Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä
122 s.
Kirjakauppaliitto 2012

Miniä saa viikonloppuvieraaksi appiukkonsa, Sysi-Suomi ja Helsinki joutuvat törmäyskurssille. Mitä tapahtuu, kun pikantteina pikkueroina osapuolten välillä ovat puoli vuosisataa ja elämänkatsomus?

Sainpahan viimeinkin luettua tämän "trilogian" viimeisen osan. Kirja on ollut hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta pidin ihan tarkoituksella mielensäpahoittajatauon. Ajattelin, että jos sitä onnistuisi suhtautumaan tähän enemmän tai vähemmän omana teoksenaan eikä vertailisi niihin edellisiin.

Ei ihan onnistunut. Tyyli ja tietenkin myös sisältö on siinä määrin samanlaista kuin edellisissä osissa, että vertailua oli pakko harrastaa. Kuten Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, myös Miniä häviää kisan sille aidolle ja alkuperäiselle Mielensäpahoittajalle. Vaikka vitsi ei enää jaksakaan niin naurattaa, oli tämäkin ihan hauska kirja. Vanha appiukko on yhdenlainen karikatyyri, keski-ikäinen miniä toinen. Kaiken pitää olla niin modernia ja mitään ei osata tehdä itse. En minä minnekään erämökkiin halua asumaan, mutta ei se miniän huolettoman tuhlaavainen elämäkään ole minua varten. Yhtä kaukana omasta arkirealismistani molemmat.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että olisi mielenkiintoista lukea kirja pojan/aviomiehen näkökulmasta. Miten Sysi-Suomessa kasvaneesta mielensäpahoittajan pojasta tuli kasvissyöjä koti-isä? Tarina toimisi varmaan sekä samalla huumorilla että (ja tästä olisin kiinnostuneempi) vakavampana kasvukertomuksena.

Lukemani nide on muuten tosiaan kirjastosta, jonne joku ystävällinen asiakas on sen mitä ilmeisimmin lahjoittanut. Tämähän oli rajoittettu painos, joka taisi olla saatavilla vain yhden päivän ajan. Mukavaa, että joku on halunnut laittaa hyvän kiertämään!

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Lukuholistin maistiaiset, Järjellä ja tunteella ja Lukutuulia.
Haasteet: In the Name-haaste, kategoriana "sukulainen".

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka
saavat sydämen lyömään nopeammin
380 s.
Otava 2013

Mia Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivätyönsä kustantamossa ja lähtee jäljittämään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista ja kirjailijaa Sei Shōnagonia. Hän ei tunne ketään Kiotossa eikä osaa kieltä, mutta hän on lukenut englanniksi Sein Tyynynaluskirjan ja tuntee löytäneensä sielunsisaren: modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Sei listaa myös hurmaavia, ärsyttäviä, elegantteja asioita, ja niitä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Irtiotto ei ole helppo, mutta uusi elämä imaisee matkaajan nopeasti mukaansa. Hän huumaantuu temppeleistä, kirsikankukista, Kamo-joen itkupajuista, kabuki-teatterista, zen-meditaatiosta, teehuoneista.

Kolmas kerta peräkkäin kuin luen kirjaa, jonka lukeminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Ei siksi, että kirja olisi sinänsä huono, mutta aina on jokin juttu joka hidastaa tahtia. Tällä kertaa se oli sekä sirpaleinen kerronta että Kankimäen tapa kohdistaa sanansa suoraan Sei Shōnagonille. Onneksi koko kirjaa ei kerrottu jälkimmäisellä tavalla, muuten tämä olisi jäänyt kesken. Se, mitä kirjailija kertoo Seille, on oikeasti kiinnostavaa. Vertailut Heian-kauden naisen ja nykynaisen välillä ovat osuvia ja ajatuksia herättäviä, ja olisin lukenut niistä mielelläni enemmänkin. Siksi onkin sääli, että ne ainakin omasta mielestäni hukkuvat tähän jokseenkin teennäiseltä tuntuvaan kikkailuun.

Ylipäätään kirjasta oli vaikea saada otetta. Siinä on sekä viihdyttävää matkakertomusta että (enemmän tai vähemmän) tieteellistä tutkimusta, sekalaisia havaintoja ja syvällisempää pohdintaa. Mukana on sekä Sein että Kankimäen tekemiä listoja erilaisista asioista. Sein listat ovat kiinnostavia ja kauniita, ja ilahduinkin kun kirjassa mainittiin, että Tyynynaluskirjasta on tekeillä suomennos. Se on sitten pakko lukea jossain välissä!

Ei kirja toki huono ollut, mutta luulen, että olisin pitänyt tästä enemmän kahtena erillisenä kirjana. Matkakuvaukset ovat mainioita ja Japani on sekä kiehtovan eksoottinen että jollakin tavalla kodikas. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmän Kankimäen kirjoittamana. Tutkimus Sei Shōnagonista on myös erittäin mielenkiintoista, ja olisin mielelläni lukenut hänestä ja Heian-kaudesta enemmänkin Kankimäen kirjoittamana. Yksissä kansissa homma ei vain toiminut.

Mutta, nyt kyllä heräsi kiinnostus kyseiseen aikakauteen. Kuten varmasti monille muillekin, myös minulle Japanin historiasta tulevat ensiksi mieleen esimerkiksi samurait ja kabuki-teatteri. Uskomatonta ajatella, että paljon ennen niitä oli olemassa kulttuuri, jossa eniten arvostettiin kauneutta ja runoutta, sielun herkkyyttä.

Asioita jotka ovat lähellä, vaikka kaukana:
Paratiisi.
Suhteet miehen ja naisen välillä.

Tämä samaan aikaan kun viikingit mellastivat Euroopassa ja runous ei ollut edes akkojen höpötystä. 

Luettu myös: Muun muassa Kirjainten virrassa, SoulFoods&Moods, Kirsin kirjanurkka ja Sonjan lukuhetket.
Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana XIX: eli elämäkerrat ja muistelmat. Nimekkeessä on sydän, joten nyt on luettu myös In the name-haasteen "ruumiinosa".

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Dieter Hermann Schmitz:
Täällä pohjoisnavan alla:
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
(Die spinnen, die Finnen. Meine Leben
im hohen Norden, 2011)
305 s.
Atena 2013

Kukaan ei osaa vaieta yhtä hyvin kuin suomalainen. Kukaan ei pysty juomaan enemmän viinaa kuin Suomi-poika. Kukaan ei rakasta metallimusiikkia niin kuin suomalainen, eikä kukaan kestä yhtä paljon pimeyttä ja kylmää. Vai kestääkö?

Hermann on asunut vuosia Tampereella. Hän puhuu sujuvaa suomea mutta tuntee silti olevansa kahden maailman välissä. Eräänä päivänä hän päättää muuttua kokonaan supisuomalaiseksi.

Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.

Bongasin tämän puolivahingossa Kirjasfääristä ja löysin melkein heti kirjastosta. Kyllä, tunnustan kuuluvani niihin suomalaisiin joita kiinnostaa mitä muut meistä ajattelevat. Taitaa olla perisuomalainen piirre sekin.

Vaikka kirja kaunokirjallisuutta onkin, se on osittain omaelämäkerrallinen. Schmitz on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja he asuvat kahden lapsen ja kissan kanssa Tampereella. Eräänä kauniina päivänä Schmitz havahtuu siihen, että vaikka hän tunteekin olonsa varsin suomalaiseksi, hän ei kuitenkaan ole tarpeeksi suomalainen. Uutena tavoitteena on supisuomalaisuus, jonka saavuttamisessa häntä auttaa ystävien avulla koottu seitsemän kohdan muutosohjelma. Mikä on olennaista suomalaisuudessa? Listan mukaan torstain hernekeitto, perjantaipullo, tango, karaokeristeily, hirvenmetsästys ja/tai koiravaljakolla ajo, kiroilu ja unien näkeminen suomeksi sekä tietenkin Suomen kansalaisuus. En kyllä itsekään voi sanoa suorittaneeni kaikkia listan kohtia, vaikka supisuomalainen olenkin. Tarinan edetessä käykin ilmi, että suomalaisuus on myös jotain vaikeammin määriteltävää.

Kirja on hauskaa luettavaa: huumori puree ja Schmitzin havainnot suomalaisuudesta ovat nokkelia. Juhannustaiat tosiaan pyörivät usein alastomien neitosten ympärillä. Herättää epäilykset siitä, että ennen vanhaan puskat kuhisivat juhannustirkistelijöitä. Schmitzin seikkailu perjantaipullon kanssa jäi erityisesti mieleen, koska tärkeintä ei ollut se kaatokänni vaan matka siihen. Tangon salaisuuden selviäminen oli sekä romanttista että huvittavaa, ja karaokeristeily herätti suoranaisen myötähäpeän.

Jos esimerkiksi etsin hunajaa [ruokakaupasta], odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisen käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamusämpylänsä päälle.

Hunajaa leivän päälle? Hulluja nuo saksalaiset...

Tarina kattaa suunnilleen vuoden mittaisen ajanjakson ja vaikka asiaan paneutuminen olikin plussaa, olisi kirjaa ehkä voinut typistää hieman jostain. En osaa sanoa mistä, välillä vain tuntui, että nyt ollaan turhassa suvantovaiheessa. Jos osaisin saksaa, voisin hyvinkin harkita lukevani myös alkuperäisen saksalaisen kirja. Suomenkielinen laitos ei nimittäin ole suora suomennos vaan mukaelma.

Luettu myös: Kirjasfääri, Kirjaston kummitus ja Kirjojen keskellä.

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Madeline Miller: Akhilleen laulu
(The Song of Achilles, 2012)
454 s.
Basam Books 2013

Akhilleus, jo nuorukaisena Kreikan taistelijoista mahtavin, on vahva, nopea ja kaunis – vastustamaton näky kaikkien kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon jälkeen ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa hyljeksityn Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys.

Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vaakalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. 

Jouduin uusimaan tämän kirjastosta lainatun pariinkin otteeseen ennen kuin sain sen luettua. Aihe kiinnosti kyllä: kreikkalainen mytologia sekä Akhilleen ja Patrokleen rakkaustarina. Ongelma oli kirjan alku. Patrokles on surkea ilmestys, hintelä poika josta hänen oma isänsä ei pidä. Kreikkalaiset arvostavat komeaa vartta ja taistelutaitoja jo pikkupojilla, ja Patrokleella näitä ei ole. Hän on tietoinen tästä ja kirjan alussa ryvetäänkin kohtaloonsa alistuneessa itsesäälissä. En jaksanut Patrokleen minäkertojan voivottelua ja siksi kirjan lukeminen pysähtyi pitkäksi aikaa. Viimein kuitenkin päätin yrittää uudelleen ja kas vain, kirja paranee huomattavasti sen jälkeen kun Patrokles ja Akhilleus tapaavat. Ei siksi, että Patrokles olisi yhtäkkiä voimakas taistelija vaan siksi, että Akhilleen rinnalla melkein kuka tahansa on mitätön. Ei ole mitään järkeä verrata itseään puolijumalaan ja Patrokleen itsetunto kohenee huomattavasti. Kirja on viihdyttävää ja joutuisaa luettavaa tämän jälkeen.

Tarinan runko lienee kaikille tuttu ja siksi luvassa on SUURIA JUONIPALJASTUKSIA. Vai voiko niitä edes sanoa juonipaljastuksiksi kun alkuperäinen tarina on tuhansia vuosia vanha? No, onpahan varoitettu.

Kaikkihan toki tietävät, että Hektor surmaa Akhilleen haarniskaan pukeutuneen Patrokleen, jonka jälkeen Akhilleus teurastaa Hektorin, häpäisee tämän ruumiin ja kaatuu lopulta toisen troijalaisen prinssin nuoleen. Tällä kertaa nuolta ei tarvitse tähdätä kantapäähän: vaikka Miller onkin ottanut jumalat eläväksi osaksi tarinaa, haavoittuvainen kantapää kuuluu myöhempään mytologiaan eikä siis hänen pääasialliseen lähdemateriaaliinsa. Akhilleen ja Patrokleen traagisen lopun tietäminen ei vähentänyt tarinan kiinnostavuutta. Tärkeää on matka, ei päämäärä, vaikka Akhilleus onkin ajoittain eri mieltä. Kirjassa Akhilleus ja Patrokles kasvavat pojista miehiksi ja ystävistä romanttiseen, ikuiseen rakkauteen. He ovat avoimesti rakastavaisia ja sekä kirjailija että kääntäjä saavat plussaa tyylikkäistä makuukamarikohtauksista. Niillä ei hekumoida, ne vain ovat. Akhilleen ulkonäköä palvotaan sitten senkin edestä, hän kun on harvinaisen komea mieheksi ja Patrokles ei suinkaan ole tälle sokea.

Miesten välinen suhde on tietenkin kirjan tärkein ihmissuhde, mutta muutkin ovat kiinnostavia. Akhilleen jumalallinen äiti Thetis vihaa Patroklesta ja näkee tämän kilpailijana Akhilleen rakkaudelle. Kesken loputtoman pitkän Troijan sodan Patrokles ja Akhilles pelastavat Briseis-nimisen nuoren naisen himokkaalta kuninkaalta, ja Patrokles ja Briseis ystävystyvät. Lopulta Patrokles löytää itselleen sopivan paikan kreikkalaisten armeijassa ja tutustuu muihin sotilaisiin. Akhilleen myötä hänen on pakko tutustua myös kreikkalaisiin kuninkaisiin, jotka ovat varsin värikästä sakkia. Ei niin yllättäen oma suosikkini oli Odysseus, joka on juuri niin ovela ja tarkkanäköinen kuin hänen pitääkin olla.

Luettu myös: Sanalaivueet ja Nenä kirjassa. Pettikö google viimeinkin vai eivätkö useammat kirjabloggaajat ole tosiaan vielä löytäneet kirjaa?

Haasteet: In the name-haasteen "etunimi".

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Magdalena Hai: Kellopelikuningas
330 s.
Karisto 2013

Pakolaisprinsessa Gigin perhe on jättänyt rähjäisen Alhaiston taakseen ja solahtanut osaksi Keloburgin yläluokkaa. Gigin isästä on tullut arvostettu keksijä, joka rakentaa jättiläismäistä ilmalaivaa Keloburgin mahtimiehelle. Mutta kun suosiotaan kasvattava fanaattinen uskonlahko Sokean Jumalan veljeskunta alkaa saarnata, että muukalaiset ja ilmalaivat pitäisi hävittää, on Gigin ja hänen parhaan ystävänsä katupoika Henryn sukellettava jälleen seikkailuun…

En ollut kovin hirveän vaikuttunut Kerjäläisprinsessasta, mutta tykkäsin kuitenkin sen verran, että lainasin sarjan toisen osan. Hyvä niin, tämä nimittäin oli mielestäni selvästi parempi. Liekö ensimmäinen osa kärsinyt jonkinlaisesta kirjallisesta alkukankeudesta, tässä kirjailija tuntuu pääsevän vauhtiin ja maailmaa rakentamaan oikein urakalla.

Mietiskelin lukiessa edelleen sitä minkä ikäisille tätä sarjaa voisi suositella. Jos Kerjäläisprinsessassa oli julmuuksia niin on niitä tässäkin, ja sekaan heitetään vielä väkivaltaiset uskonnolliset fanaatikot ja poliittinen häikäilemättömyys. Viimeinen sekä niin sanottujen pahisten että hyvisten puolelta. Pidin edelleen paljon Gigin äidistä, mutta enpä haluaisia häntä omaan sukuuni (enkä kyllä vihamieheksenikään). Vähän samaa mieltä on Gigikin kirjan lopussa, joka muuten onnistui yllättämään minut melko lailla täydellisesti. Kiinnostaa todellakin nähdä millainen kolmannen osan kansikuva tulee olemaan. Tämänkin kansi on jo aika juonipaljastuksellinen.

Kellopelikuninkaassa ei edelleenkään päästä seikkailemaan toisiin maihin, mutta Grönlantia ja etenkin Keloburgin kaupunkia kierrellään runsaasti. Kaupunki tuntuu paljon elävämmältä kuin sarjan ensimmäisessa osassa, ja Gigin kautta nähdään niin aatelisia kuin kerjäläisiäkin. Olisin oikeastaan kaivannut sympaattista aatelishahmoa, kaikki heistä olivat enemmän tai vähemmän nirppanokkaisia ja itseriittoisia. Kerjäläiset sen sijaan olivat kolmiulotteisempia hahmoja eivätkä pelkkiä käveleviä stereotypioita. Gigi kasvoi erinomaiseksi sankarittareksi, jonka maailmankuva oli virkistävän harmaa tiukan mustavalkoisen sijaan. Edellisen osan tapahtumat ovat jättäneet jälkensä ja kaikeksi onneksi niitä ei vain pyyhkäistä sivuun, vaan Gigi joutuu käsittelemään niitä kirjan sivuilla eikä vain niiden välissä.

Luettu myös: Taikakirjaimet, Kujerruksia, Yöpöydän kirjat, Todella vaiheessa ja

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
281 s.
Gummerus 2013

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. 

Onneksi huomasin tämän kirjaston hankittavissa ennen kuin se tuli sen suuremmaksi puheenaiheeksi. Nyt varauslista on nimittäin pitkä kuin nälkävuosi.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: jos luet tänä vuonna yhden kirjan, lue tämä.

Ja sitten vähän monisanaisemmin. Mitä olen itse huomannut, yleinen keskustelu keskittyy kirjan uskonnolliseen puoleen eli sen henkilöiden lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisuuteen yleensä. Tärkeä teemahan se onkin, Vilja kun musertuu pikkuhiljaa alati kasvavan lapsilauman alla. Itse olen aina ehkäisyvapauden ja ylipäätään naisten valinnanvapauden kannalla (enkä ole lestadiolainen), joten kirja ja Viljan tunteet olivat välillä hyvin ahdistavia luettavia. Millaista on kun oma keho ei kuulu enää itselle, kun et voi päättää mitä tai ketä varten se on? Kauhistuttaa ajatellakin. Minä en väitä eikä Rauhalakaan väitä kirjassaan, että kaikki lestadiolaisnaiset kokisivat peräkkäiset raskaudet ja melkein pakollisen kotiäitiyden näin ahdistavina. Joillekin se on varmasti loppumaton ilo ja he tekevät sen mielellään. Mutta olisi valehtelua väittää, että se on iloa ja auringonpaistetta kaikille. Myös näiden äänien pitäisi saada tilaisuus tulla kuulluksi, mutta lestadiolaispiirit eivät mitä ilmeisimmin rohkaise tähän. Äitiys on pyhä, äitiys on hyvä, aina. Silloinkin kun se ei ole.

Mutta mikä minua viehätti tässä kirjassa aivan erityisesti on se, että pohjimmiltaan se on rakkaustarina. Ei suuri ja dramaattinen Hollywood-spektaakkeli, vaan arkinen ja sitäkin koskettavampi. Vilja, joka rakastaa ja rakastaa perhettään ja Aleksia, Vilja joka yrittää kaikkensa. Aleksi, jonka rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, joka on Viljan tuulenpysäyttäjä ja auringonkannattaja, joka haluaa tehdä Viljan onnelliseksi. Kirjan lopussa olin itsekin puoliksi rakastunut Aleksiin. Kirjan kaunis kieli vain korostaa rakkauden teemaa.

Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta vuosi niin suuri lämpö ja lohtu, että jokainen ammollaan itkevä suu vaikeni äkisti, kaikki suurikyynelsilmät löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, johon painautua. Hänkin oli kerran tuntenut, kuinka kaikken suurin pelko oli hetkessä kadonnut ja sen tilalle syntynyt luottamus, joka ei säikähtänyt mitään, eikä sen jälkeen mikään ollut niin kuin ennen. Kuinka onnekkaita heidän lapsensa olivatkaan.

Taivaslaulu on rakkauslaulu, ahdistava ja pelottava, mutta kaunis.

Luettu myös: Kirjojen keskellä, Matkalla meren rannalla, Kirjasfääri ja monet muut.

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Marja-Leena Tiainen:
Khao Lakin sydämet
237 s.
Tammi 2013

Viisitoistavuotias helsinkiläistyttö Emma lentää isoäitinsä kanssa Thaimaahan, Khao Lakiin. Mutta ei ensimmäistä kertaa, sillä kuusivuotiaana, tapaninpäivänä 2004 hän menetti koko perheensä tuhoisassa luonnonkatastrofissa. Tällä reissulla Emma ja isoäiti eivät aio vain loikoilla auringossa, sillä heillä on tehtävä: Operaatio Hengenpelastaja. He aikovat etsiä käsiinsä sen paikallisen miehen, joka aikoinaan pelasti Emman vesimassoista hiuksista vetämällä. 

Paikan päällä Emman muistot vuosien takaa tulvahtavat mieleen. Hienovaraisesti ja latautuneesti kirjoitetuissa takaumissa kerrotaan siitä miltä tuntuu, kun ihminen joutuu äärimmäisen eteen. Tunteet ovat pelissä myös kun Emma tapaa Lukaksen, mukavan ruotsalaisen pojan, joka hänkin on tsunamin selviytyjiä. Kohtalotoverit ymmärtävät toisiaan, ja romantiikkaa on pian ilmassa. 

Marja-Leena Tiainen on minulle ja varmasti monelle muullekin tuttu nimi Rakas Mikael-kirjasta. Vaikka kyseisen kirjan aihepiiri ei minua koskettanutkaan, muistan lukeneeni sen monta kertaa ihan vain siksi, että pidin siitä. Näin aikuisena en ole uskaltanut lukea sitä siltä varalta, että se onkin huonompi kuin muistan. Paras kun saan pitää ruusuiset mielikuvani.

Khao Lakin sydämissä käsitellään myös vaikeaa aihetta, vuoden 2004 tsunamia joka vei valtavan määrän ihmishenkiä. Jännä ajatella, että tämän kirjan kohdeyleisö oli silloin pikkulapsia, jotka tuskin muistavat tapahtumasta paljonkaan. Kirjassa tuodaan osuvasti esiin se, että tsunami-isku muistetaan länsimaissa nimenomaan sen vuoksi, että se vaati länsimaisten turistien hengen. Vertauskohdaksi nostetaan tuhoisa Haitin maanjäristys, josta ei enää juuri puhuta. Olisin oikeastaan kaivannut tähänkin vielä hieman enemmän näkökulmaa siihen, mitä tsunami merkitsi paikallisille asukkaille. Lähinnä mainitaan aineellisia tuhoja ja se, että thaimaalaiset jaksavat hymyillä vaikka kuinka tuntuisi pahalle. Olisi ollut kiinnostavampaa jos joko Emma tai Venla, toinen suomalaistyttö, olisi tutustunut thaimaalaiseen poikaan eikä toiseen turistiin. Sitten paikallisten menetykset olisivat ehkä saaneet oman äänensä.

Noin yleisesti ottaen kirja on laadukasta nuorten kirjallisuutta ja antaa varmasti pohtimisen aihetta niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin. Suruprosessia kuvataan uskottavasti, etenkin Emman isoäidin tarina jäi mieleen, ja yhteisön tuen merkistystä ei vähätellä. Apua voi saada niin ystäviltä kuin ammattiterapeutiltakin. Kirjassa tuotiin mukavasti esiin nykyajan elämä ja teknologia: nuorilla on Facebookit ja älypuhelimet, ja sosiaaliset kontaktit niiden kautta ovat tärkeitä myös heidän (iso)vanhemmilleen.

Luettu myös: Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakirppu.
Haasteet: In the Name-haasteen kategoria "paikka" ja Kirjallisesta maailmanvalloituksesta valloitetaan Thaimaa.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseini:
Ja vuoret kaikuivat
(And the Mountains Echoed, 2013)
411 s.
Otava 2013

Afganistan 1952. Abdullah ja hänen pikkusisarensa Pari asuvat isänsä ja äitipuolensa kanssa pienessä Shadbaghin kylässä. Elämä on karua ja ankaraa, mutta Parilla ja Abdullahilla on toisensa. Joka yö he nukkuvat vierekkäin päät yhdessä, raajat toisiinsa kietoutuneina. Abdullah on Parille enemmän kasvattaja kuin veli; hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa.

Eräänä päivänä sisarukset matkaavat isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin. Kumpikaan ei voi aavistaa, että heidän yhteinen aikansa on pian päättymässä. Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka luin Hosseinilta. Kyllä, olen jotenkin onnistunut välttelemään hänen aiempia teoksiaan vaikka tiesin toki, että niistä on puhuttu suu vaahdossa joka puolells. Leijapojan saatan hyvinkin lukea jossain välissä, tämä oli nimittäin kokonaisuutena hyvä lukukokemus. Tuhat loistavaa aurinkoa taitaa kuitenkin jäädä välistä siinä olevan väkivaltateeman vuoksi. En ole toistaiseksi löytänyt hetkeä, jolloin olisin halunnut lukea siitä miten miehet pahoinpitelevät naisia.

Mutta asiaan. Taas täytyy sanoa, että takakansiteksti ei oikein vastaa kirjan sisältöä (kansikuva sen sijaan on upea!). Oletin, että tässä olisi tarina siskosta ja veljestä, heidän elämästään Afganistanissa. Siis nimenomaan Abdullahista ja Parista. Hämmästys olikin melkoinen kun kävi ilmi, että kirjassa on monta kertojaa ja sisarukset ovat pikemminkin yhdistävä tekijä eri ihmisten välillä kuin kirjan varsinaiset päähenkilöt. He tai heidän perheensä vilahtavat joka tarinassa, mutta suurin osa kirjasta kertoo kuitenkin muista henkilöistä. Ei niin, että en olisi pitänyt tästä, se vain oli melkoinen yllätys.

Henkilöt ja heidän tarinansa ovat suurimmaksi osaksi oikein mielenkiintoisia. Parhaiten mieleeni jäivät kirjan ensimmäinen luku sekä Nabin elämästä kertova osa. Ensimmäinen luku on mielikuvituksellinen tarina, jonka Abdullahin ja Parin isä kertoo lapsilleen ennen kohtalokasta Kabulin matkaa. Satu kertoo kirjan kantavista teemoista, elämän tuskallisuudesta ja katkeransuloisuudesta. Joskus yksi on uhrattava, jotta monet voivat selvitä. Nabin (sisarusten enopuolen) tarina puolestaan kertoo hiljaisesta rakkaudesta ja siitä, miten elämä voi olla hyvää vaikka se ei olisikaan sellaista kuin olisi haaveillut.

Kirjassa oli yksi luku, josta en pitänyt ja joka oikeastaan oli mielestäni jokseenkin turha. Adel-niminen poika asuu sotasankari-isänsä rakennuttamassa kartanossa, ja pikkuhiljaa hänelle selviää millainen mies isä oikeasti on. Muut kirjan tarinat olivat omalla tavallaan toiveikkaita tai toiveita antavia, mutta tämä oli vain vastenmielinen. Vielä vastenmielisempää on ajatella, että siinä on varmasti iso osa totuutta mukana.

Luettu myös: Muun muassa Lukutoukan kirjablogi, Luettua, Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi ja Rakkaudesta kirjoihin.
Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus edistyy viimeinkin Afganistanin myötä.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three

Bill Willingham:
Fables: The Deluxe Edition, Book Two & Book Three
264 s. & 232 s.
DC Comics 2010 & 2011

Kaksi yhden hinnalla! Tai no, bloggaamisella. Lukaisin nämä peräkkäin ja ajattelin, että on ihan sama kirjoittaa näistä yhtä aikaa. Tässä ja oikeastaan sarjojen bloggaamisessa yleensäkin on tosin se huono puoli, että juonipaljastuksilta ei oikein voi välttyä. Yritän olla ympäripyöreä, mutta spoileriallergiset, kääntäkää katseenne.

Book Two: Toisen osan ensimmäinen tarina kertoo pavunvarsi-tarinasta tutusta Jaakosta Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. En oikeastaan pitänyt tästä, koska en suuremmin pidä hahmosta eikä tarinakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostava. Seuraava oli paljon kiinnostavampi, koska monet myöhemmät juonet saivat siitä alkunsa. Utelias lehtimies uhkaa paljastaa satuväen salaisuudet - jotka tosin ovat hieman erilaisia kuin hän kuvittelee - maailmalle, ja satuhahmot hoitavat ongelman kekseliään armottomalla tavalla. Tästä saavat alkunsa sekä Prinssi Uljaan (Prince Charming) suunnitelma tehdä pieni vallankaappaus Fabletownissa että Siniparran ja Kultakutrin yritys murhata Lumikki ja Bigby Wolf (Iso Paha Susi). Jälkimmäisellä on varsin mielenkiintoisia seurauksia. Mukaan mahtuu myös oudon irtonainen tarina lilliputeista, jonka miinusta pidensi mielestäni muuta kirjaa selvästi huonompi piirrosjälki. Kirjan viimeinen tarina vaikutti myös irtonaiselta, mutta seuraavassa osassa kävi ilmi, että Punahilkan ja Little Boy Bluen kohtaamisesta kertova sotajuttu olikin merkittävä suuremman juonen kannalta.

Book Three: Ensin tutustutaan varsin tyhjäpäiseltä vaikuttavaan Tuhkimoon, jolla kuitenkin paljastuu olevan muutakin kuin ilmaa korvien välissä. Varsinainen tarina alkaa tämän jutun jälkeen kun Punahilkka ilmestyy takaisin kuvioihin veritekojen saattelemana. Fabletownia uhkaavat omituiset pukumiehet, joita vastaan käyvät sotimaan niin noidat kuin Kolme Karhuakin. Kaiken tämän keskellä on Lumikki, jonka henkilökohtainen elämä on käymässä varsin hankalaksi. Tässä kirjassa saadaan muuten selvä vinkki siitä, kuka ajoi satuväen pois heidän omasta maailmastaan. Motiivit säilyvät salaisuutena ja ainakin minua ne kiinnostavat niin paljon, että jatkan kyllä sarjan lukemista.

Tämä siitä huolimatta, että tarinoiden konservatiivisuus on hivenen ärsyttävää. Miehet sotivat ja pelastavat naisia, ja [juonipaljastus] ei ole edes vaihtoehto Lumikille. Haluaisin sanoa, että tämä on lähtökohdat huomioon ottaen aika ymmärrettävää, sadut ovat vanhoja ja juuri tuota neito-pulassa meininkiähän niissä on. Erehdyin kuitenkin googlaamaan tietoa Willinghamista, ja ilmeisesti hän todellakin on arvoiltaan aika konservatiivinen. Epäilen vahvasti, että Fabletownissa ei taatusti nähdä esimerkiksi avoimen homoseksuaaleja hahmoja niin kauan kuin hän on ohjaimissa. Mitä tämä opettaa? Älä ikinä googlaa kirjailijaa jos et ole ihan varma siitä, että haluat tietää hänestä enemmän. Olisin mielelläni elänyt siinä uskossa, että kyseessä ovat vain wanhojen satujen arvot eivätkä kirjoittajan.

Haasteet: Toinen kierros Seitsemän sarja-sarjishaasteeseen alkakoon tämän parin myötä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
130 s.
WSOY 2012

Mies osaa rakentaa taloja, mutta ei tehdä ruokaa. Ja kun emäntä on Kuusikodin vuodeosastolla, isäntä on nälässä.

On tartuttava kauhaan, kattilaan ja karjalanpaistiin. Etsittävä ohjeita ja harjoiteltava ruuanlaiton jaloa taitoa. Kirjaston valikoimasta löytyy Pankleesialaisia makuja ja Kasvissyöjän maailma, mutta missä on helppoja kotiruokaohjeita tarjoava kirja perunaan uskovalle miehelle?

Kuten niin monet muutkin, minäkin tykkäsin Mielensäpahoittajasta ja tietysti piti lukea siihen jatkoakin. Miniäkin on jo hyllyssä odottamassa, mutta en ole vielä saanut tartuttua siihen.

Syystä että jo tässä kirjassa oli sellaista vitsin venytyksen makua. Kirjan ensimmäinen puolikas on suunnilleen yhtä hyvä kuin Mielensäpahoittaja: sekä huumori että vakavampi pohdinta ovat osuvia. Koin suoranaista sielujen sympatiaa mielensäpahoittajan kanssa, minä kun en ole niitä maailman parhaimpia kokkeja. Oikeastaan kirja antoi suorastaan uutta toivoa. Jos kahdeksankymppinen mies oppii laittamaan peruskotiruokaa, luulisi sen onnistuvan minultakin. Pitänee jossain välissä tarttua kauhan varteen ja aloittaa harjoittelu.

Harmi siis, että kirjassa oli kaksi osaa. Toinen oli mielestäni turha eikä ollenkaan niin huvittava tai sen syvällisempiä ajatuksia herättävä. Jäi sellainen olo, että jälkimmäisellä puoliskolla pyrittiin vain tiettyyn sivumäärään. Ensimmäinen osa päättyi niin nasevasti, että ihan harmitti huomata ettei kirja loppunutkaan siihen.

Tuosta ruoanlaitoin harjoittelusta tuli muuten mieleen, että luettuani tämän Kirjasfäärin postauksen (vertailussa kaksi muffinikirjaa) suhtaudun äärimmäisen epäluuloisesti kaikenlaisiin reseptikirjoihin. Ei ihme, ettei leivonnaisista ja ruokalajeista ikinä tule kuvien näköisiä!

Haasteet: In the Name-haasteen kategoria "ruoka". Ruskeakastike on ruokaa, sekä mielensäpahoittaja että minä olemme tätä mieltä.