelua ja siksi kirjan lukeminen pysähtyi pitkäksi aikaa. Viimein kuitenkin päätin yrittää uudelleen ja kas vain, kirja paranee huomattavasti sen jälkeen kun Patrokles ja Akhilleus tapaavat. Ei siksi, että Patrokles olisi yhtäkkiä voimakas taistelija vaan siksi, että Akhilleen rinnalla melkein kuka tahansa on mitätön. Ei ole mitään järkeä verrata itseään puolijumalaan ja Patrokleen itsetunto kohenee huomattavasti. Kirja on viihdyttävää ja joutuisaa luettavaa tämän jälkeen.

Tarinan runko lienee kaikille tuttu ja siksi luvassa on SUURIA JUONIPALJASTUKSIA. Vai voiko niitä edes sanoa juonipaljastuksiksi kun alkuperäinen tarina on tuhansia vuosia vanha? No, onpahan varoitettu.

Kaikkihan toki tietävät, että Hektor surmaa Akhilleen haarniskaan pukeutuneen Patrokleen, jonka jälkeen Akhilleus teurastaa Hektorin, häpäisee tämän ruumiin ja kaatuu lopulta toisen troijalaisen prinssin nuoleen. Tällä kertaa nuolta ei tarvitse tähdätä kantapäähän: vaikka Miller onkin ottanut jumalat eläväksi osaksi tarinaa, haavoittuvainen kantapää kuuluu myöhempään mytologiaan eikä siis hänen pääasialliseen lähdemateriaaliinsa. Akhilleen ja Patrokleen traagisen lopun tietäminen ei vähentänyt tarinan kiinnostavuutta. Tärkeää on matka, ei päämäärä, vaikka Akhilleus onkin ajoittain eri mieltä. Kirjassa Akhilleus ja Patrokles kasvavat pojista miehiksi ja ystävistä romanttiseen, ikuiseen rakkauteen. He ovat avoimesti rakastavaisia ja sekä kirjailija että kääntäjä saavat plussaa tyylikkäistä makuukamarikohtauksista. Niillä ei hekumoida, ne vain ovat. Akhilleen ulkonäköä palvotaan sitten senkin edestä, hän kun on harvinaisen komea mieheksi ja Patrokles ei suinkaan ole tälle sokea.

Miesten välinen suhde on tietenkin kirjan tärkein ihmissuhde, mutta muutkin ovat kiinnostavia. Akhilleen jumalallinen äiti Thetis vihaa Patroklesta ja näkee tämän kilpailijana Akhilleen rakkaudelle. Kesken loputtoman pitkän Troijan sodan Patrokles ja Akhilles pelastavat Briseis-nimisen nuoren naisen himokkaalta kuninkaalta, ja Patrokles ja Briseis ystävystyvät. Lopulta Patrokles löytää itselleen sopivan paikan kreikkalaisten armeijassa ja tutustuu muihin sotilaisiin. Akhilleen myötä hänen on pakko tutustua myös kreikkalaisiin kuninkaisiin, jotka ovat varsin värikästä sakkia. Ei niin yllättäen oma suosikkini oli Odysseus, joka on juuri niin ovela ja tarkkanäköinen kuin hänen pitääkin olla.

Luettu myös: Sanalaivueet ja Nenä kirjassa. Pettikö google viimeinkin vai eivätkö useammat kirjabloggaajat ole tosiaan vielä löytäneet kirjaa?

Haasteet: In the name-haasteen "etunimi".

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Magdalena Hai: Kellopelikuningas
330 s.
Karisto 2013

Pakolaisprinsessa Gigin perhe on jättänyt rähjäisen Alhaiston taakseen ja solahtanut osaksi Keloburgin yläluokkaa. Gigin isästä on tullut arvostettu keksijä, joka rakentaa jättiläismäistä ilmalaivaa Keloburgin mahtimiehelle. Mutta kun suosiotaan kasvattava fanaattinen uskonlahko Sokean Jumalan veljeskunta alkaa saarnata, että muukalaiset ja ilmalaivat pitäisi hävittää, on Gigin ja hänen parhaan ystävänsä katupoika Henryn sukellettava jälleen seikkailuun…

En ollut kovin hirveän vaikuttunut Kerjäläisprinsessasta, mutta tykkäsin kuitenkin sen verran, että lainasin sarjan toisen osan. Hyvä niin, tämä nimittäin oli mielestäni selvästi parempi. Liekö ensimmäinen osa kärsinyt jonkinlaisesta kirjallisesta alkukankeudesta, tässä kirjailija tuntuu pääsevän vauhtiin ja maailmaa rakentamaan oikein urakalla.

Mietiskelin lukiessa edelleen sitä minkä ikäisille tätä sarjaa voisi suositella. Jos Kerjäläisprinsessassa oli julmuuksia niin on niitä tässäkin, ja sekaan heitetään vielä väkivaltaiset uskonnolliset fanaatikot ja poliittinen häikäilemättömyys. Viimeinen sekä niin sanottujen pahisten että hyvisten puolelta. Pidin edelleen paljon Gigin äidistä, mutta enpä haluaisia häntä omaan sukuuni (enkä kyllä vihamieheksenikään). Vähän samaa mieltä on Gigikin kirjan lopussa, joka muuten onnistui yllättämään minut melko lailla täydellisesti. Kiinnostaa todellakin nähdä millainen kolmannen osan kansikuva tulee olemaan. Tämänkin kansi on jo aika juonipaljastuksellinen.

Kellopelikuninkaassa ei edelleenkään päästä seikkailemaan toisiin maihin, mutta Grönlantia ja etenkin Keloburgin kaupunkia kierrellään runsaasti. Kaupunki tuntuu paljon elävämmältä kuin sarjan ensimmäisessa osassa, ja Gigin kautta nähdään niin aatelisia kuin kerjäläisiäkin. Olisin oikeastaan kaivannut sympaattista aatelishahmoa, kaikki heistä olivat enemmän tai vähemmän nirppanokkaisia ja itseriittoisia. Kerjäläiset sen sijaan olivat kolmiulotteisempia hahmoja eivätkä pelkkiä käveleviä stereotypioita. Gigi kasvoi erinomaiseksi sankarittareksi, jonka maailmankuva oli virkistävän harmaa tiukan mustavalkoisen sijaan. Edellisen osan tapahtumat ovat jättäneet jälkensä ja kaikeksi onneksi niitä ei vain pyyhkäistä sivuun, vaan Gigi joutuu käsittelemään niitä kirjan sivuilla eikä vain niiden välissä.

Luettu myös: Taikakirjaimet, Kujerruksia, Yöpöydän kirjat, Todella vaiheessa ja

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
281 s.
Gummerus 2013

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. 

Onneksi huomasin tämän kirjaston hankittavissa ennen kuin se tuli sen suuremmaksi puheenaiheeksi. Nyt varauslista on nimittäin pitkä kuin nälkävuosi.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: jos luet tänä vuonna yhden kirjan, lue tämä.

Ja sitten vähän monisanaisemmin. Mitä olen itse huomannut, yleinen keskustelu keskittyy kirjan uskonnolliseen puoleen eli sen henkilöiden lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisuuteen yleensä. Tärkeä teemahan se onkin, Vilja kun musertuu pikkuhiljaa alati kasvavan lapsilauman alla. Itse olen aina ehkäisyvapauden ja ylipäätään naisten valinnanvapauden kannalla (enkä ole lestadiolainen), joten kirja ja Viljan tunteet olivat välillä hyvin ahdistavia luettavia. Millaista on kun oma keho ei kuulu enää itselle, kun et voi päättää mitä tai ketä varten se on? Kauhistuttaa ajatellakin. Minä en väitä eikä Rauhalakaan väitä kirjassaan, että kaikki lestadiolaisnaiset kokisivat peräkkäiset raskaudet ja melkein pakollisen kotiäitiyden näin ahdistavina. Joillekin se on varmasti loppumaton ilo ja he tekevät sen mielellään. Mutta olisi valehtelua väittää, että se on iloa ja auringonpaistetta kaikille. Myös näiden äänien pitäisi saada tilaisuus tulla kuulluksi, mutta lestadiolaispiirit eivät mitä ilmeisimmin rohkaise tähän. Äitiys on pyhä, äitiys on hyvä, aina. Silloinkin kun se ei ole.

Mutta mikä minua viehätti tässä kirjassa aivan erityisesti on se, että pohjimmiltaan se on rakkaustarina. Ei suuri ja dramaattinen Hollywood-spektaakkeli, vaan arkinen ja sitäkin koskettavampi. Vilja, joka rakastaa ja rakastaa perhettään ja Aleksia, Vilja joka yrittää kaikkensa. Aleksi, jonka rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, joka on Viljan tuulenpysäyttäjä ja auringonkannattaja, joka haluaa tehdä Viljan onnelliseksi. Kirjan lopussa olin itsekin puoliksi rakastunut Aleksiin. Kirjan kaunis kieli vain korostaa rakkauden teemaa.

Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta vuosi niin suuri lämpö ja lohtu, että jokainen ammollaan itkevä suu vaikeni äkisti, kaikki suurikyynelsilmät löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, johon painautua. Hänkin oli kerran tuntenut, kuinka kaikken suurin pelko oli hetkessä kadonnut ja sen tilalle syntynyt luottamus, joka ei säikähtänyt mitään, eikä sen jälkeen mikään ollut niin kuin ennen. Kuinka onnekkaita heidän lapsensa olivatkaan.

Taivaslaulu on rakkauslaulu, ahdistava ja pelottava, mutta kaunis.

Luettu myös: Kirjojen keskellä, Matkalla meren rannalla, Kirjasfääri ja monet muut.