Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG
318 s.
Otava 2013

Anna ja hänen bestiksensä Karla pyörittävät OMG-nimistä hääsuunnittelufirmaa. He väkertävät koristeet, vuokraavat kyyhkyset ja herättelevät sammuneet sulhaset, sillä jokainen asiakas ansaitsee täydelliset häät. Lisää kierroksia hullunmyllyyn tuovat sekopäiset yhteistyökumppanit ja Annan toilailevat perheenjäsenet.

Toisten häähumua päivittäin todistaessaan Anna yrittää saada oman sinkkuelämänsä järjestykseen. Joka kerta uuden aakkoskarkkipussin avatessaan hän toivoo kirjainten ennustavan parempaa onnea.

Lopulta Anna uskaltautuu etsimään sukulaissielua nettideittipalvelusta. Sieltä löytyykin jos jonkinlaista sankaria. Mutta vain yksi heistä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta.

Tämä tarttui kirjastosta mukaan ihan vain siksi, että olen jostain syystä kaivannut kevyttä romanttista hömppää. Kirjailija oli minulle täysin tuntematon, mutta kansi sattui sopivasti silmään kirjaston uutuushyllystä ja takateksti näytti lupaavalta tähän lukunälkään.

Korkeat odotukset:

Kevyttä romanttista hömppää, iloisuutta ja huumoria. Kepeää sanailua ja hauskoja kommelluksia, ystävyyttä ja rakkautta. Toimelias, fiksu ja viihdyttävä sankaritar, ihana sankari ja Tosi Rakkautta.

Karu totuus:

Puuduttavaa surkuttelua, mikään ei ole hyvin kenelläkään. Repliikkejä, joissa kahdessa peräkkäisessä lauseessa ei ole päätä eikä häntää edes yhden ihmisen sanomana, saati sitten dialogina. Ajasta, paikasta ja asiasta toiseen hyppivää kerrontaa. Ne vähät kommellukset ovat tyhmyydestä ja viinasta johtuvia, eivätkä hauskoja vaan noloja idioottimaisuutensa vuoksi. Toisiaan raastinrautojen lailla raapivat "ystävykset", jotka noin 95% ajasta vaikuttavat inhoavan toisiaan oikeasti. Saamaton, itsesäälissä rypevä päähenkilö, josta kukaan ei oikeastaan pidä ja joka ei oikeastaan pidä kenestäkään. Kukaan ei oikeastaan pidä kenestäkään, kaikki ovat koko ajan ilkeitä toisilleen. Sankari, joka on itsekeskeinen ja itsekäs. Romanssi, jota ei ole. Pari tapaa toisensa muutaman kerran, viettää suurimman osan ajasta riitelemällä ja haukkumalla toisiaan. En tosiaan käsitä mihin he muka toisissaan rakastuivat, molemmat olivat niin epämiellyttäviä ihmisiä eivätkä näyttäneet suuremmin välittävän toisistaan.

Eli en tykännyt, en. Enkä syytä genreä, vaikka se ei niin sanotusti olekaan omani. Olen lukenut romantiikkaa ja chick litiä, josta ole oikeasti pitänyt. Tässä vain ei ollut mitään miellyttävää. Puursin sinnillä loppuun silkkaa itsepäisyyttäni, epätoivoisen "jos tämä tästä vielä paranisi" asenteen riivaamana. Ei parantunut.

Hyllyssä odottaa toinen chick litin edustaja, Sophie Kinsellan Varsinainen talousihme, josta olen ollut näkevinäni hyviä arvosteluja. Kokeilen sitä sitten kun olen haudannut tämän jonnekin muistini perukoille.

Bill Willingham: Fables: The Deluxe Edition, Book One

Bill Willingham: Fables:
The Deluxe Edition, Book One
248 s.
DC Comics 2009

When a savage creature known only as the Adversary conquered the fabled lands of legends and fairy tales, all of the infamous inhabitants of folklore were forced into exile.

Disguised among the normal citizens of modern-day New York, these magical characters created their own secret society-within an exclusive luxury apartment building on Manhattan's Upper West Side-called Fabletown. But when Snow White's party-girl sister, Rose Red, is apparently murdered, it is up to Bigby, Fabletown's sheriff, and a reformed and pardoned Big Bad Wolf, to determine if the culprit is Bluebeard, Rose's ex-lover and notorious wife killer, or Jack, her current live-in boyfriend and former beanstalk-climber.

Olen törmännyt tähän sarjaan niin nettiarvosteluissa kuin tuttujen kehumanakin, ja päätin nyt sitten viimein kokeilla tämän lukemista. Asiaa auttoi se, että opuksia löytyy nykyään yllättäen omasta kirjastostani. Satujen uudelleenkerronnat taitavat tosiaan olla edelleen suuressa suosiossa ja kiinnostavat ne minuakin. Willinghamin ote satuihin oli sen verran mielenkiintoinen, että sarjan toinen osa odottaa jo hyllyssä lukemista.

Fables-sarja on ilmestynyt alun perin lehdissä ja tähän kirjaan on kerätty osat 1-10. Tuosta GoodReadsista napatusta esittelystä ei voi sitä päätellä, mutta näissä kansissa on itseasiassa kaksi peräkkäistä tarinaa. Ensimmäinen on tuo mainittu noir-henkinen murhamysteeri, ja toinen puolestaan kärpästenherramainen kapinatarina. Kummassakin on runsain joukoin viitteitä sekä perinteisiin satuihin että hieman modernimpaan kirjallisuuteen. Niitä oli hauska bongata, vaikka osa menikin ohi.

Yksi syy tähän on se, että kaikki Fables-maailman hahmot eivät varmasti ole tuttuja suomalaiselle lukijalle. Esimerkiksi Little Boy Blue oli minulle ihan tuntematon nimi, joka piti googlata (hahmo on lastenlorusta). Toinen ehkä hieman hämmentävä hahmo oli Snow White. Suomessa kun on se tutumpi seitsemän kääpiön Lumikki sekä myös Lumivalko, joka esiintyy Lumivalko ja Ruusunpuna sadussa. Kummankin hahmon nimi on englanniksi Snow White, ja tässä satumaailmassa Snow White on siis sekä Lumikki että Lumivalko. Kovin syvällisesti ei hahmoihin ehditty vielä pureutua, mutta Snow White-hahmon mennyt elämä on yhdistelmä noita kahta satua, siksi myös sisar Rose Red, Ruusunpuna.

Haasteet: Seitsemän sarja- sarjishaaste on tämän myötä suoritettu, mutta kokeilenpa omaksi ilokseni saanko suoritettua toisenkin seitsikon ennen määräaikaa.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson:
Muumipeikko ja pyrstötähti
(Kometjakten, 1946)
156 s.
WSOY 1981

Muumilaaksossa on rauhallista. Uusi silta on vasta maalattu, Muumipeikko kalastelee helmiä ja Muumimamma järjestelee näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille. Mutta sitten puhkeaa myrsky, ja muitakin pahaenteisiä merkkejä alkaa näkyä. Joku järjestää Muumimamman hillopäärynät ja Muumipeikon helmet suureksi tähdeksi, jolla on pitkä pyrstö. Piisamirotta puhuu kauheita tulisesta tähdestä, joka voi tehdä kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä kysymään neuvoa Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Siitä tulee pitkä ja vaarallinen matka.

Menihän siinä reilu kuukausi, mutta sainpa viimein luettua Muumi-sarjan toisen kirjan. Melkein yhtä kauan se on tuossa hyllyllä notkunut, mutta en oikein ollut sopivalla tuulella muumeiluun ennen kuin nyt.

Kieltämättä asiaan vaikutti myös se, että olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan. Otti aikansa ennen kuin olin niissä tunnelmissa, että halusin lukea jotain, jonka juonen tiesin mielestäni aika tarkasti etukäteen. Onneksi kirjassa on kuitenkin sellaistakin, joka on jätetty elokuvasta pois. TV-sarjan parissa kasvaneelle suurin yllätys oli se, että kirjassa niiskut ovat väriä vaihtavaa lajia! Olen ilmeisesti onnistunut elämään syvällä informaatiokuilussa kun en tätä tiennyt. Hauska pieni yksityiskohta, vaikka ymmärrän kyllä miksi sitä ei otettu mukaan animaatioon.

Tässä kirjassa Muumipeikko ja Nipsu tapaavat siis monia uusia (vanhoja minulle) ja tärkeitä tuttavuuksia. Ensin löytyy Nuuskamuikkunen, jonka asenteessa olisi oppimista. Minä olen liian kiintynyt omiin tavaroihini onnistuakseni sisäistämään hänen koko filosofiaansa, mutta laittoi se vähän miettimään ovatko kaikki tavarat tosiaan tarpeellisia. Nuuskamuikkunen lähtee mukaan kohti Tähtitornia, ja kolmikko törmää Niiskuun ja Niiskuneitiin. Niisku oli varsin ärsyttävä tärkeilyssään, mutta Niiskuneidin tapa käsitellä häntä oli vallan mainio. En suuremmin pitänyt kärttyisistä hemuleistakaan ja Piisamirotasta, mutta Mamma ja Pappa olivat ihania. Etenkin Mamma, jonka kykyyn ratkaista ongelma kuin ongelma Muumipeikko uskoo vakaasti. Kirja päättyykin hellyttävään äidin ja pojan väliseen kohtaukseen, joka laittoi hymyilemään ihan silkasta ilosta.

Seuraavana taitaa olla vuorossa Taikurin hattu, saa nähdä milloin sen ehtii lukea.

Luettu myös: Kirjaston kummitus ja Perinpohjainen laiskuus.

Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247

Johannes de Plano Carpini:
Mongolien historia:
Matka tartarien maahan
vuosina 1245-1247
(Historia Mongalorum, 1247)
143 s.
Gaudeamus 2003

Italialaisen fransiskaanin Johannes de Plano Carpinin johtama paavin lähetystö matkasi 1240-luvulla nykyisen Mongolian alueelle. Matkastaan Plano Carpini kirjoitti teoksen,joka oli keskiajan ensimmäinen, kattava silminnäkijän kuvaus mongoleista ja kaukaisesta Aasiasta. Teos on matkakirjallisuudenklassikko, joka avaa näkökulman 1200-luvun länsimaisen ihmisen maailmankuvaan.

Taitaapa olla vanhin kirja, jonka olen ikinä lukenut! Suomennos on toki ilmestynyt vasta vuonna 2003, mutta alkuperäinen latinankielinen selonteko on noin vuodelta 1247. 

En alun perin lainannut kirjaa omaksi luettavakseni, mutta vilkaisin sitä uteliaisuuttani enkä sitten millään malttanut jättää kesken. Plano Carpini oli taitava kirjoittaja ja hänen tarinansa todella mielenkiintoisia. Ne olivat myös paikkansa pitäviä: kirjassa on hyvin hyödyllisiä ja laajojakin alaviitteitä, joissa tarkennetaan Plano Carpinin huomioita ja todetaan, että tottahan mies puhui, näin tosiaan tapahtui muidenkin lähteiden perusteella. Toki tekstiä sävyttävät ajan ennakkoluulot ja oudot oletukset, mutta niinhän sitä pitääkin, ei se muuten olisi hyvä ajankuva. Plano Carpinin kunniaksi on myös todettava, että vaikka hän tuntuukin ottavan todesta jutut koirankuonolaisista ja muista ihmishirviöistä, hän ei (ainakaan muistaakseni) väitä nähneensä niitä itse. Ne olivat hänellekin pelkkää huhupuhetta.

Ihmeellistähän se on kun asiaa ajattelee, että 2000-luvun minä ja 1200-luvulla elänyt fransiskaanimunkki luimme saman tarinan. Ja entäpä sitten kun ajattelee, että kyseinen munkki kirjoitti matkakertomuksensa omien kokemuksiensa pohjalta? Että hän haivenet tonsuurin ympärillä lepattaen ratsasti halki laajan mongolivaltakunnan ja tapasi itse Tšingis-kaanin pojanpojan? Historian paino oikein lytisti hartioita tätä lukiessa.

Erityishuomiona mainittakoon, että teoksen lopussa on kolme kirjettä: kaksi paavi Innocentius IV:ltä suurkaani Güyükille ja yksi suurkaanilta paaville. Loistavia esimerkkejä diplomatiasta 1200-luvun tyyliin!  Etenkin tuo viimeinen on vain niin hulvattoman hauska kaikessa suorasukaisuudessaan, että ihan toivoisin olleeni paikalla kun paavi luki sen.

Jos te siis hyväksytte rauhan ja haluatte luovuttaa linnoituksenne meille, niin sinun paavi täytyy kristittyjen ruhtinaidesi kanssa tulla viivyttelemättä luokseni sopimaan rauhasta. Silloin me tiedämme sinun haluavan rauhaa kanssamme.

Jollette usko oikeaan Jumalaan ettekä kirjeeseemme ettekä noudata määräystämme saapua luoksemme, niin silloin tiedämme teidän varmasti haluavan sotaa kanssamme.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot, kategoriana VII eli matkat.

Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja

Kuun pimeä puoli:
suomalaisia ihmissusinovelleja
(toim. Juri Nummelin)
352 s.
Jalava 2013

Sudeksi muuttuva ihminen kohtaa pimeän puolensa. Kun saman ruumiin kahleisiin joutuvat ihminen ja verenhimoinen eläin, sivistuksen rinnalle nousevat alkukantaiset vietit, vaistot, pelot ja halut. Mutta kumpi on todellinen peto?

Vaikka minulla on ennakkoluuloja sekä novelleja että ihmissusijuttuja kohtaan, päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan. Kansi se houkutteli, etenkin kiiluvasilmäinen Punahilkka herätti kiinnostuksen. Ihmissudet sinänsä ovat kyllä mielestäni mielenkiintoisia, mutta viime aikoina niitä on käsitelty lähinnä nuorten fantasiassa sille tyypillisellä tavalla. Saman toisto ei jaksa enää innostaa, mutta tässä lupailtiin erilaista otetta monelta eri kirjailijalta.

Ja sitähän löytyi. Kaikki novellit eivät osuneet yhteen omien lukumieltymysteni kanssa, mutta kokonaisuutena pidin kirjasta todella paljon.

Aineksia novelleihin on etsitty enemmän vanhoista ihmissusimyyteistä kuin näteiksi sliipatuista paranormaalin romantiikan susista. Näillä susilla on isompia ongelmia kuin se, tykkääkö joku tyttö sittenkin enemmän vampyyreista. Miten selität poissaolot työnantajalle tai miten sovitat yhteen suden kaipuun villiin luontoon ja ihmisten yhteiskunnan vaatimukset? Novellit ovat myös varsin väkivaltaisia. Veri ja suolenpätkät lentävät kun sudet ottavat mittaa toisistaan ja ihmisistä. Luvassa ei siis ole kilttejä sylikoiria.

Kokoelmassa on 24 novellia ja toki minullakin on suosikkini. Näistä on aika hankala kertoa mitään suuremmitta juonipaljastuksitta, mutta yritetään. Sari Peltoniemen Kotiseutuni yllätti erikoisella kertojallaan: tarina on koulutytön kirjoittama essee kotiseudustaan. Tyttö ei itsekään ymmärrä mitä kotiseudulla on meneillään, kertoopahan vain elämästään. Kirsti Ellilän Herra Helanderin tehtävä on oikeastaan aika hellyttävä kertomus yksinäisestä vanhasta miehestä, joka löytää elämälleen uutta sisältöä naisten suojelijana. Sekä Anne Leinosen Tuonenkalma, surmansuitset että Juha-Pekka Koskisen Kaitakasvoinen maisteri sijoittuvat wanhaan aikaan, jolloin uskottiin niin ihmissusiin kuin muuhunkin yliluonnolliseen. Kirjailijat ovat kuitenkin lähestyneet aihetta päinvastaisista suunnista ja kumpikin tuntui yhtä hyvältä ratkaisulta. Harri Erkin Salakaatoja nakkaa ihmissudet keskelle dekkareista tuttua poliisien maailmaa ja lisää tarinaan ajankohtaista pohdintaa maahanmuutosta. Christine Thorelin Aitan lukossa esiintyy koko kokoelman suosikkihahmoni, varsinainen teräsmummo, joka on ollut nuoruudessaan suorastaan vaarallisen huikentelevainen.

Teoksen alussa on Juri Nummelinin kirjoittama katsaus ihmissusimyytteihin populaarikulttuurissa. Viimeisenä kappaleena on puolestaan Marja Leppälahden katsaus ihmissuteen suomalaisessa kansanperinteessä. Etenkin jälkimmäinen oli minusta hurjan mielenkiintoinen ja selitti muutamassa novellissa esiintyneitä erikoisempia elementtejä. Melkein sanoisinkin, että Leppälahden selonteko kannattaa lukea ennen varsinaisia novelleja.

Jos aihe yhtään kiinnostaa, uskoisin monipuolisesta kokoelmasta löytyvän jotain jokaiselle lukijalle!

Ninni Aalto & Tuuli Hypén: Kas, kissa

Ninni Aalto & Tiina Hypén:
Kas, kissa
80 s.
Arktinen Banaani 2013

Jokainen kissa on tarina sinänsä. Ninni Aalto ja Tuuli Hypén ovat keränneet kissajuttuja omien ja tuttujensa kokemusten pohjalta. Niistä on muokattu tämä kokoelma sarjakuvia, joissa päivitellään kissanpäiviä urakalla.
Kas, kissa! on iloinen teos hassujen kissojen ja kissan hassuuttamien ihmisten yhteiselosta

No ihan kuin minä muka voisin ohittaa kissasarjakuvan. Katsokaa nyt tuota kansikuvaa, sen "hei, olen ihana ja sinun luettava tämä" naukumisen ihan kuulee. Luen sarjakuvia sen verran vähän, että kumpikaan kirjoittajista ei ole minulle ennestään tuttu. Lukisin heiltä toisen ja useammakin kissa-albumin oikein mielelläni, sen verran osuvia ja lennokkaita tarinoita nämä olivat.

Vaikka vertailu Simonin kissaan kävi aluksi mielessä, ei se kuitenkaan kannata. Niissä maailma nähdään kissan silmin, tässä kirjassa puolestaan kissat nähdään ihmisten silmin. Erilainen lähestymistapa samaan aiheeseen ja tulos on sekä samanlainen että omanlaisensa.

Kas, kissan piirrosjälki on lennokasta ja tarinat hauskoja ja niin tosia. Tähän albumiin värikuvitus on ehdoton plussa. Sekä kissat että ihmiset eroavat toisistaan selvästi sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Yhdessä omasta mielemmistä ihanimmista tarinoista on joulupukin näköinen mies pienen mustan kissan kanssa. Iltatähden hellyyden kaipuuseen keksitään oiva ratkaisu. Tykkäsin myös todella paljon siitä, että kissanomistajia tosiaan löytyy kaikennäköisiä ja -kokoisia. On pulleaa ja hoikkaa, miestä ja naista, vanhaa ja nuorta, vaaleaa ja tummaa ihoa. Omistajat ovat yhtä kirjavaa sakkia kuin kissatkin.

Luettu myös: Kissanpäiviä sijaiskodissa ja Kahvikuppi ja tyttö.
Haaste: Seitsemän sarja-sarjishaaste, luettuna nyt siis kuusi sarjakuvaopusta.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
130 s.
WSOY 2010

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.

Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun en tätä aiemmin saanut luettua. Mitä tästä voi enää sanoa mitä ei ole jo sanottu? Kaikki tämän ovat jo lukeneet paitsi ne, jotka ovat vieläkin kirjaston varauslistalla tai muuten vain laiskoja. Kyllä ei ole mukava.

Mielensähän voi pahoittaa ihan mistä vain, sen tietää jo tässä iässä. Vanhemmiten sitä varmaan pahoittaa paljosta muustakin, toivottavasti on Yrjänä kaverina niissä aallokoissa. Tai ei Yrjänä, mutta joku yrjänämäinen. Emäntää tai isäntää ei ehkä uskalla ottaa. Huonosti siinä käy ennemmin tai myöhemmin. Mutta niinhän se on, että elämä on elettäväksi tehty. Ei sitä kannata pelätä.

Katselin niitä emännän täriseviä luuksi ja nahaksi menneitä käsiä, joiden puristus oli aina ollut hänen kokoonsa suhteutettuna hurja. Se lämmön virta, se kuinka hän avasi minun lukkoni ja mitä kaikkea ne kädet olivat pidelleet. Nyt minä pitelin niitä.

Kyllä ei ole mukava kun joutuu nauramaan ja pyyhkimään silmiään vuorotellen.

Ps. Varasin kirjastosta myös Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike- sekä Miniä-kirjat. Kyllä ei pahoita mieltään niistäkään, sen tietää jo. Mutta pitää sitä jonkun tukea kirjastotoimintaakin, se on sivistyksen kehto se.

Luettu myös: P. S. Rakastan kirjoja, Kaleidoscope, La petite lectrice ja luultavasti kaikkialla muuallakin.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa
188 s.
Karisto 2012

Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Olen viime aikoina kiinnostunut steampunkista kirjallisuuden genrenä. Kellopelejä, höyrykoneita ja hulluja tiedemiehiä 1800-luvun maailmassa, kuulostaa mielenkiintoiselta. Valitettavasti oman kirjastoni steampunktarjonta ei ole kehuttava. Suomalaista kirjallisuutta ei ilmeisesti ole juuri kirjoitettukaan ja englanninkielisiä ei näköjään ole hankittu. Tämä päätyi mukaani kun sattui olemaan hyllyssä ja halusin nähdä miten steampunk kääntyy nuoremmille kirjoitetussa kirjassa.

Miten sen nyt ottaa. Oikeastaan koko tarina olisi voinut yhtä hyvin sijoittua kokonaan uuteen mielikuvitusmaailmaan kuin tähän meidän maailmaamme vaihtoehtohistorialla höystettynä. Käy kai se näinkin, mutta ei se kuitenkaan ole ymmärtääkseni steampunkin pointti. Luulisin syynä olevan tarinan verrattain pienet piirit: lukija näkee vain yhden saaren yhden hetken yhden henkilön kautta. Toimiiko steampunk paremmin jos päähenkilö reissaa maailmaa ja/tai on aikuinen? Toisaalta se, mitä kirjassa nähdään on sen verran kiinnostavaa, että luen kyllä sarjan toisenkin osan. Suosikkihahmoni olivat Gigin äiti ja sisaret, joista kuoriutui varsinaisia toimintasankareita. Niin sitä pitää!

Perimmäinen syy laimeaan lukutunnelmaan on varmasti se, että en ole sitä lukijakuntaa jolle kirja on kirjoitettu. Nuoremmalle tällainen suoraviivainen kerronta toimii varmasti, aikuisena kaipasin lisää lihaa tarinan luiden ympärille. Mietinkin lukiessani, että kenelle kirja on kirjoitettu. Nuorille, mutta minkä ikäisille? Gigi on kai 10-12-vuotias, joten voisi ajatella, että samanikäisille tai vähän nuoremmille. Tarinassa on kuitenkin niin synkkiä kohtia, että ei tämä ihan pienimmille ja herkimmille sovi. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, ja Gigin siskoa on kidutettu. Minulle jäi jopa sellainen mielikuva, että hänet oli ehkä raiskattukin.

Eniten hilpeyttä herätti kuitenkin se, mikä voi hyvinkin mennä juuri nuoremmilta lukijoilta ohi. Kuninkaallisen perheen jäsenet kun ovat selvästi Venäjän vallankumousta paenneet viimeiset Romanovit, joita Rasputin jahtaa.

Luettu myös: Yöpöydän kirjat, Morren maailma, Taikakirjaimet, Kujerruksia ja Todella vaiheessa.
Haasteet: Prinsessahan tuossa nimekkeessä on, joten viivaan yli In the name-haasteen "tittelin".

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja
377 s.
WSOY 2013

Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta mantereelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Johtolangat ohjaavat heitä odottamattomaan suuntaan. Onko arvoituksella jotain tekemistä Rufuksen ja tämän suvun musertavan menneisyyden kanssa?

Sähköä ilmaan tuovat myös uudet ystävät, salaperäiset aaltoja kesyttävät sisarukset Eden ja Nemo, joiden läsnäolo hermostuttaa laumaansa suojelevaa Rufusta. 

Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja on niitä kirjoja, jotka ehdin lukea tuossa keväällä, mutta jotka jäivät bloggaamatta. Tästä postauksesta voinee päätellä, että pidin ensimmäisestä osasta ja halusin lukea toisenkin. Nyt sitten odottelen kolmatta eli tykkäsin tästäkin.

Koin hivenen hämmentäviä hetkiä kirjaa aloittaessani, koska olisin voinut vaikka vannoa, että yhden hahmon nimen piti olla Ariel. Minulla oli aivan selviä mielikuvia siitä, että jossakin olin lukenut saman tekstin eri nimisen tytön kertomana. Sitten asia selvisi: aiemmin lukemassani lukunäytteessä Eden oli kuin olikin Ariel. Jännä juttu, miksiköhän ja missä vaiheessa nimi muuttui?

Ylipäätään nimet olivat tässä kirjassa aika tärkeitä ja niinpä minäkin sitten kiinnitin niihin huomiota enemmän kuin ehkä olisi pitänyt. Eden ja Nemo eivät oikein iskeneet, ja olen edelleen sitä mieltä että Unna Oravainen on hieman yliampuva. On nimittäin melkoinen sattuma tuo sukunimi. Joskus sitä kirjoja pyöritellessään miettii, että kirjailijat ovat niin ihastuneet johonkin nimeen etteivät yhtään mieti sitä, kuka sen nimen lapselle kirjassa antaisi. Olisivatko Unnan kahden kirjan perusteella ei-saamelaiset vanhemmat tosiaan antaneet lapselleen nimeksi Unna? Tai Edenin ja Nemon, Eden ja Nemo? Ronnin ja Viken nimet olivat uskottavammat. Norsujen nimet olivat kyllä hillittömän hauskoja (nauroin kolmannen kohdalla ääneen) ja hyvin valittuja, mutta en suostu uskomaan niitä oikeiksi nimiksi. Ne ovat salaisia agenttinimiä kuten James Bond, eikös vain?

Periaatteessa minulla olisi useampikin kana kynimättä tämän kirjan suhteen, mutta kesken lukemisen koin valaistumisen: useimmat niistä liittyvät genreen ja siinä pyöriviin tyypillisyyksiin, eivät tähän kirjaan sinällään. En halua moittia tätä sen vuoksi, että se seuraa nuorten ja aikuistenkin paranormaalia/urbaania fantasiaa ja siihen kuuluvia "lainalaisuuksia", jotka nyt vain sattuvat ärsyttämään minua suurimman osan ajasta. Joku päivä saatan vielä intoutua kirjoittamaankin niistä. Toki olisin toivonut, että Salama olisi astunut niistä ulos tai tehnyt jotain uutta ja jännää niillä, mutta genrensä edustajina kirjat ovat erittäin hyviä.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasta ja vaikka loppujen lopuksi mitään suurempia ei edes tapahdu ennen kirjan loppua, koko ajan kuitenkin tapahtuu jotakin. Ei jäädä vain tuijottamaan seiniä tai vain puhumaan, vaan oikeasti tehdään jotain. Etenkin Unnan surffaus jäi mieleen pelottavan upeana kokemuksena. Kaiken kaikkiaan tarina piti otteessaan loppuun asti ja kirjan jaksoi oikein helposti lukea yhteen menoon. Pitää kuitenkin myöntää, että kirjailijalla oli pariinkin otteeseen niin saarnaava ote meren ja luonnon suojelusta, että hyppäsin ne kohdat yli. Nuoreen voivat upota paremmin, minulle asia oli jo tuttua ja en vain tykkää lukea kun kirjailija valistaa lukijoita.

Unnan ja Edenin välille kehittyvästä ystävyydestä pidin todella paljon. Kirjat kärsivät naishahmojen puutteesta, joten oli mukavaa, että tässä osassa oli Unnan lisäksi toinenkin tyttö tärkeässä roolissa. Lisäpisteitä siitä, että he eivät kilpailleet saman tyypin huomiosta ja puhuivat keskenään muustakin kuin pojista. Eden sinällään oli kiinnostava hahmo, jos kohta turhankin yliampuvan erikoinen samaan tapaan kuin Rufus. Nemo jäi aika mitäänsanomattomaksi, mutta veikkaan, että hän saa lisää sivuja seuraavassa osassa. Harakanloukkuhan se työnimi taisi olla, nimestä päätellen saamme tietää lisää myös Joonesta. Hyvä niin, hauska hahmo, joka tekee Viken sanailuista vähemmän ärsyttäviä ja oikeasti hauskoja. Viken alapäävitsit eivät jaksaneet naurattaa, ja tykkäsinkin siitä että muut faunoidit pitivät niitä yhtä rasittavina. Reaktioni oli siis se, mitä haettiin! Ylipäätään Viken heteromachoilu oli välillä niin yliampuvaa, että se meni suorastaan Narnian ei kun siis teatterin puolelle.

Toivottavasti kolmannessa osassa olisi edes yksi muu mytologinen eläinhahmo lohikäärmeen lisäksi. Odotin tältä osalta vähintään krakenia, mutta eipä sellaista näkynyt. Maailmassa, jossa lohikäärme voi olla voimaeläin, pitäisi uskottavuuden vuoksi olla esimerkiksi aarnikotkia, yksisarvisia tai feeniks-lintuja. Ja uskottavuudella tarkoitan tietenkin myös sitä, että olisihan se oikeasti aika siistiä.

Ja ne genreen liittymättömät kanat olivat:
1)  Liikaa "harakka teki sitä ja lohikäärme sanoi tätä". Ei etunimien toistoa tarvitse pelätä. Se kiinnittää vähemmän huomiota kuin nuo voimaeläimet, etenkin kun teksti on sidottu kertojansa näkökulmaan aika tiiviisti. Tuskin kukaan ajattelee kavereistaan, että "blondi missi sitä ja kalju korsto tätä". Nyt niitä eläimiä käytettiin siis häiritsevän paljon.
2) Vaikka ne sänkykamarikohtaukset oli useimmiten kirjoitettu hyvällä maulla, se [juonipaljastus] oli liian, no, sanotaan nyt vaikka intiimin kinky omaan makuuni nuortenkirjassa, jossa en tosiaan sellaista odottanut. Jäi vähän epämiellyttävä tunne siitä, että nyt tuli katsottua liian syvälle kirjailijan mielen ja henkilökohtaisten mieltymysten syövereihin. En siis väitä, että näin tapahtui, mutta sellainen olo minulle kuitenkin jäi.

Tämä viimeinen ei sitten liity (ainakaan ymmärtääkseni) kirjailijaan vaan kustantajaan. Kilometrin pituinen miinus takakannesta. Jospa joku WSOY:n edustaja voisi tulevaisuudessa vilkaista kirjoja ihan luonnossa ennen kuin painokoneet pistetään käyntiin suuremmassa mittakaavassa? Noin kolmasosa takakannen tekstistä on nimittäin lukukelvotonta. Fontin väri on melkein tismalleen sama kuin taustan enkä saanut siitä selvää vaikka kuinka kääntelin kirjaa sekä auringon että tavallisen lampun valossa

Luettu myös: Morren maailma, Kujerruksia ja Lukunurkka
Haasteet: In the name-haaste, kategoriana "eläin".

A. S. Byatt: Ragnarok: The End of the Gods

A. S. Byatt: Ragnarok:
The End of the Gods
177 s.
Canongate 2011

Recently evacuated to the British countryside and with World War Two raging around her, one young girl is struggling to make sense of her life. Then she is given a book of ancient Norse legends and her inner and outer worlds are transformed.

Lukaisin viime joulukuussa Villy Sørensenin Ragnarök - jumalten tuhon ja Jami mainitsi siinä yhteydessä tämän Byattin kirjan. Tarkoitus oli alun perin lukea tämä suomeksi: käännös on vasta ilmestynyt ja ajattelin ettei tätä kuitenkaan saa englanniksi. Suomennosta ei ole vielä kirjastossa vapaana näkynyt, se on ilmeisesti niin suosittu, että se kiertää koko ajan. Sen sijaan yllätyin mukavasti kun näin tämän loikoilemassa hyllyllä selvästi minua odottamassa. Jes, taas jumalten tuhoa!

Kyseessä on siis uudelleenkerronta pohjoisista jumaltaruista maailmanloppuineen ja Fenris-susineen. Keshyskertomuksena on laihan tyttölapsen evakkoaika toisen maailmansodan aikana. Minusta kehyskertomus oli tarpeeton. Se ei tuonut oikeastaan mitään tarinan kannalta uutta tai olennaista jos germaanisen & skandinaavisen mytologian ja kristillisten myyttien vastakkainasettelua ei lasketa. Laiha lapsi on tietenkin Byatt ja ilmeisesti hänelle itselleen tämä asettelu oli aikanaan niin tärkeää, että hän halusi toistaa sen kirjassaan. Mikäpä siinä sinänsä, mutta minuun se ei näin esitettynä kolahtanut.

Byattin proosa ja tarinankerronta sen sijaan osui ja upposi. Tämän läpyskän lukemiseen meni turhankin kauan, koska en vain pystynyt lukemaan sitä kovin pitkään yhteen menoon. Kirja oli ikään kuin siirappia sokerin rinnalla, makeaa mutta hyvin raskasta. Pientä määrää piti makustella kauan aikaa tai muuten uhkasi ähky. 

 Most of all, said Hermodur, the goddess Frigg had asked him to beg Hel for Baldur's return, for she could not live without him. To this, Hel replied that mothers throughout time had learned to live without their sons. Every day young men died and came quietly over her golden bridge. Only in Asgard could they die in battle every day, as a game, and live again to feast in the evening. In the hard world, and in the world of shadows, death was not a game.

But this death, said Hermodur, had diminished the light of the world.

So, said Hel. It is diminished, then.

Tyylistä tuli mieleen Patricia A. McKillip ja etenkin Serren metsissä. Siinäkin on niin kaunista tekstiä, että sitä aikoinaan lukiessani piti välillä vain istua ja ihailla. Suuri kiitos kuuluu myös sen kääntäjälle, luin nimittäin Serren suomeksi.

Suomennoksen ovat lukeneet ainakin Olipa kerran kirjablogi, Lumiomena, Kirjoihin kadonnut, Taikakirjaimet, Annelin lukuvinkit ja Luettua elämää.