Ali Brandon: Double-Booked for Death

Ali Brandon: Double-Booked for Death
325 s.
Berkley Prime Crime 2011

As the new owners of Pettistone's Fine Books, Darla Pettistone is determined to prove herself a worthy successor to her late great-aunt Dee... and equally determined to outwit Hamlet, the smarter-than-thou cat she inherited along with the shop. Darla's first store event is a real coup: the hottest bestselling author of the moment is holding a signing there. But when the author meets an untimely end during the event, it's ruled an accident-until Hamlet digs up a clue that seems to indicate otherwise...

Tämä oli sikäli mielenkiintoinen löytö, että nappasin sen kirjaston ilmaiskirjakärrystä. Eli siitä, johon ihmiset saavat tuoda omia kirjojaan ja ottaa mukaan jonkun toisen tuomia. Mainio idea, kuka sen sitten on saanutkaan. Tämän kirjan ottamista ei tarvinnut kauaa miettiä: kissa + kirjakauppa = pakko olla hyvä!

Kansissa kirjaa mainostettiin "kodikkaana ja hurmaavana", ja kyllähän se sitä tavallaan olikin. Jos joku odottaa karmivaa ja jännittävää murhamysteeriä, kirja on varmasti pettymys. Kirjailijavieraan kuolemaan menee kymmeniä sivuja ja murhaaja selviää puolivahingossa eikä ollenkaan Darlan toimesta. Hän nyt vain on paikalla kun sormia aletaan osoitella oikeaan suuntaan.

Mutta, kodikas tämä kyllä oli ja totta puhuen pidin siitä ihan vain tapahtumapaikan ja henkilöiden vuoksi. Kuinka monessa muussa kirjassa kuvataan pienen kirjakaupan pyörittämistä? Herkullinen aihe! Darlan kautta syvennytään kirjailijavierailijan ja fanien hallintaan sekä murehditaan budjettia ja suurten kirjakauppaketjujen muodostamaa uhkaa. Suureksi yllätyksekseni kirjassa ei ollut romanssia: potentiaalinen miesystävä kyllä, jonka oletan saavan hieman suuremman roolin jatko-osissa (ainakin yksi on tulossa).

Erityisen miellyttävän luettavan tästä tekivät naisten väliset ystävyydet. Kirjassa on enemmän nimettyjä nais- kuin mieshahmoja, ja heitä on moneen lähtöön. Päähenkilö Darlan läheinen ystävä Jake - Jacqueline, ei niin että kukaan häntä sillä nimellä kutsuisi - on entinen poliisi, vanhempi mutta hyvinkin puoleensavetävä ja kovapintainen nainen. Heidän välillään ei ole ah niin tyypillistä ja vastenmielistä kateutta miehistä/ulkonäöstä/kaikesta muusta mitä nyt monesti näkee. Kirja läpäisee Bechdel testin liput liehuen: 325 sivusta ehkä vain pari on käytetty miehistä puhumiseen, muuten naiset löytävät jutun juurta muualtakin. Noihin pariin sivuun sisältyy virkistävän huomaavainen keskustelu, jossa Darla päättää olla edes flirttailematta Jaken poliisikaverin kanssa ennen kuin on varmistanut ettei Jakella ole mitään sitä vastaan. Jestas sentään, naishahmo joka ajattelee ystäväänsä eikä vain komeaa miestä!

Ei tämä mikään mieltä järisyttävä lukukokemus ollut, mutta miellyttävä ja juuri se kodikas kuitenkin. Ilokseni lueskelin ja voisinpa hyvinkin lukea jatko-osankin.

R. A. Salvatore: Kääpiöiden koti

R. A. Salvatore: Kääpiöiden koti
(Gauntlgrym, 2010)
428 s.
Jalava 2011

Drizzt lähtee Bruenorin mukaan etsimään tarunomaista kääpiöiden alkukotia, Gauntlgrymin kuningaskuntaa, josta kerrotaan löytyvän suunnattomia aarteita. Mutta ennen kuin he ehtivät perille, mukaan liittyy toinen musta haltia ja kääpiö, Jarlaxle ja Athrogate. He panevat tahtomattaan alulle katastrofin, joka uhkaa tuhota koko Ikikesän kaupungin. Mitä enemmän Jarlaxe ja Athrogate saavat selville Gauntlgrymin salaisuuksista, sitä uhkaavammilta ne vaikuttavat. He tarvitsevat kipeästi apua ja niin syntyy odottamaton liitto Drizztin ja Bruenorin kanssa.

Luin noin kuukausi sitten Ikikesän, joka siis on jatkoa tälle kirjalle. Ikikesä sai minut kiinnostumaan tämän lukemisesta ja kun se nyt sattui kohdalle, piti se tietenkin ottaa mukaan. Jos nyt ihan suoraan sanotaan niin ei olisi kannattanut vaivautua.

Koko tämän kirjan ajan tuntui, että tarinassa ei ole päätä eikä häntää. Näkökulma hyppii hahmosta toiseen ja siten myös juonesta toiseen. Mikään ei herättänyt sen suurempaa kiinnostusta tai tunnetta. Lopussa tapahtunut yllättävä käänne tuli niin puun takaa, että suorastaan kuulin roolipelaajan noppien kolahtavan pöytään ja voittavan yhden ihmepelastuksen. Mitään järkevää selitystä sille ei ikinä saatu.

Tykkäsin Ikikesässä Drizztin moraalikäsitysten harmaantumisesta, mutta tässä sitä ei ollut mitenkään mainittavasti. Johtunee juuri noista liian monista kertojista: Drizzt tuntui suhteellisen merkityksettömältä sivuhenkilöltä. Dahliassakaan ei ollut sitä potkua ja oman historian painoa kuin jatko-osassa, eikä siinä omalla nimellään paluun tehnyt hahmo ollut tässä mitenkään kiinnostava.

Jos olisin lukenut tämän ennen Ikikesää, epäilen etten olisi koskaan sitä lukenutkaan. Sen kolmannen osan aion kuitenkin lukea siinä toivossa, että se jatkaisi Ikikesän linjaa.

Nelly on myös lukenut Kääpiöiden kodin ja pitänyt siitä enemmän kuin minä.

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie
307 s.
HarperTrophy

Spring on the prairie brings socials, dances, and "Literaries". There is also work to be done. Laura spends many hours each day sewing shirts to help send Mary to a college for the blind. But in the evenings, Laura makes time for a new caller, Almanzo Wilder.

Tämän nähdessäni suorastaan ryvin hetkellisessä nostalgiapuuskassa, joten pakkohan se oli lainata. Luin koko sarjan moneen kertaan lapsena ja teininä, aina tosin suomeksi. Itse asiassa omistin hetkellisesti muutaman kirjan, mutta valitettavasti ne hajosivat vanhuuttaan ja joutuivat autuaammille preerioille. Olen sittemmin ajatellut moneen kertaan, että pitäisi ostaa koko sarja, sen kun saa näköjään sievänä englanninkielisenä boksina. No, ehkä vielä jonain päivänä.

Little Town on the Prairie on sarjan seitsemäs kirja. Edellisestä lukukerrasta on tosiaan vuosia aikaa, mutta se ei haitannut ollenkaan, muistan nimittäin vieläkin pääpiirteissään jokaisen osan juonen. Tässä osassa edetään pitkän talven jälkeistä vuotta ja talven seuraukset tuntuvat vieläkin. Pikkukaupungin asukkaat olivat nälkäkuolema partaalla ja kun uusi talvi koittaa, kaikki pelkäävät lumimyrskyn ja kovien pakkasten toista tulemista.

Minua on aina viehättänyt näissä kirjoissa niiden todenmukainen tunnelma. Jos sinä olisit elänyt pienessä mökissä hirvittävän lumimyrskyn keskellä koko pitkän talven ruoan käydessä aina vain vähemmäksi, totta hitossa sinäkin pelkäisit tulevaa talvea. Lauran perhe ei ole rikas joten jokainen penni lasketaan ja sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista. Arkiaskareista on ihanaa lukea, samoin niistä pienistä iloista joita perhe silloin tällöin saa. Laura saa juoda itsenäisyyspäivänä kauhallisen limonadia. Ei kuulosta mitenkään erikoiselta kunnes todella ymmärtää, että se on vasta toinen kerta kun noin 15-vuotias Laura on limonadia maistanut.

Kirjat ovat selkeästi tapahtuma-aikansa tuoteita. Tässä osassa pikkukaupungin miehet, mukaan lukien Lauran isä, pistävät pystyyn minstrel show'n. Se oli aikalaisten mielestä sopivaa ja hauskaa koko perheen hupia. Sellaisena minäkin sen lapsena luin, mutta nyt kyllä rasismiliput heiluivat. Poliittisesti epäkorrektia nykylukijan silmin eikä aina niin miellyttävää luettavaakaan, mutta siitä huolimatta minä pidin sen mukaan otosta. Liian usein historiallisten romaanien kirjoittajat kaunistelevat historiaa ja antavat henkilöhahmoilleen moderneja arvoja. Ei näissä, mikä johtunee teosten omaelämäkerrallisuudesta.

Lukaisen ehdottomasti sarjan seuraavankin osan jos se joskus tulee eteeni. Viimeistä osaa aion kuitenkin vältellä kuin ruttoa. Luin sen yhden ainoan kerran silloin kun kahlasin sarjan läpi ensimmäistä kertaa ja toiste en aio sitä tehdä, sen verran masentava se oli. Muistan sarjan mieluummin sellaisena kuin se on muissa kahdeksassa osassa: kodikas kuvaus vanhasta ajasta, joka oli vuoroin hyvä ja vuoroin pelottava.

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
(Interpreter of Maladies, 1999)
222 s.
Tammi 2001

Kokoelma sisältää yhdeksän sekä Intiaan että Yhdysvaltoihin sijoittuvaa kertomusta. Mutta tilanteet, joihin Lahirin henkilöt joutuvat, eivät kysy kansallisuutta.

Lahiri tulkitsee mestarillisen hienovireisesti kaikille yhteisiä kokemuksia aikuiseksi kasvusta, kotoa lähdöstä, rakastumisesta ja rakkauden lopusta sekä ennen kaikkea siitä miltä tuntuu olla muukalainen jopa omassa perheessä.

Operaatio "löydä novellikokoelma, josta pidät" jatkui tällä ja löytyipä todellinen voittajateos. Jopa minä, novellien suhteen niin epäilevä ja ennakkoluuloinen lukija, ihastuin tähän valtavasti. Tarinat ovat juuri sopivia novelleiksi joka tavalla. Novellit ovat juuri sopivan pituisia pureutuen tarinan ytimeen kuin kuuma veitsi voihin. Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän. Jos vain muistaisin mistä bongasin tämän, kävisin esittämässä henkilökohtaiset kiitokseni: todistit juuri, että novellit voivat olla upeita lukukokemuksia.

Tai no, Lahirihan sen oikeastaan todisti hienolla ja tarkkanäköisellä proosallaan. 

"'Lähetä kuvia', ne kirjoittavat. 'Lähetä kuvia uudesta elämästäsi.' Mitä kuvia minulla on lähettää?" Hän istui väsähtäneenä vuoteen reunalle, missä oli nyt hädin tuskin tilaa. "Ne luulevat, että minä elän kuin kuningatar." Hän katsoi huoneen paljaita seiniä. "Ne luulevat että talo tulee siistiksi napin painalluksella. Ne luulevat että minä asun palatsissa.                                                                                                      (novellista Senin täti)

Novellien tarinat kertovat tavalla tai toisella Intiasta ja intialaisista. Osa henkilöistä asuu Amerikassa ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisina, osa taas asuu Intiassa. Puhuttelevia tarinoita kaikki. Se, mikä vakuutti minut jatkamaan kokoelman lukemista oli ensimmäisen novellin viimeinen sivu. Väliaikainen järjestely kertoo pariskunnasta, joka on menettänyt ensimmäisen lapsensa synnytyksessä. Sähkötyöt aiheuttavat iltaisin sähkökatkoja, jotka saavat heidät viimeinkin puhumaan toisilleen. Surullista luettavaa, mutta Lahiri ei voittanut minua puolelleen ennen kuin aivan lopussa. Siinä minä sitten istuinkin hetken jos toisen ja pohdin loukatuksi itsensä tuntevan ihmisen hirvittävää julmuutta. Miten muutamalla sanalla voikin haavoittaa toista, repiä haavat auki ja sirotella vielä suolaa päälle. Kosto ei edes ollut suloinen vaan viilsi kostajaa yhtä syvältä.

Ei muuta kuin lisää Lahiria lukulistan jatkoksi.

Kokoelman ovat lukeneet ainakin Ina, Mari A, Zephyr ja Katri. Päätin tuossa minäkin aloittaa Kirjallisen maailmanvalloituksen ja tällä valloitan tietenkin Intian.

Derek Landy: Keplo Leutokalma 1-3

Derek Landy: Keplo Leutokalma
(Skulduggery Pleasant, 2007)
352 s.
Tammi 2007

Asianajaja Fedgewick oli lyhyt mies, jonka mittasuhteet ja ulkomuoto toivat mieleen hikisen keilapallon. Hän tapaili hymyä. "Yksi henkilö puuttuu vielä", hän sanoi, ja Fergusin silmät pullistuivat.

"Kuka?" Fergus halusi tietää. "Me olemme Gordonin ainoat sukulaiset, muita ei ole."

"Nimi on hyvin epätavallinen", Fedgewick sanoi. "Vaikuttaa siltä, että me odotamme herra Keplo Leutokalmaa."

Koska olen ilmeisen kykenemätön liittämään tekstiin useampaa kuin yhtä kuvaa mitenkään järkevästi (mikä niiden asettelun salaisuus on? en sitten millään saa niitä vierekkäin tai alekkain), saatte tyytyä ensimmäisen osan kansikuvaan. Toinen osa on nimeltään Leikkiä tulella (Playing With Fire) ja kolmannen osan, The Faceless Ones, luin suoraan englanniksi. Yritän välttää suurimpia juonipaljastuksia, mutta kun nyt puhun kolmesta kirjasta, kaikkea ei voi mitenkään välttää.

Tarina lähtee käyntiin kun kirjailija Gordon Edgley jättää maallisen tomumajansa ja testamenttaa talonsa 12-vuotiaalle Stephanielle. Gordon oli menestyksekäs kauhu/fantasiakirjailija ja pian Stephanie huomaa, että setävainaa ei sittenkään vetänyt outoja juttuja hatustaan. Stephanie vaatii päästä mukaan luurankoyksityisetsivä - siinäpä sana, jota ei tule joka päivä käytettyä - Keplo Leutokalman seikkailuihin. Hauskaa hommaa jos ei oteta lukuun kaikenlaisia väkivaltaisia sekopäitä, joita yliluonnollinen maailma on tulvillaan.

Kirjoja lukiessa olin todella yllättynyt siitä, miten paljon ruumiita tarinan edetessä kasautui. Ei se minua sinänsä haitannut, mutta en todellakaan suosittelisi tätä pienimille tai herkimmille lukijoille. Vaikka veren roiskunnalla ei mässäillä, väkivaltaa on kuitenkin runsaasti ja osa siitä myös hyvisten taholta, Keplolla kun on liipasinherkkä sormi ja tappeluun syyhyävät rystyset. Landyn kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän ei mene siitä missä aita on matalin. Stephanie ei selviä seikkailuistaan naarmuitta eikä voita selvästi parempia vastustajia, ja kun magia otetaan pois (kaikki varmasti arvasivat, että hänellä niitä on), hän on oikeasti pulassa. Kolmannessa kirjassa hän joutuu taikavoimat mitätöivään selliin yhdessä toisen vangin kanssa ja toteaa kauhuissaan, että ei mitenkään voi pärjätä hänelle tappelussa.

Keplon maailma on siis melkoisen synkkä paikka, seikka jota ei ohiteta olankohautuksella. Onko oikein, että nuori tyttö joutui mukaan vaarallisiin mittelöihin? Miksi Stephanie valitsee vaarat ja magian perheensä sijaan, ja mikä tämän valinnan hinta on? Etenkin kolmas osa käsittelee näitä aiheita. Keplot etenevät Potterien ja muiden vastaavien sarjojen tapaan eli Stephanie on joka kirjassa vuoden vanhempi, ja sen huomaa jossakin määrin kirjojen sisällöstä. Ensimmäisessä osassa yliluonnollinen on mielenkiintoista, hauskaa ja pelottavaa, kolmannessa myös oikeasti kauhistuttavaa ja vaarallista koska Stephanie (tässä vaiheessa jo Valkyria, nimillä kun on voimia) ymmärtää mitä on pelissä.

Kirjat ja Landy saavat noin miljoona lisäpistettä siitä, että 1) sarjan päähenkilö on tyttö ja 2) hänen maailmansa ei pyöri kivojen poikien ja huulipunan ympärillä. Stephanie on selkeästi tyttö, mutta olematta kuitenkaan neito pulassa. Hän ei ole mitenkään huonompi sukupuolensa vuoksi, eikä kukaan sanokaan ettei hän voi tehdä jotain koska on tyttö. Itse asiassa kirjoissa on useampikin vahva naishahmo. Oma suosikkini on taikakirjaston omistaja, salaperäinen ja kohtalokkaan kaunis Siru Turmio. Toivottavasti pojat eivät jätä tätä sarjaa lukematta vain sen vuoksi, että päähenkilö on Stephanie eikä Stephen.

Käännöksestä sen verran, että taidan lukea loputkin Keplot englanniksi kunhan löydän ne. Suomennos ei missään nimessä ole huono, siinä on Potterien lentoa ja mielikuvitusta. Silti, luettuani tuon englanninkielisen en voisi olla miettimättä mitä suomennoksen takana piilee. Suomenkielinen Keplo on vinkeä veikko, mutta hänellä ei ole englanninkielisen Skulduggeryn tietynlaista wanhanaikaista kohteliaisuutta. En vain voi kuvitella Skulduggerya sanomassa "höpsis".

Suosittelen. Ensimmäinen osa kärsii jonkin verran tyypillisestä ensimmäisten osien hapuilusta ja alkukankeudesta, mutta vauhtiin päästyään Landy on luonut kiinnostavan ja harmaansävyisen maailman täynnä jos jonkinlaisia kummajaisia. Keploja on luettu muun muassa Paperiparatiisissa, Humisevalla harjulla ja Enkelin sulkakynässä.

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
(Snake Agent, 2006)
300 s.
Like 2012

Singapore Kolmen tärkeimmän teollisuuspomon 15-vuotiaan tyttären sielu jää saapumatta taivaaseen. Rikosetsivä Chen ottaa tapauksen tutkittavakseen, ja pian käy ilmi, että pohatta itse on alkanut pyörittää tuottoisaa aavekauppaa taivaan, helvetin ja maan välillä. Tyttöjä on kadonnut myös helvetissä, joten Chenille määrätään työpariksi demoni, jonka kirouksena on vahva omatunto.

Vaihteeksi vähän toisenlaista fantasiaa. Tutun epämääräisen länsimaisen maiseman sijaan Aavekauppiaan tytär sijoittuu kartalla Kiinaan ja sen kyllä huomaa. Kulttuuri ja maailmankuva ovat vahvasti läsnä. On tosin myönnettävä, että en osaa sanoa miltä osin kaikki pitää paikkansa ja miltä osin Williams on länsimaalaistanut kiinalaista kulttuuria. Yhdessä kohdassa nimittäin pisti silmään suklaasta puhuminen: Kiinalla lienee omia vastaavia, koko kansan tavoittavia herkkujaan?

Kirja siis lähtee siitä oletuksesta, että kiinalaisten käsitys tuonpuoleisesta ja yliluonnollisesta on totisinta totta. Jumalia on pilvin pimein ja he eivät ole kaikkivoipia, erilaiset demonit viilettävät pitkin helvettejä ja kukaan ei joudu kadotukseen tai taivaaseen ikuisesti. Nyt kiinnostaisikin lukea enemmän itämaiden uskonnoista. Kirjassa ei nimittäin turhia selitellä, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta huono. En pidä infodumppauksista, joita ei tästä kirjasta löydykään. Miksi ihmeessä Chen pysähtyisi selittämään itselleen miten fengshui-kompassi toimii? Ei miksikään. Huono puoli on sitten se, että haluaisin tietää millä periaatteella kompassi toimii! Ei muuta kuin tietokirjoja kehiin jos aikaa (ja muistia) löytyy.

Huolella rakennetussa maailmassa on kirjava kaarti henkilöitä. Löytyy niin ihmisiä kuin demoneitakin, eläviä ja kuolleita. Oma suosikkini on ehdottomasti Zhu Irzh, juonitiivistelmässä mainittu demoni jolla on omatunto. Tavallaan hän muistutti Terry Pratchett & Neil Gaiman duon erinomaisen Good Omens-teoksen (suomennettu nimellä Hyviä enteitä, mutta käännöksen laatu on vähintäänkin kyseenalainen) demoni Crowleyta, joka on ollut liian pitkään maan päällä ja oppinut ihmisten tavoille. Vapaa tahto on hankala juttu länsimaiselle demonille. Zhu Irzhiä kalvava omatunto ja - kauhistus sentään - tunteet ovat samanlainen ongelma. Hän on jopa käynyt demonilääkärillä tämän sairauden vuoksi. Ei Zhu Irzh silti ole perinteinen hyvis, demoni kun on, ja hänen ja Chenin yhteistyö onkin kiinnostavaa luettavaa.

Miinusta kirja saa naishahmojen vähyydestä ja yksipuolisuudesta. Singapore Kolme sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen ja minun on erittäin vaikea uskoa, että kaikki kiinalaisnaiset olisivat kotiäitejä ja -vaimoja ja/tai huoria. Eivät he ole nytkään ja kuvittelisin, että tulevaisuudessa naisia on entistä enemmän työmarkkinoilla. Etenkin Chenin vaimo Inari nosti niskakarvani pystyyn. Hän on prinsessa pulassa ja vankina tornissa, ja tarvitsee aina apua selviytyäkseen. Raivostuttavaa, etenkin kun ottaa huomioon Inarin todellisen luonteen.

Mutta mutta, tykkäsin. Toivottavasti saadaan lisää suomennoksia. Jos en malta odottaa, saatan hyvinkin päätyä hankkimaan seuraavan osan englanniksi. Siinä olisi sekin hyvä puoli, että kansi olisi kiinnostavampi. Suomennoksen kansi on mielestäni epämääräinen ja mitäänsanomaton, ja herättää taas kysymyksen siitä miksi ihmeessä sellainen on valittu. Vilkaiskaapa vertailun vuoksi Night Shade Books-kustantamon englanninkielisen painoksen kantta. Ei läheskään niin tylsä ja kertoo jotain kirjan sisällöstä.

Aavekauppiaan tytär on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjojen keskellä, Kirjaston kummitus, Taikakirjaimet, Booking it some more ja Luettuja maailmoja.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
(Chroniques Birmanes, 2007)
272 s.
WSOY 2009

Guy Delisle asui vuosina 2005–2006 sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa. Tässä reportaasisarjakuvassa piirtäjä kuvaa kokemuksiaan maasta, jossa munkit kiertelevät almukippojensa kanssa, käärmeet vilistävät ja kulkukoirat räksyttävät kintuissa kadulla.

Delisle saapuu Burmaan Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän puolisonsa ja pienen poikansa kanssa. Lastenrattaiden takaa hän tutustuu maahan, jonka asukkaat ihmettelevät valkoihoista vauvaa. Kuumuus, sosiaalinen kontrolli, sensuuri, sähkökatkot ja ajoittain räjähtelevät pommit piinaavat piirtäjän arkea, mutta hän saa myös ystäviä paikallisista ihmisistä.

No, ei siinä kauan mennyt kunnes hankin ahnaisiin käpäliini lisää Delisleä. Pjonjang oli sen verran ajatuksia herättävä lukukokemus, että piti viime viikon kirjastoreissulla etsiä tämäkin hyllystä. Tai no, ystävällinen nuori kirjastosetä sen minulle etsi, omiin silmiini se kun ei sattunut. Älköön koskaan sanottako, että kirjastolaiset eivät tee tärkeää työtä! (<- tulevalla kirjastotädillä on omaa nautakarjaa ojassa)

Ja sitten asiaan. Tällä kertaa Delisle perheineen on Burmassa, jonne hänen vaimonsa on määrätty työkomennukselle. Delisle itse on enimmäkseen koti-isänä. Kirja onkin enimmäkseen sekoitus paikallisten tapojen ja maisemien havainnointia sekä kotielämää. Uskaltaako heinäsirkan syödä ja miltä tuntuu mietiskely buddhalaiseen tapaan? Jos kirjasta kävi yksi asia selväksi se on se, että Burmassa on koko ajan aivan mahdottoman kuuma. Burmalaiset osaavat tietenkin varautua tähän, mutta ulkomaalaiset eivät. Ihan nolotti lukea miten länsimaalaisten on ollut pakko rakentaa länsimaalaisia taloja vaikka paikallinen tyyli sopii ilmastoon noin miljoona kertaa paremmin. Hei oikeasti, ei se ole niin kauheaa myöntää, että muillakin välähtää.

Terveisiä Burmasta on vähemmän poliittinen teos kuin Pjongjang. Ymmärrettävää kun ottaa huomioon, että Delisle on siellä aivan eri syistä. Pohjois-Koreassa ahdistava diktatuuri oli koko ajan läsnä, koska Delisle oli siellä työntekijänä. Burmassa hän oli koti-isänä, joten rajoituksia vastaan taistelu tulee esiin enimmäkseen hänen vaimonsa kautta. Ei ole helppoa olla ulkomaalainen lääkäri maassa, jossa kipeästi kaivattua apua ei voi toimittaa perille maan hallinnon vuoksi. Burman tilanne ei kuitenkaan vaikuta kirjan perusteella yhtä tiukalta ja jopa toivottomalta kuin Pohjois-Korean. Jälkimmäisessä ihmiset ovat pitkälti tietämättömiä muun maailman (ja jopa oman maansa) tapahtumista, mutta Burmassa sana kulkee ainakin suusta suuhun ja kaikki ovat tietoisia sensuurista. Toisaalta taas Pohjois-Koreassa on paljon rauhallisempaa kuin Burmassa, jossa Delisle välttää pommi-iskun vain sattuman oikusta.

Tämä on selvästi viihteellisempi teos kuin Pjonjang, mutta puhutteleva kuitenkin. Tämän ovat lukeneet ainakin Zephyr, Norkku, Tessa, Paula ja Linnea.

R. A. Salvatore: Ikikesä

R. A. Salvatore: Ikikesä
(Neverwinter, 2011)
378 s.
Jalava 2012

Musta haltia Drizzt on yksin ensimmäisen kerran sataan vuoteen. Hän lyöttäytyy yhteen toisen mustan haltian, Dahlian, kanssa ja yhdessä he etsivät kostoa ja hyvitystä. He ajautuvat lain toiselle puolelle ja pian Drizzt huomaa, että hänellä on runsaasti uusia vihollisia.

Ensin niin suuri risu, että se on suorastaan puu: Dahlia ei ole musta haltia eli drow vaan "ihan tavallinen" Faerûnin pinnalla asuva haltia. Onneksi tuo yläpuolella oleva teksti näyttää löytyvän vain netistä, kirjan takana on huomattavasti parempi kuvaus.

Eli otetaanpa uusiksi:

Viimeisten kumppaniensa kaaduttua on Drizzt yksin - ja vapaa - ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.

Hän on altis uusimman kumppaninsa Dahlian houkutuksille. Dahlia on ainoa maanjäristyksestä selvinnyt kumppani. Mutta vaeltaminen hänen kanssaan on haastavaa monelakin tavalla. Kun he yrittävät kostaa Ikikesän tuhon aiheuttajalle Drizzt huomaa moraalinsa kadonneen ja olevansa lain väärällä puolella.

Drizzt ja Dahlia saavat uusia vihollisia ja vanhatkin viholliset saavat uusia liittolaisia ja pian he ovat taas taistelujen keskellä, mikä on vain mieluista Drizztille.

Ahmin aikoinani Salvatorea siinä missä muutakin fantasiaa, mutta sitten sain yliannostuksen. Drizztin ja muiden Jäätuulen laakson kumppanusten seikkailut alkoivat kyllästyttää ja toivoin tosissani jonkun heistä kuolevan ihan vain vaihtelun vuoksi. Tämän näin kirjaston pikalainoissa ja otin käteeni ihan uteliaisuuden vuoksi. Kas vain yllätystä kun toiveeni näytti viimein toteutuneen: Drizztiä lukuun ottamatta kumppanukset ovat ilmeisesti maanneet haudassa jo pitkään. Ikikesä on sarjan toinen osa, mutta sen pystyi kyllä lukemaan vaikka en ole ensimmäistä osaa lukenutkaan. ...Vielä, tämä kun herätti innon lukea tuo Kääpiöiden koti.

Ikikesä on taattua aivot narikkaan fantasiaa. Ei se mitään, juuri sellaista kaipasinkin. Pidän edelleen Drizztistä, joskin on myönnettävä että olisin tullut vallan mainiosti toimeen ilman hänen yksisarvisratsuaan (oikeasti, Salvatore? olin tikahtua nauruun). Kiinnostavin puoli kirjassa olivat Drizztin uudet liittolaiset, jotka edellisistä poiketen eivät ole niin perin juurin hyviä ihmisiä/kääpiöitä/mitä lie. Dahlia on kyyninen ja elämän runtelema nuori haltianainen, jonka rinnalla paljon vanhempi Drizzt näyttää ja tuntee olevansa kovin naiivi ja suorastaan typerä. Drizztin toinen liittolainen taas... No, se olisi turhan suuri juonipaljastus. Tykkäsin, hän kun on vanhoja suosikkejani. Drizztin sisäinen konflikti oli hyvin alleviivattua, mutta kiinnostavaa. Oli jo aikakin, että hänen maailmansa sai muitakin sävyjä kuin mustan ja valkoisen.

Miinusta kirja saa loputtomista taistelukohtauksista, jotka tottuneena tusinafantasian lukijana hyppäsin reippaasti yli. En usko menettäneeni mitään oleellista juonen kannalta.

Ikikesä on luettu ainakin Kirjojen rakastajan blogissa. Nämä "kirjan ovat lukeneet X, Y ja Z" tiedot olen muuten napannut googlesta haun ensimmäiseltä tai toiselta sivulta. Olen kokenut ne kiinnostaviksi muissa blogeissa ja päätin kokeilla samaa.

Guy Delisle: Pjongjang

Guy Delisle: Pjongjang
(Pyongyang, 2003)
176 s.
WSOY 2009

Guy Delisle on matkustanut Pohjois-Korean pääkaupunkiin työskennelläkseen paikallisella animaatioelokuvastudiolla. Tässä albumissa hän kertoo ironisella otteella arjestaan yhdessä maailman salamyhkäisimmistä ja tyrannimaisimmin hallituista maista.

Propagandaa, automatisoituneesti käyttäytyviä ihmisiä, putipuhtaita, typötyhjiä katuja – kalseaan hotellihuoneeseen majoitettu Delisle löytää pian ympäriltään kaikki totalitaarisen hallinnon elementit. Piirtäjää seuraa jatkuvasti tulkki, joka ei saa päästää häntä hetkeksikään silmistään ja joka kertoo hänelle muun muassa, että vakoojia on joka puolella ja ettei maassa ole lainkaan vammaisia.

Luin joku aika sitten Barbara Demickin Suljettu maa-kirjan, joka kertoo muutaman pohjoiskorealaisen loikkarin elämästä. Pidin kirjasta, mutta koska olen luonnostani epäileväinen, päätin lukea aiheesta lisää. Suljetun maan tarinat kun ovat parhaimmillaankin toisen käden tietoa ja lisäksi ne välittyvät länsimaalaisen kynänjälkenä. Oletin Demickin ripotelleen kirjaan niin sanottua Lapin lisää saadakseen huomiota kirjalleen.

Kuka tietää, ehkä hän tekikin niin, mutta Delislen tarina vahvistaa Demickin kirjasta saatua kuvaa Pohjois-Koreasta. Kuva ei ole mitenkään kaunis. "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta" kaikuu lauluissa, mutta ainakaan minä en ikimaailmassa muuttaisi Pohjois-Koreaan (ei sillä, että minua sinne huolittaisiinkaan). Delislen elämä siellä työtä tekevänä länsimaalaisena ei ollut mitään herkkua, mutta silti paljon parempaa kuin tavallisten tallaajien. Sähköä ei ole, nälänhätä on tosi asia ja auta armias jos unohdat Rakastettua Johtajaa kuvaavan rintamerkin kotiin. Propagandaa tunkee sisään ovista ja ikkunoista, kehenkään ei voi luottaa ja itsenäistä ajattelua tukahdutetaan.

Delislen sarjakuva kuvaa tätä oivallisesti ja antaa lisäksi lukijan vetää omia johtopäätöksiään. Miksi ovi pitikään sulkea kun kuunteli työpaikalla jazzia? Millaisia ajatuksia herättävät vuoren kylkeen maalatut valtavat kirjaimet, jotka ylistävät Suurta Johtajaa? Delisle kertoo elämästään osittain huumorin kautta mikä osaltaan saa pyörät pyörimään lukijan mielessä. Mielikuva kiviä maalaavista "vapaaehtoisista" on hauska kunnes sitä pysähtyy ajattelemaan vähänkään tarkemmin.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sarjakuva, suosittelen. Sen ovat jo lukeneet muun muassa Salla, Tessa, Satu ja Anni M.

Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro: Himokone
143 s.
WSOY 2012

Tuuve Aron visuaaliset ja arkitodellisuuden kanssa satunnaistuttuja olevat tarinat kantavat kuuluisien elokuvien nimiä (Alien, Full Metal Jacket, Huviretki hirttopaikalle, Fight Club…), mutta ovat uskollisia nimikkofilmeilleen vain hengessään. Olipa valokeilassa sitten ero, kulutushysteria, lastentekopakko, työelämän mielettömyys tai sosiaalinen media, näkökulmat ovat enemmän kuin odottamattomia.
Himokoneen välähdykset eivät sovi lapsille saati lapsenmielisille. Niihin on annosteltu sopiva määrä popcornia ja pimeyttä. Ne perustuvat totuuteen yhtä paljon kuin himokoneen toiseen käyttövoimaan: mielikuvitukseen.

Sanottakoon heti alkuun, että en oikeastaan ole novellien ystävä. Jotenkin aina tuntuu, että niissä tarina jää kesken vaikka se ei jäisikään. Heinäkuussa lukemani Tyttö peilissä olikin siksi mukava yllätys ja sen lukeminen kohtuullisen positiivinen kokemus. Siitä rohkaistuneena nappasin kirjaston hyllystä Tuuve Aron Himokoneen. Toisena syynä oli toki Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin "Novellikokoelmat"-osa, jonka on nyt sitten suoritettu.

En nyt oikein tiedä mitä sanoa tästä kokoelmana. Osasta en pitänyt, osasta olisin voinut pitää eri yhteydessä ja osasta pidin. Yhdistävinä tekijöinä ovat novellien elokuvanimet sekä kauhu- ja kummallisuuselementit, tosin jälkimmäisiä ei ole jokaisessa novellissa. Esimerkiksi Andalusialaisen koiran perimmäinen tarkoitus meni minulta kokonaan ohi, koska en ole kyseistä elokuvaa nähnyt eikä novellissa ollut tuota kauhuelementtiä sen vertaa, että sen olisin huomannut. Kadonneen aarteen metsästäjät oli samanlainen tapaus. Miksi novellit oli liitetty juuri tähän kokoelmaan? Kuvittelisin, että ne olisivat toimineet paremmin toisessa, kokonaan tosielämän ympärillä pyörivässä kokoelmassa. Tai mistä minä sen novellinoviisina tietäisin. Voihan olla, että kokoelmissa on aina muutama teemasta poikkeava tarina.

Oli joukossa kuitenkin pari novellia, joista pidin ihan oikeasti. Huviretki hirttopaikalle oli hyytävä tarina vaikka siinä ei mitään kovin hirvittävää tapahtunutkaan. Kaunis kiiltokuva tytöistä huviretkellä vääristyi hetkessä ja lempeä kesätuuli muuttui kylmäksi viimaksi. Invasion of the Body Snatchersin idea on loistava, samoin toteutus tiettyyn pisteeseen asti. Lapsettoman sinkkunaisen ahdistus mammakerhon ja vauvojen keskellä välittyi mainiosta, mutta äkillinen käännös kauhutaloon tuli sitten takavasemmalta eikä mielestäni tuonut tarinaan mitään uutta ja olennaista. Pidin myös lähimenneisyyteen (1800-luvulle tai 1900-luvun alkuun, luulisin) sijoittuvasta Kuolleiden runoilijoiden seurasta. Kiristelin hampaitani yhdessä Fannyn kanssa ja ymmärsin hyvin hänen tunteensa tökeröitä mieskollegoitaan kohtaan. En tekisi samaa valintaa kuin Fanny tarinan lopussa, mutta hänen hahmolleen se oli omituisen sopiva ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan... No, ei tämä kokoelma minusta novellien ystävää tehnyt. Ehkä kuitenkin uskallan nyt kokeilla toistakin kokoelmaa, löytyihän tästä myös miellyttäviä lukukokemuksia. Mikäs minua estäisi noukkimasta rusinoita pullasta ja lukemasta vain niitä novelleja, jotka vastaavat omaa makuani?