A. S. Byatt: Ragnarok: The End of the Gods

A. S. Byatt: Ragnarok:
The End of the Gods
177 s.
Canongate 2011

Recently evacuated to the British countryside and with World War Two raging around her, one young girl is struggling to make sense of her life. Then she is given a book of ancient Norse legends and her inner and outer worlds are transformed.

Lukaisin viime joulukuussa Villy Sørensenin Ragnarök - jumalten tuhon ja Jami mainitsi siinä yhteydessä tämän Byattin kirjan. Tarkoitus oli alun perin lukea tämä suomeksi: käännös on vasta ilmestynyt ja ajattelin ettei tätä kuitenkaan saa englanniksi. Suomennosta ei ole vielä kirjastossa vapaana näkynyt, se on ilmeisesti niin suosittu, että se kiertää koko ajan. Sen sijaan yllätyin mukavasti kun näin tämän loikoilemassa hyllyllä selvästi minua odottamassa. Jes, taas jumalten tuhoa!

Kyseessä on siis uudelleenkerronta pohjoisista jumaltaruista maailmanloppuineen ja Fenris-susineen. Keshyskertomuksena on laihan tyttölapsen evakkoaika toisen maailmansodan aikana. Minusta kehyskertomus oli tarpeeton. Se ei tuonut oikeastaan mitään tarinan kannalta uutta tai olennaista jos germaanisen & skandinaavisen mytologian ja kristillisten myyttien vastakkainasettelua ei lasketa. Laiha lapsi on tietenkin Byatt ja ilmeisesti hänelle itselleen tämä asettelu oli aikanaan niin tärkeää, että hän halusi toistaa sen kirjassaan. Mikäpä siinä sinänsä, mutta minuun se ei näin esitettynä kolahtanut.

Byattin proosa ja tarinankerronta sen sijaan osui ja upposi. Tämän läpyskän lukemiseen meni turhankin kauan, koska en vain pystynyt lukemaan sitä kovin pitkään yhteen menoon. Kirja oli ikään kuin siirappia sokerin rinnalla, makeaa mutta hyvin raskasta. Pientä määrää piti makustella kauan aikaa tai muuten uhkasi ähky. 

 Most of all, said Hermodur, the goddess Frigg had asked him to beg Hel for Baldur's return, for she could not live without him. To this, Hel replied that mothers throughout time had learned to live without their sons. Every day young men died and came quietly over her golden bridge. Only in Asgard could they die in battle every day, as a game, and live again to feast in the evening. In the hard world, and in the world of shadows, death was not a game.

But this death, said Hermodur, had diminished the light of the world.

So, said Hel. It is diminished, then.

Tyylistä tuli mieleen Patricia A. McKillip ja etenkin Serren metsissä. Siinäkin on niin kaunista tekstiä, että sitä aikoinaan lukiessani piti välillä vain istua ja ihailla. Suuri kiitos kuuluu myös sen kääntäjälle, luin nimittäin Serren suomeksi.

Suomennoksen ovat lukeneet ainakin Olipa kerran kirjablogi, Lumiomena, Kirjoihin kadonnut, Taikakirjaimet, Annelin lukuvinkit ja Luettua elämää.

Enni Mustonen: Kultarikko

Enni Mustonen: Kultarikko
252 s.
Otava 2012

Saksassa 60-luvun lopussa syntynyt Heidi Felder pakenee kipeää suhdetta naimisissa olevaan esimieheensä Martin Steineriin. Hän päätyy isoäitinsä Annikin hoiteisiin Hettaan ja joutuu ratkomaan oman naiseutensa ristiriitoja. Samalla hän tutustuu läheisesti suomalaisiin sukujuuriinsa.

Heidin elämä mullistuu lopullisesti, kun hän tapaa nuoren lomakyläyrittäjän Arttu Savelan.

Perfektionisti minussa vaati, että luen tämän trilogian päätösosan vaikka kaksi ensimmäistä eivät tehneetkään lähtemätöntä vaikutusta. Se, mistä pidin oikein erityisesti tässä kirjassa oli niiden ärsyttävien dialogin käännösten puute. Kaikki puhuivat suomea suurimman osa ajasta, jippii! Nyt Paimentytönkin lukeneena minulla on vähän sellainen tunne, että tällainen kömpelö kaksikielisyys on Mustosen tavaramerkki. Totta vai tarua? Erittäin hermoja raastavaa joka tapauksessa.

Takakansiteksti ei taaskaan anna oikeaa kuvaa kirjan sisällöstä. Heittävätkö niiden kirjoittajat tikkaa satunnaisiin kirjan sivuihin ja kirjoittavat sitten niiden sanojen perusteella, joihin sattuvat osumaan? Heidi ei pakene suhdetta Martiniin, hän lähtee Lappiin auttamaan loukkaantunutta isoäitiään. Se, että hän pääsee samalla kätevästi eroon niljakkeeksi paljastuneesta miehestä on onnekas sattuma. Heidin ja Annikin välinen suhde oli muuten kirjan parasta antia. Sitä kautta Mustonen kuvasi sekä sukupolvien ja kultturien eroja että lappilaista elämää. Heidi ei myöskään päädy Annikin hoiteisiin vaan tosiaan menee pitämään tästä huolta.

Minkäänlaisia naiseuden ristiriitoja en lukiessani havainnut. Ristiriidat kumpuavat siitä, että Heidi ei ymmärrä lappilaisen kulttuurin (tai ehkä pikemminkin oman sukunsa) saloja vaan oppii niitä tarinan edetessä. Naiseus on kirjassa vahvuus, ei ristiriitojen synnyttäjä. Oikeastaan tämä oli sikäli ärsyttävää, että parikymppinen Heidi vaikuttaa koko ajan ainakin 10 vuotta vanhemmalta, koska vahvana naisena hänellä on ratkaisu melkein kaikkeen muka omaan kokemukseensa nojaten. Annikilta ja hänen reippaalta mummojengiltään tämä oli uskottavaa, Heidiltä ei.

Heidi muuten tapaa Artun aivan kirjan alussa eikä se ole mikään mullistava rakkautta ensisilmäyksellä-kohtaaminen. Kuten kirjan hahmot itsekin sanovat, rakkaus kasvoi vähitellen ja tuntui luonnolliselta osalta heidän elämäänsä. Ei siis mitään suuria ja dramaattisia mullistuksia. Minusta suhde tuli tämän vuoksi vähän puun takaa. Yhtenä hetkenä oltiin selkeästi vain ystäviä, seuraavassa kieriskeltiin samojen lakanoiden välissä. Se ihastumisen ja rakastumisen tunne puuttui oikeastaan kokonaan.

Noin ylipäätään taisin kuitenkin pitää kirjasta! Se oli parempi kuin Jääleinikin jälkeen oletin sen olevan ja sen kaksikielisyyden puutteen vuoksi parempi kuin Lapinvuokko.

Osallistun tällä peräti kahteen haasteeseen. Anninpirtti on niin keskeisessä osassa, että kirja sopii hyvin Kiinteistöhaasteeseen. Kultarikko on tietenkin kasvi, joten In the name-haastekin on nyt aloitettu.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
(Le tour du monde en 80 jours, 1872)
309 s.
Otava 1991

Englantilainen herrasmies pysyy sanojensa takana, etenkin jos hän on Lontoon Reformikerhon huomatuimpia jäseniä. Kun Phileas Fogg lokakuisena iltana 1872 lyö kerhollaan vetoa kiertävänsä maailman 80 päivässä, hänen kumppaninsa järkyttyvät teon uhkarohkeudesta. Samoin järkyttyy kelpo palvelija Passepartout, joka kuvitteli löytäneensä rauhan sataman uuden isäntänsä talosta. Moisesta harhaluulosta neuvokas pariisilaisemme pääsee viimeistään fakiirien uhriroviolla keskellä Intian viidakkoa...

Tämä päätyi luettavakseni kahdestakin syystä. Mietiskelin mitä lukisin 1800-luvun kirjat-haasteeseen ja päätin heti alkuun sivistää itseäni lukemalle teoksen sellaiselta kirjailijalta, jonka tuotantoon en ollut aiemmin tutustunut. Mieluummin seikkailupainotteista, en oikein ollut tapakomedia- tai romanssi-tuulella kun tuota mietin. Se, miten Jules Vernen nimi loikkasi mieleeni, on oikeastaan television syytä. En mitenkään voi olla ainoa, joka lapsena katsoi loistavaa Matka maailman ympäri 80 päivässä-piirrettyä. Katsoin koko sarjan uudelleen viime kesänä ja ai että se on vieläkin ihana! Aika ei ollut kullannut muistoja vaan sarja on kuin onkin ihan aitoa kultaa, jos ei sitten suorastaan timanttia.

Ja se seuraa kirjaa yllättävän uskollisesta. Lähinnä muutokset liittyvät henkilöihin, kirjassa kun ei ole sen enempää Tikoa kuin Bullya tai Transferiakaan. Piirretyssä hahmot toimivat, kirjassa he olisivat olleet liikaa eivätkä olisi istuneet Vernen viljelemään huumoriin. Toinen muutos oli intialaisen prinsessan nimi: piirretyn Romy onkin alkuperäiseltä nimeltään Aouda. Tykkäsin muuten Aoudasta todella paljon. Olisi varmasti ollut hyvin helppoa ja houkuttelevaa tehdä hänestä hento ja herkkä kukkanen, joka vain roikkuu joukon mukana hyödyttömänä painolastina. Mutta ei Verne, hän antoi Aoudalle mahdollisuuden tarttua aseisiin (oikeasti! mahtavaa!), pelata korttia vähintäänkin yhtä hyvin kuin miehet, olla älykäs ja itsepäinen, ja lopuksi vielä kosia Foggia kun mies ei saanut sitä itse aikaiseksi.

Foggista en perustanut niin kovin paljon, hän oli ihan kirjailijan omin sanoin flegmaattinen ja ilmeetön. Yksinään hänessä ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin hämärän peitossa oleva menneisyys, josta ei koskaan saatu selkoa. Hän kuitenkin toimii oivallisesti muun seurueen vastapainona ja kiinteänä pisteenä, jonka ympärillä muut aktiivisesti pyörivät. Passepartout ja Fix olivat molemmat aikaansaavia ja käytännöllisiä miehiä. Siinä missä Fogg käytti rahaa saadakseen mitä halusi, he käyttivät järkeään ja joissakin tapauksissa raakaa voimaa. Minua muuten vieläkin ärsyttää se, että Fogg liputettiin Aoudan pelastajaksi kun Passepartout teki sekä suunnitelman että itse pelastustyön. Mutta, siinäpä näkyy sitten kirjan aikakausi: ei korkeasäätyinen nainen tietenkään voinut rakastua palvelijaan tällaisessa kirjassa. Silmään pistivät myös jokseenkin rasistiset kuvailut itäisten maiden asukkaista ja toisaalta Vernen ilmeisen syvä usko siihen, että toisten uskontoja on kunnioitettava. Hindujen tapoja ja temppeleitä ei sopinut häväistä.

Valitsin muuten ihan tarkoituksella tämän painoksen. Toinen, ilmeisesti uudempi olisi löytynyt varsin koreilla kansilla, MUTTA kun kirjaa selasin, löytyi varsinainen pyhäinhäväistys: Passepartout'n nimi oli käännetty Jokapaikanhöyläksi. Tai jotain sinne päin, ei jäänyt niin tarkkaan mieleen kun paiskasin kauhuissani kirjan kiinni. Ei näin. Nimi ilmeisesti tarkoittaa sitä, mutta ainakin mitä itse olen nyt asiaa tutkinut, niin Passepartout on tässä tapauksessa nimi jolla nyt vain sattuu olemaan jokin merkitys. Se on Passepartout myös englanninkielisissä käännöksissä.

Kuitenkin, tämä mahtava kirja ja vauhdikas lukukokemus! Suosittelen kenelle tahansa vauvasta mummoon, ja nyt tekisi mieleni ostaa se itselleni. Voi olla, että päädynkin esimerkiksi englanninkieliseen pokkariin, joka on todennäköisesti se edullisin vaihtoehto (ja sisältäisi Passepartout'n, tämä on tärkeää).

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas:
Rivien välissä: kirjablogikirja
168 s.
Avain 2013

Suomessa on noin 150 säännöllisesti päivittyvää kirjablogia, jotka saavuttavat kuukaudessa kymmeniätuhansia lukijoita. Blogistit julkaisevat tuhansia kirja-arvioita, käyvät kiivaitakin kirjallisia keskusteluja ja järjestävät erilaisia tempauksia, kuten plagiointia vastustavan valekritiikki-päivän. Blogistit ovat perustaneet myös paljon huomiota saaneet Blogistanian Finlandia ja Globalia -palkinnot.

Kirjablogit: lukupäiväkirjoja, kirjallisuuskritiikkiä vai kaikkea kehuvaa hymistelyä sosiaalisen median pyörteissä?

Jokainen vähänkään kirjablogeja seurannut varmasti tiesi tämän kirjan ilmestymisestä, ja pikainen googlettaminen paljastaa hyvien monien jo lukeneen sen. Itse nappasin tämän juuri kirjastosta ja olin se ensimmäinen joka tämän lainasi. Heräsi kysymys onko oma kirjastoni vain hidas saamaan uusia kirjoja, vai onko aiemmat bloggaamiset tehty etukäteen saaduista arvostelukappaleista? En varmaankaan pohtisi tätä ollenkaan jos arvostelukappaleet eivät olisi olleet niin näkyvästi tapetilla viime aikoina.

Rivien välissä on näppärä perusteos suomalaisesta kirjabloggaamisesta. Se on selkeästi rakennettu kokonaisuus ja avannee harrastusta etenkin niille, jotka eivät ole siihen aiemmin perehtyneet millään tavalla. Sanat on selitetty ja teksti itsessään on erinomaisen ymmärrettävästi kirjoitettu, eikä asioita kuitenkaan selitetä kuin pikkulapsille. Tällaista tyyliä toivoisi tieteen popularisoijilta. Oli tässä toki luettavaa kirjabloggaajallekin, pidin etenkin kaikenlaisten tempausten ja haasteiden esittelystä. Bongasin itselleni hauskan In the name-haasteen, johon löysin kategoriat Le Masque Rouge-blogista. Muitakin versioita on varmasti olemassa, mutta tämä toiminee minulle.

Kritiikkiä sen verran, että kirjan ote on kovin yleistävä. Bloggaajat sitä ja bloggaajat tätä, kirjablogit sitä ja tätä. Eivät kaikki noudata näitä kirjassa mainittuja epävirallisia sääntöjä ja periaatteita, ja tätä olisi voinut korostaa enemmän. Nämä mainitut säännöt ja periaatteet ovat muuten kirjankin mukaan tietyn bloggaajajoukon laatimia. Kirjoittajat kiertelevät koko ajan sitä, että joillakin blogeilla nyt vain on enemmän auktoriteettia (vaikkakin toki epävirallista) kirjablogien maailmassa. Annetaan ymmärtää, mutta ei kuitenkaan uskalleta sanoa suoraan vaikka samat nimet ponnahtelivat esiin sellaisissakin esimerkeissä, joihin olisi voitu valita muita blogeja. Kirjassa oli vähän sellainen nurkkakuntainen tunnelma, ja mielestäni subjektiivista näkökulmaa olisi voinut korostaa enemmän, kirja kun kuitenkin on tarkoitettu myös blogiummikoille. Kirjoittajat kertovat vain omista kokemuksistaan ja omasta näkökulmastaan bloggaamiseen, ja tämä olisi mielestäni pitänyt tuoda paremmin esille.

Tämän myötä olenkin sitten Sytkäri Kansankynttilöiden kokoontumisajoissa, kategoriana tietenkin XV, Kirjallisuustiede.

Liz Williams: Demonien taivas

Liz Williams: Demonien taivas
(The Demon and the City, 2006)
397 s.
Like 2013

Yliluonnollisiin rikoksiin erikoistunut etsivä Chen on lomalla, kun Singapore Kolmessa tapahtuu raaka murha. Chenin helvetillinen kollega, demoni Zhu Irzh, joutuu sekaantumaan yliluonnollisen kuoleman­tapauksen tutkintaan. Käy ilmi, että murha kytkeytyy todellisuuksien väliseen murhien ja korruption verkostoon. Maan poliisivoimat uhkaavat Zhu Irzhiä, ja Chen palaa kaupunkiin selvittämään kriisiä.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, Aavekauppiaan tyttärestä, ja sanoinkin jo silloin että haluan lukea seuraavan osan. Maltoin sentään odottaa suomennosta, onneksi Like ei hylännyt sarjaa heti ensimmäisen osan jälkeen. Miinusta muuten taas epämääräisestä ja mitäänsanomattomasta kansikuvasta. Ei tuollainen houkuta ainakaan minua tarttumaan kirjaan.

Valitin ensimmäisen osan kohdalla siitä, että naishahmoja ei juuri ollut. Tässä kirjassa niitä sitten onkin useampi. On Jhai Tserai, kohtalaisen moraaliton rikas liikenainen suuren salaisuutensa kanssa. On Robin Yuan, jonka työtehtävät Jhain firmassa ovat vähintäänkin kyseenalaiset. On Deveth Sardai, mainittu raa'an murhan uhri. Sitä luulisi kuoleman estävän juonenkäänteisiin osallistumisen, mutta Williamsin luomassa maailmassa matkustaminen Maan, Taivaan, Helvetin ja niiden välitilojen välillä on mahdollista. Kuolema on vain hidaste, ei este asioihin sotkeentumiselle. Ja sitten on jos jonkinlaisia jumalattaria ja pyhiä neitoja, nalkuttavia äitivainaita unohtamatta.

Naishahmot olivatkin minusta kiinnostavampia tässä osassa. Odotin kovasti etsiväkaksikkoa, mutta kävikin ilmi ettei Zhu Irzh toimi ilman Chenin hahmoa, joka siis lomailee ainakin puolet kirjasta. Ilman häntä Zhu Irzh on vain sellainen keskiverto niljakas naistenmies (no, demoni), joita löytyy kolmetoista tusinasta. Kaivonkatsoja Paravang Roche oli ehkä viihdyttävin mieshahmo, hän kun toikkaroi ongelmasta toiseen melkein ilman omaa syytään.

Erityisesti maininnan arvoista on mielestäni se, että Jhai, Robin ja Deveth liitettiin kaikki naisten välisiin romanttisiin suhteisiin. Robin ja Deveth, Jhai ja ties ketkä. Olin ilahtunut siitä, että kaikki ei ollutkaan niin täysin heteroa. Siksipä kirjan loppu olikin tämän osalta karvas pettymys: Deveth on tosiaankin kuollut ja sekä Jhai että Robin lähtevät miesten matkaan. Ei se Devethin kuolema yksinään haitannut ja olisin vielä saattanut kestää nuo heterosuhteetkin (Robinin ratkaisu oli vähän erilainen kuin tavallisesti), mutta kun ne piti esittää niin paljon parempina kuin naisten edelliset suhteet naisten kanssa. Seksi oli käsittämättömän mahtavaa, tunteet syviä kuin Mariaanien hauta.

Kuitenkin tykkäsin tästä noin yleisesti. Mukava lukea ja kirjan maailma on edelleen kiehtovan monimutkainen ja erilainen. Luen kyllä kolmannenkin osan jos ja kun se joskus ilmestyy.

Tämän ovat lukeneet myös ainakin Taikakirjaimet ja Kirjaston kummitus.

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma
(Simon's Cat vs. the World, 2012)
96 s.
Gummerus 2013

Tällä kertaa Simonin kissa koettelee omia ja maailmansa rajoja. Se kertoo lukijalle miten avata säilykepurkkeja (kaatamalla raskas esine niiden päälle), miten rauhoittaa kissanpentu (sulkemalla se legorakennelmaan) ja miten huiputtaa pihapiirin koirakavereita (vaikka miten). Ensimmäistä kertaa piirrokset julkaistaan nelivärisenä.

Tottahan toki minä tämän halusin lukea kun kerran pidin edellisistäkin osista. Eläin- ja etenkin kissajutut nyt vain ovat omaan makuuni, olettaen että ne päättyvät onnellisesti. On varmaan suuri juonipaljastus sanoa, että Simonin kissa seikkailut päättyvät aina onnellisesti tai ainakin hauskasti.

Tällä kertaa kyseessä on siis värillinen albumi. Jotenkin en edes osannut ajatella, että siinä olisi jotain eroa edellisiin mustavalkosarjakuviin. Huumori ja lennokas piirrosjälki ovat tallella, ja kai minä olen mielessäni värittänyt kuvat samaan tapaan kuin tässä. Minun kohdallani värit eivät siis tuo lisäarvoa albumille, mutta kuvia on toki mukava katsoa. Pidän erityisesti siitä, että albumiin on valittu pehmeämmät, joskus melkein vesivärimäiset värit. Ne vaikuttavat luonnollisilta ja tässähän on kyse nimenomaan luonnosta, kissasta ja suuresta maailmasta.

Tämän myötä Seitsemän sarjan-sarjishaasteesta on valloitettu viisi kohtaa.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja
222 s.
Ursa 2013
(1. p. 2012)

Maailma on hämmästyttävä, monimuotoinen ja pitkälti selittämätön. Esko Valtaoja ei lannistu vähästä vaan heittää peliin tieteen. Tuloksena on käsikirja kaikesta.

"Mitä teemme kaikella tiedolla? Parempaa maailmaa. Meille ei ole enää sijaa maailmassa, josta tulimme; tiedon portit ovat avautuneet eikä menneisyyteen ole paluuta. Mutta tieto on jäsenneltävä, siitä on koetettava löytää se olennaisin ydin, jonka varaan voi sitten omien halujensa, kykyjensä ja tarpeittensa mukaan rakentaa oman Kaiken käsikirjansa, oppaansa maailmaan. Tämä kirja on minun yritykseni tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, pariinsataan sivuun."

No kyllä tätä vain saikin odottaa. Jotain kirjan suosiosta kertonee se, että olen kytännyt tätä kirjastosta viime vuoden puolelta asti. Lisää kertoo se, että tämä on näköjään jo neljäs painos. Lienevätkö ensimmäiset painokset olleet niin pieniä vai liekö ihmisten tarve ymmärtää maailmaa niin suuri? Molemmat, luulisin.

Olen lukenut Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa-kirjan joskus vuonna miekka ja kivi. En suoraan sanoen muista siitä mitään muuta kuin sen, että se oli viihdyttävämpi kuin oletin. Tästä muistan ainakin toistaiseksi vähän enemmän, mutta viihdyttävä tämäkin on. Etulipareessa sanotaan, että Valtaoja on tieteen popularisoija ja juuri sitä hän tekee erittäin taidokkaasti. Sitä luulisi, että maailman alkuperää ja tarkoitusta pohtiessa mentäisiin niin tieteellis-filosofisiin sfääreihin ettei tällainen tavallinen pulliainen niistä mitään ymmärtäisi, mutta eipäs sittenkään. Valtaoja kirjoittaa ymmärrettävästi ja mukavan keskustelevasti, ja huumori upposi minuun kuin veitsi voihin. Maailmankaikkeus on hauska paikka.

Kirjan alkupuoli on enemmän tieteellinen, jälkimmäinen puolisko taas filosofinen. Se antaa valmiita vastauksia nykytieteen puitteissa. Valtaojakin sanoo, että tietenkään kaikkea ei vielä tiedetä ja joitakin asioita nyt vain on mahdotonta todistaa tämän hetken teknologisella osaamisellamme. Voimme kuitenkin tehdä paljon hyvin perusteltuja arvailuja joiden kumoamisessa olisi totinen työ.

Tämän opuksen siivittämänä kiihdytän jälleen Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kohti sytkäriä. Kategoriana on tällä kertaa IX, Luonnontieteet.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Enni  Mustonen: Paimentyttö
363 s.
Otava 2013

On 1800-luvun viimeinen vuosikymmen. Kolmetoistavuotias paimentyttö Ida Eriksson päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen Björkuddenin huvilaan Topeliusten pikkupiiaksi keskelle kulttuurisuvun vireää elämänmenoa. Piikatytön kädet ovat täynnä työtä, mutta Ida on älykäs ja nopea oppimaan. Idalla on vastassaan niin kieli- kuin säätymuuri, mutta vähitellen hän tutustuu vanhenevaan kirjailijaan ja tämän tyttäriin. Idan elämä ottaa aivan uuden suunnan.

Sanotaan heti suoraan, että en napannut tätä mukaan kirjastosta ainakaan kirjailijan nimen vuoksi. Mustonen on tuttu kahden kirjan verran enkä ollut erityisen vaikuttunut hänen tekstistään, vaikka alustavasti suunnittelinkin lukevani lisää joskus hamassa tulevaisuudessa. En edelleenkään voi sanoa olevani erityisen ihastunut Mustoseen tarinankertojana tai henkilöiden luojana, mutta aikakauden kuvaajana hän on mainio ainakin tässä kirjassa. Pidän historiallisista romaaneista, joissa on sitä oikeaa historian tuntua. Tartuin tähän uteliaisuudesta ja varovaisen toiveikkaana, ja kylläpä vain sainkin sitä kaipaamaani historian siipien havinaa.

Tai pikemminkin navetan ja huussin hajua ja kuukautisveren valumista. Joillekin iso hyi, minä puolestani tykkään kun maailma ei ole kiiltokuvamaisen kaunis ja puhdas. Ihan kuin silloin ennen olisi kaikilla ollut steriilit vesivessat ja kätevät kertakäyttösidepaketit. Idalla ei ole edes alushousuja ennen kuin ystävällinen mamselli sellaiset antaa ensimmäisten kuukautisten aikaan. Kirjassa on paljon sinänsä kiinnostavia naishahmoja, jotkut oikeasti eläneitä ja jotkut Mustosen itse keksimiä. Heidän keskinäiset suhteensa olivat joskus monimutkaisiakin ja niiden kautta Mustonen toi esiin ajan säätyeroja. Samanikäiset Ida ja Anna ovat palvelija ja tuleva emäntä, tätä ei orastava ystävyyskään voi muuttaa. Toinen raataa jo leipänsä eteen, toinen taas juoksee pihalla lasten leikeissä. Idalla on syystäkin katkeria ajatuksia.

Ja siinäpä ne Idan viat ovatkin. Satunnaiset katkerat ajatukset ja kateellisuus. Liian täydellinen päähenkilö on ärsyttävää luettavaa. Jos kirja olisi sijoittunut nykyaikaan, olisin varmasti jättänyt sen lukematta. Ida on tottelevainen, nöyrä ja aina parempi kuin muut. Jos joku ei pidä hänestä, kyseinen henkilö on väärässä ja joko vain vastenmielinen tai sitten suorastaan paha. Ida on nätti ja vahva, ja jopa toipuu ihmeenomaisesti onnettomuuden aiheuttamista vakavista vammoista. Ei näin. On vaikea pitää hahmosta, joka on kirjoitettu niin kertakaikkisen pidettäväksi. Topeliukset ja muut kirjan henkilöt olivat mielestäni parempia hahmoja, koska he saivat olla omalaatuisia ja heillä sai olla heikkouksia.

Sekä Lapinvuokon että Jääleinikin kohdalla valitin niiden kaksikielisyydestä, tai pikemminkin siitä miten se ilmeni. Repliikkiä seurasi aina suomennos. Tällä kertaa ei menty ihan niin pitkälle, mutta kyllä ne ruotsinkieliset repliikit silti ottivat aivoon. Ida on kaksikielinen ja kirjassa tehdään kyllä leipätekstissäkin selväksi, että käytännössä kaikki puhuvat ruotsia. Miksi ihmeessä sitä ei siis kohdeltu oletuskielenä ja näin ollen kirjoitettu kirjaan suomeksi? Sitten kun joku puhuu suomea, olisi vain sanottu, että nyt muuten tämä henkilö puhuukin suomea. En ymmärrä mitä näillä ruotsirepliikeillä ajettiin takaa paitsi ehkä omaa ärsytyskynnystäni.

Mutta, kaiken kaikkiaan viihdyttävä kirja. Lukaisin yhdessä päivässä kun sattui olemaan aikaa ja ajankuva tempasi mukaansa. Luen kyllä jatko-osankin sitten kun se ilmestyy. Tämän osan ovat jo lukeneet ainakin Jenni S., Susa ja Maija.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tove Jansson:
Muumit ja suuri tuhotulva
(Småtrollen och den
stora översvämnigen, 1945)
54 s.
WSOY 1991

Muumipeikko ja hänen äitinsä ovat etsimässä kadonnutta Muumipappaa. He kokevat monia vaaroja ja säikähdyksiä, mutta ennen pitkää perhe on taas onnellisesti yhdessä. Lopulta Muumit löytävät myös pienen laaksin, kauneimman paikan mitä he ovat koskaan nähneet...

Suureksi häpeäksi joudun tunnustamaan, että en ole lukenut Tove Janssonin Muumi-kirjoja. Sarjakuvat kyllä ja TV-sarjaa katson vieläkin jos sattuu sopivasti kohdalle, mutta kirjat ovat jostain syystä aina jääneet kirjaston hyllyyn. Ajattelin korjata viimeinkin tämän kammottavan aukon sivistyksessäni ja lukea Muumit kronologisessa järjestyksessä sitä mukaan kun tuolta huojuvalta lukupinoltani ehdin.

Ensimmäinen Muumi-kirja sattuikin sopivasti ainakin sään puolesta. Vettä on riittänyt ja välillä upposin ajattelemaan, että miten sitä selviäisi oikein kunnon tulvasta. Näitähän on viime aikoina riittänyt ympäri maailmaa. Ei se suuri tuhotulva kovin suurta osaa kirjassa näytellyt, mutta muuten tämä kyllä oli varsin hurmaava pikku kirjanen.

Takakansi kyllä valehtelee melko lailla. Muumipeikko ja Muumimamma eivät ole etsimässä Muumipappaa. He etsivät mukavaa paikkaa, johon rakentaa talo talvea varten. Muumipappa on hylännyt perheensä ja lähtenyt hattivattien mukaan seikkailemaan. Sain vähän sellaisen kuvan, että Muumipeikko oli vauvamuumi kun tämä tapahtui, eli vuosia on vierinyt. Muumipeikko ja yksinhuoltaja-Mamma törmäävät lopulta Muumipapan jälkiin täysin sattumalta ja löytävät hänet vasta sivulla 48. Muumitalo löytyy muutamaa sivua myöhemmin ja Mamma on kertakaikkisen ällistynyt siitä, että Pappa haluaa heidänkin asuvan siinä. Ilmeisesti syyllisyyden vaivaama Pappa valehtelee etsineensä perhettään lakkaamatta.

Tämä viimeinen siis oma tulkintani, Jansson ei sano Papan valehtelevan, mutta missään koko kirjan aikana ei ole näkynyt pienintäkään viitettä siitä, että Pappa olisi etsinyt perhettään. Henkilökohtaisesti epäilen, että hän vietti railakasta muka-poikamieselämää hattivattien, muikkusten, mymmeleiden ja muiden olentojen kanssa. Ties vaikka Muumipeikolla olisi salassa pidettyjä sisar- ja velipuolia.

Että sellaista muumidraamaa.

Kyyniset tulkinnat unohtaen, mukavaa luettavaa tämä oli. Hauskoja hahmoja, joista olisi mielellään lukenut enemmänkin sekä viihdyttäviä viittauksia satuperinteisiin.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!
(Call the Midwife: A True Story
 of the East End in the 1950s, 2002)
415 s.
Otava 2012

Jennifer Worth kertoo muistelmissaan lämpöisesti ja maanläheisesti ajastaan kätilönä ja aluesairaanhoitajana nunnien äitiyshuollossa 1950-luvun Lontoon East Endissä.

Kulmilla melskaavat jengit ja kotikäynneillä slummialueiden ahtaissa asunnoissa vaanivat monet taudit, mutta valoa elämään tuovat yhteisöllisyys, ihmisten ystävällisyys sekä monta lasta synnyttäneiden äitien sinnikkyys alkeellisissa oloissa. Myös sattumuksista kätilötovereiden kanssa syntyy nautittavaa tarinointia.

Koska seurasin TV-sarjaa kuin hai laivaa, päätin lukea tämän heti kun  tilaisuus tulisi kohdalla. Kas vain, tämä olikin kirjaston hyllyssä ihan yksinään minua odottamassa. Oletin törmääväni villiin ja vapaaseen kirjastokappaleeseen vasta kesän lopulla, mutta ilmeisesti varauksia olikin sitten vähemmän. Hyvä niin, minun kannaltani siis.

TV-sarjaa seuranneet ja kivien alta pois muuttaneet tietänevät mistä on kysymys. TV-sarja perustuu kirjaan (pikemminkin kirjoihin, tämä on nimittäin trilogian ensimmäinen osa), jonka on kirjoittanut jo edesmennyt Jennifer Worth omien muistelujensa pohjalta. Worth toimi kätilönä 1950-luvun Lontooon East Endin slummeissa ja kerrottavaa riittää.

Kauheutta riittää myös. TV-sarja oli välillä hyvinkin brutaalia ja selkäpiitä karmivaa katsottavaa, ja kirja pistää paikoitellen vieläkin pahemmaksi. Joitakin tarinoita oli muokattu onnellisempaan suuntaan televisiota varten. Kirjaa lukiessa ei voinut muuta kuin kiittää onneaan siitä, että on syntynyt tänne ja nyt. Worthin nuoruudessa Englannin naisten terveydenhuolto oli vielä lapsenkengissä ja koulutetut kätilöt ylellisyys. Naiselta vaadittiin teräksen lujuutta jottei selkä olisi murtunut jatkuvan köyhyyden ja peräkkäisten raskauksien alla. Raskaudet ja synnytykset olivat sekä tuskallisia että hengenvaarallisia. Worth kertoo toki onnellisistakin ihmisistä: elämä oli mitä oli ja sitä oli vain elettävä, oli parempi keskittyä sen valoisiin puoliin. Kuitenkin parhaiten mieleen jäivät ne pimeät puolet, tuska, suru ja välinpitämättömyys. Rankkaa oli.

Worth on mielestäni kohtuullisen rehellinen kertoja ja tiedostaa selvästi miten paljon hän muuttui kätilövuosinaan. Hän oli auttamattoman naiivi saapuessaan East Endiin ja pöyristyi tuon tuostakin paikallisten tekoihin ja tapoihin. Kätilöinä toimineet nunnat sen sijaan olivat jo veteraaneja eivätkä hätkähtäneet turhasta. Muiden kuin Worthin itsensä osalta TV-sarja oli mielestäni antoisampi. Hahmoissa oli enemmän väriä ja syvyyttä. Toisaalta tämähän on tosiaan trilogian aloitus ja nunnista ja Worthin hoitajaystävistä lienee kerrottu enemmän muissa sarjan osissa. Toivottavasti nekin saadaan joskus suomeksi.

Kirjan ovat jo lukaisseet muun muassa Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet.

Kansankynttiläin kokoontumisajot starttasivat tämän kirjan myötä, kategoriana XIX eli elämäkerrat ja muistelmat.